Välitilinpäätös

Se oli perjantai 17.11.2017.

Ihmeellisen kylmä ja kuulas marraskuinen päivä. Sellainen, jolloin taivas on vuodenaikaan nähden merkillisen kirkas ja taivaalta pystyi erottamaan tähdet. Se antoi jo enteitä tulevasta talvesta, joka sitten kuitenkaan ei aivan vielä tullutkaan. Päivä kulki monella tapaa kuten aina ennenkin. Aamulla töihin, töistä kauppaan. Illalla lenkki ennen saunaa. Miksi tuo päivä sitten on piirtynyt niin tarkasti mieleni muistikirjaan? Se oli päivä, jona irtisanouduin. Päivä, jolloin otin ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti uutta elämää.

Maanantai 11.12.2017

Tasan puoli vuotta sitten koitti ensimmäinen maanantai, jolloin en enää mennyt neuvolaan töihin. Muistan tunteen tuoreena. Se oli sekoitus epävarmuutta, intoa, jännitystä, onnea. Haikeutta. Ylpeyttä. Hitonmoista pelkoa – ja samaan aikaan myös kummallista luottamusta. Odotusta. Epävarmuuden mainitsin jo etunenässä, mutta siihen on tämä lista myös hyvä päättää. Sillä epävarmuuteen heittäytymistä, sitä se oli. Ja siitä lähtien se on ollut sen sietämistä.

Nyt kun olen saanut tämän puolikkaan vuoden harjoitella uutta elämää, on tunteiden kirjo edelleen sama, mutta niiden ylitse vyöryävä voima on laantunut. Enää ne vyöryvät ylitse vain silloin tällöin ja enimmäkseen on jo tasaisempaa. Tunteiden kirjo on tosin saanut muutaman uuden vakiovieraan. Luova työ on herättänyt aistimuksia, joihin entisessä oravanpyörässä en ehtinyt saamaan kosketuspintaa. Puhutaan nyt vaikkapa innosta ja inspiraatiosta, joka äkkiarvaamatta yllättää tai herättää keskellä yötä. Tai ihanasti kutkuttavasta onnesta, joka luovaa onnistumista enteilee. Mutta puhutaan myös epätoivosta ja kaiken kattavasta lamaannuksesta. Sillä sellaisiakin päiviä on. Mutta kuten sanoin, enimmäkseen on jo tasaista. Ja tällä tarkoitan kai tunnetta, että tässä on hyvä.

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi siihen kylmään marraskuiseen päivään. Tai paremminkin sen päivän iltaan. Iltaan, jonka takana oli päivä ja päätökset, joiden tiesi monella tavalla olleen merkityksellisiä, peruuttamattomiakin. Sellaisia päiviä kohtaa elämässään lopulta aika harvoin, ainakin tällainen turvallisuuteen ja tuttuuteen tuudittautuva ihminen. Sellaisia päiviä ei myöskään aivan purematta niele. Niinpä illalla, pimeän jo tultua, lähdin lenkille, ajatuksiani selkiyttämään, hengittämään tolkkua päähäni ja selkeyttä sydänalaani. Kun epävarmuus, into, luottamus ja pelko risteilivät yhtenä sekavana aallokkona. Katselin kirkasta tähtitaivasta pellon laidalla, tutun lenkkipolun varrella ja mietin, olenko tehnyt oikein? Kantaako tämä? Pyysin universumilta ääneti jotain merkkiä, voisiko joku tähti vaikkapa ystävällisesti hieman lennähtää tai tuikkia? Revontulet loimahtaa? Tai joku lintu edes visertää merkityksellisen serenadin? Mutta ei, tähdet pysyivät paikallaan, revontulet piilossa ja linnut hiljaisina. Ja minä jatkoin matkaa. Kunnes.

Jostain etäältä kuului kumeaa pauketta. Vihellys, pamaus ja taivas räjähti valoissa. Pelloille valui taivaalta kaunis valosade. Jokainen vihellys ja pamaus tarjosi toinen toistaan isompaa ja kauniimpaa. Minä sain sen. Oman merkkini. Katsoin näytökseni rauhassa loppuun, yksin, siinä pellon laidalla. Ja tuudittauduin ajatukseen, että tämä kyllä kantaa. (Toim.huom. Oikeasti kyseessä oli kotikylämme joulukadun avajaisten ilotulitus. Mutta jätetään se mainitsematta ja pidetään illuusio yllä.)

Nyt on toukokuun 11. päivä vuonna 2018 ja minä maalaan ja kirjoitan. Kesäkeittiössä. Linnunlaulussa ja laventelin tuoksussa. Toisinaan edelleen kaipaa niitä konkreettisia merkkejä luomaan uskoa, että enhän tee tätä turhaan. Mutta enimmäkseen jo tunnen tämän kaiken kannattelevan. Harjoittelen uudenlaista ajankäyttöä ja sitä, ettei työaikoja ole. Nautin sen eduista ja opettelen hallitsemaan sen haittoja.

Ihmeellistä on elämä, sanotaan. Ja minä taidan uskoa.

Tekijä: Piiabiia Atelier

Piiabiia Atelierin takaa löytyy Piia Pieviläinen. 33-vuotias nainen, äiti kahdelle, vaimo yhdelle. Sijainti eteläisessä Suomessa. Piiabiia Atelier on yhden naisen unelma. Siveltimestä syntyy sisustustaidetta.

6 vastausta artikkeliin “Välitilinpäätös”

  1. On se vaan kaunis tuo sinun kesäkeittiösi. Ja tarinakin. Sellaista mietin, että mikä se on sellainen asia joka matkan varrella on tullut isoimpana yllätyksenä, asiana johon et osannut varautua?

    1. Kiitos!❤️ Mekin kyllä viihdymme kesäkeittiössä vallan hyvin koko poppoo. Ja sitten kysymykseesi… Ehkä suurin ”yllätykseni” on ollut se, kuinka mahdottoman paljon työajasta kuluu kaikkeen muuhun kuin itse luovaan tuottamiseen. Laskutusta, kirjanpitoa, viesteihin vastaamista, tilauksia, postittamista. Iso osa työtä sekin!

  2. Täältä sut löysin! Instan kautta kun kaveri jakoi sun tilin #eiminultapois tempauksessaan. Ihania kirjoituksia ja maalauksia, tietenkin kuvastavat tekijäänsä.:) Mulla jäi sanomatta viimeisessä neuvolassa isot tsempit tälle sun uudelle elämälle❤️ Olin kai niin pöllämystynyt ettet ollutkaan neuvolatäti 4life! 😀 koska olit tärkeä minulle. ”Täti” kenen luokse oli ihana tulla ja kenelle varmaan kerroin ihan liikaa oman elämän mutkista. Anyways halusin tulla jotenkin kehumaan rohkeuttasi ja töitäsi (UPEITA) vaikka kaivataan kyllä parhainta neuvolatätiä ikinä….

    1. Voi rouva Savela miten mua ilahdutitkaan! Kiitos.❤️ Olettepa muuten olleet mielessänikin! Ja toivonut olen, että olispa kaikki hyvin. Uskomattoman ihanat sanasi palautti ihan tuoreena taas sen tunteen, miksi neuvolan tätinä oli ihanaa. Teitä ihmisiä kaipaan!!
      P.s. Olipa kiva, että löysit tänne!
      P.p.s. Miten musta tuntuu, että olisit mulle ne tsempitkin silloin toivottanut?🤔❤️

      1. Ah no oispa näin et osasinki toivotella onnea…🤗 Lauantaina juhlitaan siskon hoitojen lopettamista💕 Ja meillä on ihana, jo puolivuotias poika.🐣 Eli kaikki hyvin näiltä osin🙏

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *