Yrittämisen vaikeus

Ole realisti, mutta uskalla unelmoida.

Ole suunnitelmallinen ja järkevä. Pidä jalat maassa ja pää kylmänä. Mutta samaan aikaan ja aivan erityisesti – pidä se pää myös pilvissä ja ole luova.

Jaksa yrittää. Ja kuuntele voimiasi.

Usein pelottaa. Epäilyttää. Kun ainoa asia, mikä on varmaa, on epävarmuus. Kestä se – ja luota.

Entä jos kuitenkin epäonnistun? Mitä sitten tapahtuisi? Toisaalta – eikö jokainen joskus epäonnistu? Eikö sekin vie eteenpäin?

Ja silloin kun muut epäilee. Luota taas kerran itse.

Niin. Ole realisti, mutta uskalla unelmoida.

Ja entäpä jos onnistun?

Siihen ajatukseen takerrun. Ja punaisiin huuliin. Pelastaa ankeimmankin päivän. (Totuuden nimissä ajatus kuulostaa kyllä hyvältä, mutta ei arkipäivältäni. Nämä meikit minulle loihtikin ystäväni, josta on kovaa vauhtia kasvamassa upea maskeeraaja.)

Omat voimani olen viime aikoina keskittänyt maalaamiseen. Olen saattanut maailmaan kaksi uutta leidiä – Lady Noblen & Lady Floran. Ja molemmilla suureksi onnekseni on jo uusi koti.

Lady Noble
Lady Noble
Lady Flora

Miten tämä tyyli uppoaa sinuun?

Alicanten ilta

Valitsin sen varjoisan paikan. Levitin rantapyyhkeeni aurinkotuoliin ja nuuskuttelin vienoa kookoksen tuoksua. Jäänteitä edellisistä lomista lämmössä, luulisin. Silmäluomet painoivat jo lyijyn raskaina kaikesta päivän matkustuksesta. Epäilemättä äskettäin syöty pizza margaritakin antoi oman lisänsä raukeaan oloon. Katukivet hohkasivat kuuman päivän jäljiltä ja nenään leijaili huumaava tuoksu läheisestä ravintolasta. Ehkä sitruunaa – valkosipulia ainakin! Ohi ajavan skootterin pärinä katkaisi ajatukset, kun jostain etäältä kuului ihmisten elämänmakuista ilakointia. Espanja taisi tehdä maalin? (Tai putosi jatkopeleistä, kuten myöhemmin selvisi.) Lapset olivat olleet ihmeellisen ihanasti yhdessä, ainakin hetken. Annoin luomien painua kiinni. Vasta ensimmäinen ilta Alicantessa – ja minähän lomailen jo kuin vanha tekijä!

Näitä hetkiä on helppo jäädä ikävöimään. Sitä voi tulla herkästi hiukan kummallinen olo pois lähtiessään, jostain vieraasta paikasta siis. Paikasta, jossa on viettänyt unohtumattomia lomahetkiä. Sitä paikkaa saattaa jäädä ikävöimään. Mutta sen lisäksi, saattaa ihan hiukan jäädä myös ikävöimään sitä, mitä tunsi siellä olleensa. Tai sitä, millaiseksi tunsi itsensä siellä ollessaan. Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun on tarpeeksi kaukana arjesta saadakseen uudenlaisen kosketuksen itseensä. Saa tuntea, millaista on olla minä jossain muualla.

Me saavuimme siis eilen Espanjaan, aurinkoiseen Alicanteen tarkemmin ottaen. Täällä on lämpö, tapakset ja ulkomaan tuoksu. Espanjan kieli – se kiihkolla ja intohimolla ilmaistu. Arki on kaukana. Ja olo kevyt. Riemukas sellaisella tavalla, johon arkena ei useinkaan ehdi.

Muutaman yön kuluttua aiomme sanoa Alicantelle kiitollisena hei heit ja tervehtiä iloisesti Valenciaa, ennen lopullista määränpäätämme Madridia. Muutama kohde siis matkan varrella – muutama mahdollisuus löytää itsensä aina uudelleen.

Travel not to find yourself, but to remember who you’ve been all along.

Alicanten ilta

Enne – Lady Omen

Ajattelinkin sen katseen olevan viisas. Ikään kuin tietävän jotain. Jotain, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Mitähän se tietää? Jotain menneestä? Tai ehkä tulevasta? Salaperäiset kasvot eivät kuitenkaan paljastaneet. Enkä minäkään sen kummemmin enää miettinyt, kunhan maalasin.

Elettiin kevättä 2017 ja elin vielä ”entistä elämääni”. Sitä, jolloin olin päivät neuvolassa töissä ja illat tasapainoilin perheenäidin velvollisuuksien ja intohimoni maalaamisen välillä. Minulla ei ollut vielä tietoakaan ladyistäni, saati aavistusta siitä, minne elämä on minua aivan pian kuljettamassa. Se kaikki oli odottamassa vasta nurkan takana, niin ne ladyt kuin suuret muutoksen tuuletkin.

Mutta oliko tämä katse kuitenkin jo tiennyt? Oliko tämä maalaus jo enne kaikesta tulevasta? Senkö se maalauksen nainen siis tiesikin?

”There is a voice that doesn’t use words. Listen.”

Otin tässä hiljattain nämä kasvot jostain syystä uudelleen työn alle. Olin varastoinut maalausta yli vuoden, pitänyt sitä jo aivan unholassa. Kunnes mieleeni yllättäen pyrki idea. Halusin jatkaa tätä maalausta sillä sekatekniikalla, johon juuri tällä hetkellä olen niin kovin viehtynyt – niillä langoilla ja maaleilla. Niillä sain kehystetyksi naisen aivan uudella tavalla. Vangitsin sen tietävän katseen. Ja annoinpa hänelle nimenkin – Lady Omen (suom. enne).

Olen tähän asti pitänyt ensimmäisenä ladynäni erästä aivan muuta työtä (Lady Drama, toim.huom.), mutta olisiko Lady Omen sittenkin ollut se aivan ensimmäinen? Se, josta Lady by Piiabiia Atelier-sarja sai kuin huomaamatta alkunsa. Nyt, 35 ladyä myöhemmin kaikki käy kummasti järkeen.

Lady Omen

Uskotko sinä enteisiin?

Taulun tarina: Lady Bubblelicious

Tarvittiin yksi hupsu idea. Tarvittiin jo valmiiksi kepeä ja vähän höpsähtänyt mieli. Tarvittiin myös yksi rikkoutunut lampunvarjostin. Hubba Bubban tuoksuiset lapset eivät nekään voineet olla osaltaan vaikuttamatta prosessiin.  Sillä niin syntyi:

Työn nimi: Lady Bubblelicious

Tekniikka: Sekatekniikka. Se lampunvarjostin (=paperi) ja akryylit.

Mitä ajattelin? Aika kepeitä ja kuplivia, tämä oli hyväntuulen työ alusta loppuun. Ihana muistutus siitä, että lopulta moni asia on aika tosi hyvin. Että on oikeinkin ok olla ottamatta kaikkea kovin vakavasti. Että höpsöily on suositeltavaa tai ainakin sitä kannattaa harkita vakavasti. (Verestin ehkä hiukan myös omia purkkakuplan puhallustaitojani. Taito oli tallella.)

Mitä kuuntelin? Lasten pöhköjä juttuja. Nautin sellaisesta ihmeestä, että pari päivää sujui melko kiukkuvapaasti. Liekö äidin keveämmällä otteella osuutta asiaan?

Taulun tarina: Lady BubbleliciousTaulun tarina: Lady Bubblelicious

Lady Bubblelicious, 55×46, 230EUR.

Epätäydellinen tarina

Tämä tarina sijoittuu perjantaihin, 15.6.2018.

Vatsa huippuhyvästä katkarapupastasta pullollaan. Tuulinen päivä takana. Päivä on pitänyt sisällään vähän töitä, vähän siivousta. Kaupassa käyntiä ja ihan perusjuttuja. Poikkeuksellisen vähän maalaamista. Ihania kohtaamisia ja hyviä ihmisiä. Tv:stä perjantai-illan hömppää. Koko perhe koolla, sohvalla sikin sokin. Äidillä kuitenkin vatsassa perhosten levoton lepatus.

Trust the wait. Embrace the uncertainty. Enjoy the beauty of becoming. When nothing is certain, anything is possible.

Se äiti nimittäin elää hetkessä, jossa kaikki on uutta. Tunteessa, että edessä on kokonaan uusi elämänvaihe, jonka alku on vasta käsillä. Sitä jännittää, sillä suunnitelmissa on asioita, joita ei koskaan ennen ole tehnyt. Täysin uusia aluevaltauksia. Osaankohan? Hallitsenko tämän? Tai – tarvitseeko minun edes?

En usko, että asioita vain tapahtuu. Onnenkantamoisiinkin on aina syynsä. Useimmiten niitä on edeltänyt paljon työtä, ehkä epätoivon ja turhautumisen hetkiäkin. Lukuisia yrityksiä ja epäonnistumisia.

Kuvissa meidän seiniä. Taas vaihteeksi. Mutta sentään vaihtuvin tauluin! Kuvissa näkyvät maalaukset ovat molemmat uunituoreita. Tuo oikeanpuoleinen, suurempi niistä, sai tarinastaan täydellisen, syntyessään vaivattomasti kuin unelma.

Sen  sijaan tuota toista työtä – sitä pientä ovaalin muotoista – ehdin jo pitää täydellisen epäonnistuneena. Mutta sepä tuli uniini – kuten töilläni usein on tapana – ja kertoi, mitä on vailla. Tein, kuten uni opasti ja jatkoin jo kertaalleen haudattua työtä. Ja niin epätäydellisyydestä tulikin jotain. Ainakin minulle.

Työn nimi: Perfectly Imperfect

Tekniikka: Sekatekniikka, langat ja akryyli

Mitä ajattelin työtä tehdessä? Latteuksia. Kuten että juuri epätäydellisyyshän tekee meistä kauniita ja inhimillisiä. Eihän ole mitään niin mielenkiintoista kuin erilaisuus, pienet kauneusvirheet ja yllättävät yksityiskohdat?

Mitä kuuntelin työtä tehdessä? Alan Silvestriä. Kuten aika usein teen. Tällä kertaa soi I’m Forrest… Forrest Gump. Uudelleen ja uudelleen. Koska se on ihana.

I may not be a smart man, but I know what love is. -Forrest Gump

Luulen, että sillä pääsee jo aika pitkälle.

Perfectly Imperfect, ovaali 40x30, 165EUR
Perfectly Imperfect, ovaali 40×30, 165EUR
Temple, 61×50, 260EUR

Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Erilaiset kasvatusoppaat – niin lasten kuin koirienkin – kannustavat meitä kiinnittämään huomiota onnistumisiin ja palkitsemaan niistä. Epäonnistumisten huomionti ja erityisesti rankaiseminen ohjataan puolestaan jättämään vähemmälle. Näin toivotut mallit pääsevät vahvistumaan ja ei-toivotut hiipuvat pois, huomiotta jäätyään. Ihannetapauksessa. (Ja omakohtaisena kokemuksena pieni sivumaininta, että helpommin sanottu kuin tehty.)

Näin siis lasten ja koirien kanssa. Ehkä jopa puolisoonkin sovellettavissa? Mutta yksi saattaa usein unohtua. Yksi olennainen ja ehkä tärkein. Miten kohtelet itseäsi? Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Osallistuin tässä viikkoina menneinä yrittäjäkoulutukseen. Kulutin koulunpenkkiä, poimin pieniä informaation jyväsiä, yritin hahmottaa suurempia kokonaisuuksia. Ja nyt kun urakka on saatu päätökseen, on aika pohtia, mitä konkreettista käteen jäi koulutustodistuksen lisäksi? Miten voin soveltaa kaikkea kuulemaani ja oppimaani käytäntöön? Monien ajatusten keskeltä nousee yksi tärkeä oppi, oivallus ja henkilökohtaisen kasvun paikka: sisäinen puhe ja sen merkitys.

Olen mestari kiusaamaan itseäni. Asettamaan tavoitteita ja odotuksia. Suorittamaan niitä. Ja sitten sättimään itseäni, kun tavoitteiden saavuttaminen tuntuu mahdottomalta. Luokittelen itseni milloin saamattomaksi, milloin turhan tarkaksi pingottajaksi. Oma sisäinen ääneni on herkästi melko lannistava. Vaativa. Todellakin huomioin epäonnistumiseni. Ja todellakin rankaisen niistä itseäni, soimaamalla pitkään, hartaasti ja huolella. Varmuudeksi vielä palaan vanhoihin epäonnistumisiinkin, ettei vaan pääse unohtumaan. Mutta miksi? Emmehän arvostele negatiivisessa mielessä muitakaan jatkuvasti. Kun ystävä kokee epäonnistuneensa, löydämme usein tsemppaavan ja kannustavan tavan kohdata asian – tai löydämme ainakin inhimillisen ymmärryksen. Moniko ystävä todellisuudessa ympärillämme pysyisikään, jos kohtaisimme heidän ongelmansa samalla äänellä kuin omamme? Ajatuksillamme kun ei ole filtteriä – ja se voi tehdä elämästä toisinaan turhan rankkaa.

On tutkittu, että ihmisellä on keskimäärin 40000-70000 ajatusta päivässä. Valtava määrä, eikö totta? Jos näistä ajatuksista kolmasosakin on negatiivissävytteistä, sävyttävät ne herkästi koko päivän kulkua. Päätinpä asettaa itselleni tavoitteen, taas kerran. Mutta tällä kertaa lempeän sellaisen:

Tein päätöksen aloittaa päiväni positiivisilla ajatuksilla. Lupasin lohduttaa, kannustaa ja rohkaista itseäni enemmän. Ja päätin luottaa siihen, että onnistun.

Ajattelin lopettaa siis itseni turhan kiusaamisen. Senpä kunniaksi suon itselleni täysin vapaan perjantai-illan. Ja kokonaisen lauantain. Suunnitelmissa pihahommia perheen kanssa ja Antti Tuiskua areenalla tyttären kanssa, ei lainkaan hullumpaa! Kaupasta herkkuruokaa ja kukkakimppu. Saunan jälkeen koko perhe kainalokkain.

Ensin kuitenkin vielä hetken maalaan. Aika herkulliset värit tulossa uusimman Ladyn taustalle, eikö? Mikäli muuten sinulla on ollut mielessäsi taidehankinta tai -tilaus, otan tällä hetkellä mielelläni vastaan uusia asiakkaita!

Lempeitä ajatuksia viikonloppuusi!

Arjesta ja rutiineista

Seuraa sisäistä väittelyä aiheesta.

Maistuuko sinunkin arkesi puurolta? Minun nimittäin maistuu. Syön kaurapuuron lounaaksi joka arkipäivä. Ihan vain siksi, että se tekee hyvää, on terveellistä ja säästää minut enemmiltä miettimisiltä. Ja ehkä ihan vähän myös siksi, että olen pähkäillyt asian niin, että kun syön viitenä päivänä viikossa lounaaksi kaurapuuron, oikeutan sillä itselleni hyvällä omallatunnolla viikonlopuksi vähän maittavammat sapuskat ja irtokarkit. Koska teen  myös niin, ihan joka viikonloppu.

Pidän arjesta. Pidän rutiineista. Pidän asioista, jotka toistuvat aina samanlaisina ja luovat elämälle rytmiä. Niitä huomaa kaipaavansa viimeistään siinä vaiheessa, kun arki syystä tai toisesta muuttuu.

En ajatellut mennä nyt sen enempää siihen, kuinka rytmit ja rutiinit ovat tutkitusti elämänhallintaa tukevia, muuta kuin toteamalla, että näinhän se on. Enkä aivan erikseen korostaa sitäkään, kuinka erityisen tärkeitä ne ovat lapsiperheessä. Enkä ainakaan siihen, kuinka moni ongelma olisi pienempi, jos jokaisessa perheessä olisi arjen rytmit kohdillaan. Meillä jokaisella kun on oma sisäinen kellomme, jonka toimintaa pystymme omilla valinnoillamme  tukemaan.

Liikaa rutinoitumista ja kaavoihin kangistumista kai kuitenkin voisi pitää tavoitteellisena välttää. Olisi ehkä hyvä jättää tilaa yllätyksille ja suunnitelman vaihdoksille? Ne kuitenkin tuovat sen suolan siihen puuroon. Ja pienistä yksityiskohdista taas löytyy elämän suola. Puurokin maistuu paremmalta isoäidiltä perityistä astioista syötynä. Liialla rutinoitumisella kai on sellainen haittapuoli, että luovuus jää kaiken suorittamisen alle. Sitäpä pohdin tänään puurolautaseni kanssa, työnteonkin maistuessa puurolta. Ja päätin viettää lopun työpäivästä täysin tapojeni vastaisesti. Luovutin. Luin. Katsoin vanhoja valokuvia. Heittäydyin jopa sohvalle katsomaan hetkeksi hömppää. Jospa se luovuuskin sieltä taas heräisi.

Oikeastaan, huomenna taidan pitää välipäivän lounaspuurosta. Mitä arkiruokaa sinä suosittelet?

Uutta perspektiiviä

Millaista se olisikaan herätä täältä joka aamu? Aamuisella hakea pihatielle heitetty aamuposti kahvikuppi kädessä, tervehtiä naapuria ja vastata ystävällisesti esitettyyn kysymykseen, että miten voit tänään? Nauttia kauneudesta ja lämmöstä ihan joka päivä. Pulahtaa mereenkin vaikka ihan joka päivä. Ja huomata, että arjeksihan se elämä pian muuttuisi täälläkin.

Perspective; there are two ways to live your life – one is as though nothing is a miracle, the other is as everything is a miracle. -Albert Einstein

Eikö vain elämä tunnukin aina hiukan erilaiselta jossain muualla? Eikö vain, että kun lähtee tarpeeksi kauas pois, asiat näkee ikään kuin uusin silmin? Ikään kuin elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolelta, sen oman arkisen kuplansa ulkopuolelta. Ja sen kuplan ulkopuolella asiat saavat uutta perspektiiviä. Millaista elämä olisi muualla? Tai miten minä sitä haluaisin elää; mitä kaipaan siitä omasta arkisesta kuplastani ja mitä voisin täältä napata mukaani?

Arjestaan olisi kai hyvä tehdä mukavaa, sitähän elämä kuitenkin valtaosin on. Muutama kuukausi sitten päätin pistää oman elämäni remonttiin ja tavoitella työ- ja vapaa-ajan suloista tasapainoa. Haluaisin ajatella asian niin, että työ- ja vapaa-aika eivät ole toisistaan erillisiä asioita, ne eivät ole toinen toistaan poissulkevia. Ei lainkaan, nehän ovat molemmat elämää. Luulen päässeeni jo hiukan jyvälle tästä. Tällä hetkellä ne eivät enää ole tiukasti eroteltuina, vaan olen matkalla siihen, että ne kietoutuvat (vielä jonakin päivänä) kauniisti yhteen.

Kauneimmillaan se nimittäin todella on sitä, että mieli inspiroituu äkkiarvaamatta ja sormet syyhyävät joko maalaamaan tai kirjoittamaan. Saa tehdä työtään intohimosta. Arkeen paluu ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä mukavalta ajatukselta.

Sellaisia pohdiskelin tänään, Ystävänpäivän aamuna, kahvikupposen kanssa, tässä majapaikkamme terassilla. Suuntaanpa tästä pian perheineni tuonne rannalle, lämmin päivä tulossa.

Onnellista Ystävänpäivää

Kevättä rinnassa?

Ja kuinka kummassa sitä onkaan jo helmikuu? Vielä tammikuussa edessä oleva vuosi tuntuu loputtoman pitkältä, mutta helmikuun koittaessa huomaa, että aikahan kuluu juosten, tänäkin vuonna. Mitä kevään tulo saa meissä aikaan? Iloa ja innokkuutta? Toiveikkuutta? Tarmoa ja uutta puhtia? Uudistumisen halua? Väsymystä pitkän talven jälkeen?

February (n.) month when you are overthinking with love and Valentine

Ja kuinka kummassa sitä onkaan jo helmikuu…?

Minulla oli hyvä suunnitelma tämän kirjoituksen varalle. Mutta koska elämä toi eteen asioita, joita en tälle viikolle ollut osannut kalenteroida, tuli suunnitelmiin muutos. Kertoisinko kuitenkin, mistä minun piti kirjoittaa?

When nothing goes right… Go left.

Minun piti kirjoittaa siitä, että oletteko tekin yhtä hämmästyneitä siitä, että on jo helmikuu? Vielä tammikuussa edessä oleva vuosi tuntuu loputtoman pitkältä, mutta helmikuun koittaessa huomaa, että aikahan kuluu juosten, tänäkin vuonna. Kevättä rinnassa – kulunut ilmaisu, mutta kuvaava sellainen. Pakkanen paukkuu, ulkona on (toisina päivinä) ihana valo, päivä saa lisää pituutta… Niin, helmikuu tuntuu olevan jo niin paljon lähempänä kevättä, vaikka sydäntalvessa vielä ollaankin. Kevätfiilis hiipii hiljalleen.

Minun piti kirjoittaa siitä, että mitä se kevään tulo sitten saa meissä aikaan? Iloa ja innokkuutta? Toiveikkuutta? Tarmoa ja uutta puhtia? Uudistumisen halua? Väsymystä pitkän talven jälkeen? Mitä kenelläkin, ehkä elämäntilanteesta ja energiatasosta riippuen. Minulla on ainakin takana viikko, jolloin olisi ollut tarmoa uudistaa vaikka mitä, mutta tällä kertaa kohdistin tarmoni kotisivuihini. Uudistusvimmoissani olen tehnyt siis hieman töitä sivujeni ulkoasun kanssa. Matka on vielä kesken, mutta toivottavasti suunta on oikea. Mitä sanotte?

Minun piti kirjoittaa ajatuksiani näistä sanoista, ne herättivät minussa ajatuksia monella eri tapaa. Mutta sen sijaan jätän tämän vain tähän, niin voitte muodostaa omat ajatuksenne ilman minun vaikutteitani.

Creative adult is the child who survived.

Minun piti kai myös vain kepeästi pohdiskella, että kevään tulo taitaa tuoda monelle meistä myös tarpeen uudistaa kotia? Siivota, raikastaa, vaihtaa järjestystä, tuoda jotain uutta? Tai luoda jotain uutta? Minulla ainakin ovat sormet maalissa, pää pullollaan ideoita uusien ladyen kanssa. Ja kotiin tekee mieli saada enemmän vihreää, ehkä joku kookas kaktus? Nämä kuvissa näkyvät ladyt ovat muuten kumpainenkin matkalla uusiin koteihinsa, tuomaan kenties juuri sitä jotain uutta jonkun kotiin.

Oletko sinä tehnyt uusia hankintoja tai järjestellyt uusiksi vanhoja? Onko tulevassa keväässä jotain, mitä ihan erityisesti odotat?

Heijastuksia

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Of course, you have people who already see you one way and already judge you, but that’s the other side of me that people don’t know. That’s just me being me.

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Se, kuinka luovuus on kulkenut mukanani läpi tähänastisen elämäni on vaihdellut. Lapsuuden ja nuoruuden jälkeen oli vaihe, jolloin sen ainoana rippeenä olivat vain kirjat ja lohdullinen uppoutuminen niiden maailmaan. Sitten koitti vaihe, jolloin kirjatkin jäivät pölyyntymään yöpöydälle. No, luettiin sentään lastenkirjoja. Paljon lastenkirjoja. Näkisin, että luovuus jäi vuosiksi arjen ja väsymyksen alle. Kun jossain vaiheessa elämä ehkä (hiukan) elpyi (tekikö se niin?) alkoi luovuus taas puskea pinnalle. Ja puskikin voimalla. Se alkoi piirtämisestä ja maalaamisesta. Iltaisin, silloin kun muut nukkuivat. Pian sitä tehtiin kaikki se aika, joka perheeltä ja töiltä liikeni. Ja pian siitä tiesi yhä useampi. Ja niin, ehkä mieli alkoi olla valmis muutokseen.

When we are no longer able to change the situation, we are challenged to change ourselves.

Luova puoleni on aina ollut ihan oma juttuni. Asia, jonka olen mielelläni pitänyt vain itselläni. Jopa mieheni ja lapsuuden perheeni, jotka ovat tunteneet minut ”aina”, yllättyivät. Kyllähän he tiesivät ”Piian aina piirtäneen”, mutta tämä oli kuitenkin uutta. Olin itsekin yllättynyt, sillä en ollut ennen kokenut mitään niin voimakasta tarvetta, tarvetta luoda uutta. Olen ollut aina melko päämäärätietoinen, tiennyt mitä haluan ja tavoitellut sitä, olen päätynyt lapsuuden unelma-ammattiini… Siksipä olinkin yllättynyt, että yhtäkkiä joku aivan muu kutsui niin voimakkaasti. Oli pelottavaa hypätä johonkin, mikä ei ollut kuulunut suunnitelmiin. Oli pelottavaa vaihtaa suuntaa. Oli pelottavaa myöntää, että on ihan ok muuttua. Ja erityisesti; oli pelottavaa paljastaa tämä puoli itsestäni muille. Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.

Lady Love

Minulta on usein kysytty, mistä taiteeni syntyy? Mistä ladyt syntyvät? Olenpa sitä miettinyt itsekin, mutta ei minulla ole selkeää vastausta. En tiedä. Jotainhan taide väistämättä kai kertoo tekijänsä sielunmaisemasta, heijastaisivatko nämä ladytkin sitten jotain? Jotain tiedostettua tai tiedostamatonta. Äkkiseltään en tunnista itseäni ladyistäni, mutta yritetään. Ehkä tuossa yllä olevassa Lady Lovessa on lähestyvän loman kaipausta? Ehkä alla oleva Lady Drama on luotu hetkellä, jolloin mikään ei ole ollut kovin selkeää? Tarkemmin ajateltuna se tosiaan on ensimmäinen ladyistäni ja syntyi niinä aikoina, kun päätökseni lähteä mukaan muutokseen velloi suurimmillaan. Se mikä on selvää, jokaisella ladyistäni on omanlaisensa, vahva asenne.

Lady Drama
Lady Pavlova
Lady Pheasant

Näitä pohtiessani mieleeni juolahti myös ajatus siitä, mitä kotimme meistä kertovat? Se nimittäin on selvää, että kodit kertovat monta tarinaa. Kaikille itsensä toteuttaminen sisustusmielessä ei toki ole tärkeää, mutta sekin kertoo jotain ihmisestä. Ne valinnat, joita kotiimme teemme, kertovat väistämättä persoonastamme, arvoistamme ja mieltymyksistämme. Jos pinnallisesti ajatellaan, niin kuten esimerkiksi vaatteet, myös kodin sisustus ovat rakennusosia identiteetillemme. Eikä se kai niin pinnallistakaan ole, koti on meistä useimmalle kuitenkin tärkein paikka maailmassa. Mitä sinä toivoisit kotisi sinusta viestivän, heijastaako se sinua?

Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, en uteliaisuuksissani malta olla lisäksi kysymättä, mitä ajatuksia maalaukseni sinussa herättävät? Mitä viestejä ne sinulle antavat tekijästään?

You can’t control what people think about you, so stop worrying about living up to their expectations. Just live up to yours.