Aika tekee tragediasta komediaa

Palasin viikonloppuna helmikuisten valokuvien ääreen. Sain kulkea niiden matkassa Floridaan. Aurinkorasvan ja merituulen tuoksuun. Auringon paahteeseen ja lempeän lämpöiseen uimaveteen. Ne saivat kaipaamaan maapähkinän makuista aamukahvia ja donitseja. Ystävällisesti tervehdyksensä huikkaavia ihmisiä. Illallisia herttaisissa ravintoloissa, kiireetöntä yhteistä aikaa. Pitkiä automatkoja ja kikattavaa kaksikkoa takapenkillä.

Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, eikö? Sillä muisteluni todella taitavat olla hiukan irrallaan todellisuudesta. Jos aivan rehellisiä ollaan, kuvien myötä piirtyi mieleeni myös toisenlainen todellisuus. Kokemukseni mukaan kiireetön yhteinen aika perheen kesken saattaa yllättävän usein tarkoittaa myös aikaa kaikenlaiseen nahisteluun, nälkäkiukkuun, väsymykseen, erimielisyyksiin, mökötykseen.

Alla olevasta kuvasta saattaisi välittyä fiilis illasta, jota on edeltänyt paahteisen kuuma päivä. Sitä katsomalla melkein kuulee heinäsirkkojen sirityksen ja aistii vielä merisuolan ihollaan. Siinä aivan eittämättä on tunnelmallinen ravintola. Herkulliset tuoksut voi tuntea nenässään ja lämpimän puheensorinan sekä aterimien kilahtelun kuulee korvissaan. Todellisuudessa muistan yrittäneeni ottaa kuvaa lapsukaisistani. Hetki ei kuitenkaan osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi, heidän kaulailunsa ei nimittäin varsinaisesti ollut lämminhenkistä. Päädyin kääntämään kameran linssin heistä hieman korkeammalle ja nappaamaan sen sijaan kuvan pimeästä yötaivaasta.

Tässä sen sijaan on piirretty vallan taitavasti, eikö? 7-vuotiaan tarmolla ja tarkkuudella on luotu ravintolan paperiseen pöytäliinaan yksityiskohtainen jäljennös akvaariosta, jota aiemmin päivällä livenä ihasteltiin. Ai että, kyllä siinä ruoan odotus sujui mallikkaasti. Ei tarvittu kännyköitä tai tabletteja itsensä viihdyttämiseen. Piirustus kyllä on upea ja syystäkin oltiin ylpeitä, mutta hermohan sitä tehdessä kyllä meni. Hai ei nimittäin onnistunut siten kuin toivottiin ja taiteilija oli täysin valmis lähtemään ravintolasta jo ennen ruoan saapumista. Eikä se ruokakaan sitten pettyneenä enää oikein maistunut. (Juomatkin kaatui liinalle, ks. vasen yläkulma.)

Ja ne automatkat sitten. Voi pojat, aivan oma lukunsa. Takapenkiltä kuului kyllä kikatustakin, se on varma. En vain tarkkaan muista missä vaiheessa. Sen kuitenkin muistan, että siellä riideltiin. Ja sen, että etupenkillä kiristeltiin hampaita.

Usein aika kuitenkin tekee tehtävänsä  ja muuttaa lopulta tragediankin onnellisesti komediaksi. Seuraava matka koittaa taas pian, mutta sitä ennen ehdimme kokemaan vielä monen monta tragikoomista hetkeä ihan täällä kotonakin!

Entä jos äitienpäivä ei olekaan pelkkää juhlaa?

She doesn’t always get the credit, but she always has the job, because she is a mom. -JmStorm

Ja niin meni äitienpäivä. Vietitkö mukavan sellaisen? Vai vain… sellaisen. Sosiaalinen media täyttyi taas perheonnea hehkuvista päivityksistä. On odoteltu peiton alla, kun keittiöstä kuuluu tenavien puuhastelua. Nautittu vuoteeseen tuodusta aamiaisesta, ihasteltu lahjakääreistä paljastuvia aarteita, niitä pikkukätösten aikaansaamia. Tuoksuteltu upeita kukkakimppuja. Nautittu laatuajasta.

No, sain minäkin availla niitä lahjapapereita. Ilahtua märistä pusuista poskella ja pulleista käsistä kaulan ympärillä. Herkutella lasten leipomilla leivonnaisilla. Niiden lisäksi sain myös tuntea sen mittaamattoman laajan tunneskaalan, joka äitiyteen kai kuuluu. Rakkaudesta raivoon ja kaiken sen väliltä. Herkutella äitiydesta sen kaikilla mausteilla. Yltäkylläisyyteen asti. Päivässä oli hetkiä, joita en välttämättä perhealbumissa myöhemmin välittäisi muistella. Mutta elämää se on äitienpäivänäkin. Ja aivan yhtä ansaittu päivä se on jokaiselle, riippumatta siitä, kuinka suureellisesti sitä juhlistetaan.

Äitienpäivän kaltaiset pyhät saattavat olla vaikeita monille meistä. Päivään ladataan ehkä odotuksia, jotka eivät sitten aivan toteudukaan. Some täyttyy päivityksistä, jotka toisille tekevät kipeää. Tai muistuttavat jostain, mikä elämästä puuttuu tai minkä kerran on menettänyt. Toivottavasti päivässä oli hyviä hetkiä jokaiselle äidille. Jokaiselle äidiksi kaipaavalle. Äitiään kaipaavalle. Tai lapsensa menettäneelle. Nyt on taas jo arki.

MOTHER (muhth-er) -noun

1. Someone who will love you unconditionally, till her last breath.

Sellaisia me olemme. Ja se riittää. (Sen kun oppisi.)

Huomaattekin ehkä, että olen siirtynyt työskentelemään kesäkeittiöstä terassille? Ihan vain, koska vaihtelu virkistää. Kesäkukat ovat jo melkein päässeet ruukkuihin, vielä muutama odottaa istutustaan. Entä mikä tuo maalaus on? Sen tein äidille.

”Behind all your stories is always your mother’s story, because hers is where yours begins.”

LAPSELLISIA VIISAUKSIA LASTENHUONEESSA

On ihana tuntea, miltä taiteen tekeminen tuntuu.

Tämän oivalluksen lausui 7-vuotiaani tässä taannoin. Omassa huoneessaan, vuoteessaan. Kainalossani unta odotellen. Lapsi, joka on ollut aina innokas piirtämään. Tunnistan hänestä paljon itseäni. Ne loputtomat piirtäen vietetyt tunnit ovat piirtyneet ihaniksi lapsuuden muistoiksi itsellenikin. Muistan elävästi sen tunteen, kun tietää saavansa piirtää vaikka koko päivän. Tai koko pitkän kesäloman. Sen, kun ei malttaisia lopettaa. Sormet syyhyävät jatkamaan ja mieli laukkaa jo sormia edellä. Voi, poikani. Tiedän todellakin sen tunteen. Hänestä tulee kuulemma vielä jonain päivänä taiteileva jääkiekkoilija. Rakas, siinäpä suunnitelma just sua varten! Pieni mies suurilla haaveilla.

Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä, ja joilla on sisäinen hehku päällä, on paljon. Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita. -Esa Saarinen

Nämä sanat jäivät mieleeni eräästä koulutusillasta viime viikolta. Niin, kulutan tosiaan tässä huhti-toukokuun vaihteessa illat koulun penkkiä. Imen tietoa yrittäjyydestä, aivan noviisi kun siinä olen. Näitä Saarisen sanoja jäin pohtimaan enemmänkin. Miksi sitä jossain vaiheessa kadottaa sen lapselle ominaisen tavan ajatella ja toimia? Miksi niin herkästi urautuu ja jumiutuu? Elää kuten aina on elänyt ja ehkä kuten muut odottavat. Miksi asiat tulee ajateltua monimutkaisemmin? Usein ne asiat toki aikuisten maailmassa sellaisia ovatkin, mutta ehkä liian usein energiaa kuitenkin kuluu myös epäolennaisuuksiin? Ja siinä samalla toisinaan hukkaa sen kaikkein tärkeimmän ja oleellisimman. Koska ehkä silloin, kun hetken uskaltaa puhtaan järjen sijaan (tai sen lisäksi) kuunnella myös hiukan sydäntään ja tunteen paloaan, saattaa löytää sen, mikä tekee onnelliseksi. Löytää sen oman sisäisen hehkunsa.

Tämän kirjoituksen kuvitukseksi ikuistin yhden kotimme arvokkaimmista taideteoksista. Teoksen, jonka tekijällä ei onneksi ole vielä minkään sortin paineita siitä, mitä yhteiskunta odottaa. Hän vain pelaa jääkiekkoa ja piirtää. Näiden kuvien myötä päästään hiukan kurkistamaan myös toiseen lastenhuoneistamme. Meillä molemmat lastenhuoneet ovat juuri asukkaidensa näköisiä, aikalailla heidän omien pikkukätöstensä ja huippuideoidensa aikaansaannoksia. Valtakuntia, jonne äiti pyrkii puuttumaan vain imurin avulla (harvakseltaan), leikkikaverina (niin jaksaessaan) ja nukkumaanmenon hetkinä kainalokaverina (joka ilta).

Ps. Olethan jo osallistunut arvontaan?

Hopeareunuksia

Pensseli kädessä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Välillä niin, ettei aivan tiedä kumpaa tekisi – maalaisiko vielä hetken, vai kirjoittaisiko sittenkin ajatuksensa auki.

Too many people miss the silver lining because they’re expecting gold. -Arthur Yorinks

Kuten vaikkapa eräänä helmikuisena tiistaina tai joulukuisena sunnuntaina, on minulla tänä maaliskuisena perjantainakin muutama hopeareunainen ajatus. Hopeareunainen siksi, että toisinaan niitä kauniita, positiivisia ja toiveikkaita puolia asioista joutuu etsimään oikein tietoisesti. En usko olevani ainoa, joka joutuu välillä tietoisestikin kääntämään ajatuksiaan  positiivisempaan. Eikä niiden todella tarvitsekaan aina sellaisia olla, positiivisia. Kaikista asioista ei vain löydä niitä hopeareunoja, vaikka kuinka etsisi. Mutta olen päättänyt haastaa itseäni etsimään niitä enemmän.

Otanpa kevyenä esimerkkinä vaikkapa epäjärjestelmällisyyteni. Se on asia, johon on helppo tuskastua – olen monessa suhteessa sellainen mañana-tyyppi, tavarat eivät todellakaan kulkeudu aina omille paikoilleen, pinoja ja kasoja kertyy. Tietyissä määrin näen sellaisen hallitun kaaoksen jopa viehättävänä. (Mieheni valitettavasti ei). Mutta ehkä juuri tämän piirteen ansiosta jää tilaa myös kaikelle luovalle, niin työssä kuin elämässä yleensä. Minusta ei todella taida jäädä lapsille muistikuvaa äitinä, joka piti paikat aina tip top. En ole opettanut esimerkilläni heille paljon järjestelmällisyydestä, mutta ehkä sen sijaan jostain muusta elämässä tärkeästä.

Toinen esimerkki arkisesta tilanteesta, joka on tuttu minun lisäkseni ehkä monelle muullekin? Siitä hetkestä, kun lapsi osoittaa mieltään pontevasti, ties kuinka monennen kerran jo sinä päivänä. Siihen on helppo väsähtää, mutta toisinaan siellä väsymyksen keskellä jaksaa herätellä sellaista pientä ajatusta, että onneksi se lapsi uskaltaa kiukutella (ja olla hirveä). Kaikella rakkaudella. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys, se että uskaltaa. Ja kas kummasti piirtyivät taas hopeareunukset.

Pensseli kädessä tosiaan ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Ajatustyö ei tule koskaan valmiiksi, mutta onneksi siinä sivussa syntyy kuitenkin jotain valmistakin. Nyt syntyi tämä taulupari, ’Silver Linings’.

That’s not a gray hair, honey. That’s your silver lining. -Pamela Price

Arjesta ja rutiineista

Seuraa sisäistä väittelyä aiheesta.

Maistuuko sinunkin arkesi puurolta? Minun nimittäin maistuu. Syön kaurapuuron lounaaksi joka arkipäivä. Ihan vain siksi, että se tekee hyvää, on terveellistä ja säästää minut enemmiltä miettimisiltä. Ja ehkä ihan vähän myös siksi, että olen pähkäillyt asian niin, että kun syön viitenä päivänä viikossa lounaaksi kaurapuuron, oikeutan sillä itselleni hyvällä omallatunnolla viikonlopuksi vähän maittavammat sapuskat ja irtokarkit. Koska teen  myös niin, ihan joka viikonloppu.

Pidän arjesta. Pidän rutiineista. Pidän asioista, jotka toistuvat aina samanlaisina ja luovat elämälle rytmiä. Niitä huomaa kaipaavansa viimeistään siinä vaiheessa, kun arki syystä tai toisesta muuttuu.

En ajatellut mennä nyt sen enempää siihen, kuinka rytmit ja rutiinit ovat tutkitusti elämänhallintaa tukevia, muuta kuin toteamalla, että näinhän se on. Enkä aivan erikseen korostaa sitäkään, kuinka erityisen tärkeitä ne ovat lapsiperheessä. Enkä ainakaan siihen, kuinka moni ongelma olisi pienempi, jos jokaisessa perheessä olisi arjen rytmit kohdillaan. Meillä jokaisella kun on oma sisäinen kellomme, jonka toimintaa pystymme omilla valinnoillamme  tukemaan.

Liikaa rutinoitumista ja kaavoihin kangistumista kai kuitenkin voisi pitää tavoitteellisena välttää. Olisi ehkä hyvä jättää tilaa yllätyksille ja suunnitelman vaihdoksille? Ne kuitenkin tuovat sen suolan siihen puuroon. Ja pienistä yksityiskohdista taas löytyy elämän suola. Puurokin maistuu paremmalta isoäidiltä perityistä astioista syötynä. Liialla rutinoitumisella kai on sellainen haittapuoli, että luovuus jää kaiken suorittamisen alle. Sitäpä pohdin tänään puurolautaseni kanssa, työnteonkin maistuessa puurolta. Ja päätin viettää lopun työpäivästä täysin tapojeni vastaisesti. Luovutin. Luin. Katsoin vanhoja valokuvia. Heittäydyin jopa sohvalle katsomaan hetkeksi hömppää. Jospa se luovuuskin sieltä taas heräisi.

Oikeastaan, huomenna taidan pitää välipäivän lounaspuurosta. Mitä arkiruokaa sinä suosittelet?

Täyttä elämää

Otteita elämästäni. Ehkä jonkun toisenkin?

Aikatauluja. Kouluaamuja. Tekemättömiä töitä, muistilistoja. Ruokakauppa. Nälkäisiä lapsia, väsyneitä lapsia. Harrastuksia. Keskeytyneitä ajatuksia. Keskeytyneitä keskusteluita. Väsyneitä aikuisia. Riittämättömyyttä. Kiire. Kiukkukohtauksia. Syliin kaipaavat kädet, kyyneleitä poskilla. Huolta. Sotkua, pyykkiä. Romahduksia. Legoja joka puolella taloa. Lisää pyykkiä. ”En halua”. ”Miks muka?”. ”Ihan sama.”. ”Kohta”. ”Tyhmä äiti”. Läksyjä. Kiistoja, eripuraa. Syyllisyyttä. Jalan alle jäävä lego yön pimeydessä. Hampaiden kiristelyä. Ovien paiskontaa. Toivotonta lapsen herättelyä arkiaamuna. Virkeän lapsen askeleet aamukuudelta vapaa-aamuna.

Ja sitten toisaalta. Toivoa. Sylittelyä. Unista tuhinaa. Kikatusta. Lautapelejä. Pitkiä haleja. Leikkejä. Iltasatuja. Hyviä keskusteluita. Kylläiset masut, tyyni mieli. Hassuja hetkiä. Pusuja. Loputtomasti kysymyksiä. Oivalluksia. Luottamusta. Hiljaisia hetkiä. Pehmeä käsi omani sisällä. Sinisten silmien katse. Oppimista, edistymistä. Onnistumisia. Ylpeyttä. Ihailua. Haikeutta. Rakkautta, ennenkaikkea ja äärettömästi sitä. ”Äiti”. ”Hyvii unii”. ”Rakastan sua”. Ihanaa, että uskallat kiukutella ja näyttää kaikki tunteesi minulle. Ihanaa, että saan kietoa käteni ympärillesi, kun sinulla on paha mieli. Ihanaa, että kodissamme näkyy elämä, myös ne sotkut ja leikit. Ne legot. Kiitos, että saan olla niin tarvittu ja tärkeä. Sinua varten.

Niin täyttä elämää. Just nyt.

Sillä tulee päivä, jolloin talo on hiljainen. Päivä, jolloin minulla luultavasti on aikaa niin paljon, että se välillä käy pitkäksi. Päivä, jolloin odotan kuulevani lapsista jotain, heidän äänensä. Tai saada edes viestin. Tulee päivä, jolloin kipeästi kaipaan niitä käsiä omieni sisään. Kaipaan niiden sinisten silmien katseita, ihan sama millä tunnetilalla varustettuina. Kaipaan pieniä virkeitä askelia kello kuusi vapaapäivän aamuna. Kaivan sen pölyyntyneen legolaatikon jostain komeron perukoilta ja muistelen, kaipaan.

Voi kunpa tämän muistaisi aina. Nytkin, niinä hetkinä, kun on kaikkein eniten tarvittu.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tutkimusten mukaan ruuhkavuodet rasittavat eniten naisia. Haasteet työ- ja perhe-elämän yhdistämisessä kärjistyvät 28-37 vuoden iässä. Oman näkemykseni mukaan tämä vaihe tosin on haastava ihan kaikille vanhemmille, sukupuoleen katsomatta; sukupuolierojen kaventuessa myös vanhemmuuden haasteet tasa-arvoistuvat. Ollaan ylpeitä itsestämme, eiks vaan? Että aika hyvin me vedetään, monta lankaa kädessä. Ja muistetaan, että avunpyyntö on viisautta. Pakko ei ole pärjätä yksin. Tai aina jaksaa. Parhaaseen suoritukseen kun ei tarvitse aina pystyä, riittävän hyvä on passeli ja epäonnistuminenkin vain elämää.

Minä maalaan ja kirjoitan, koska se on minulle akkujen lataamista parhaimmillaan. Niitä tehdessäni harvoin mietin mitään muuta. Mistä sinä saat voimaa arkeesi? Yksinolosta? Parisuhteesta? Liikunnasta? Ystävistä? Harrastuksista? Työstä? Kuka mistäkin ja ehkä se parhaimmillaan onkin monen tekijän summa. Ja ehkä sitä voimaa parhaimmillaan saa just niistä lapsista, sillä taitavat ottaa ja samalla antaa enemmän kuin mikään muu. Maailman parhaimmat tyypit.

Postauksen kuvitukseksi päätyi viimeisin valmistunut työni – ’Sea Breeze’. Sen maalasin heti Floridasta kotiuduttuani, kun lempeän merituulen ja aurinkovoiteen vielä pystyi haistamaan. Ja kun lomamieli oli tyhjennetty tälle kankaalle, pystyin jatkamaan niitä töitä, jotka keskeneräisiksi olivat jääneet ja aloittamaan taas uutta.

Vielä loppuun. Olivatko otteet elämästäni sinulle tuttuja? Kenties just tätä hetkeä tai jo elettyä elämää?