Saanko olla onnellinen?

Joka ilta hän levitti patjansa pieneen ovisyvennykseen. Vieressään reppu ja ostoskärry, siinä matkalaukku ja muutamia tiukasti teipein pakattuja muovipusseja. Makuupussi oli ehkä joskus ollut lämmin ja toimiva, nyt vain likainen ja riekaleinen. Nainen oli siro, melko nuori sanoisin. Alle kolmenkymmenen? Aamulla hän oli taas kerännyt tavaransa siistiin pinoon, pois oviaukon tieltä. Hän oli aina yksin, katse matalalla, vakava. Jonnekin hän lähti joka aamu, reppu selässään. Repussa koko omaisuus. Ja illaksi palasi patjansa luo.

Olen nauttinut Valenciasta. Aivan sydämeni kyllyydestä ja jokaisella solullani. Olen nauttinut ihanista tapaksista, kylmistä juomista. Olen nauttinut hitaasta käyskentelystä pitkin Valencian katuja. Olen nauttinut kaupungin äänistä ja tuoksuista. Hurmaavasta tunnelmasta. Ihmisten katselusta. Olen nauttinut auringosta ja lempeästä tuulesta. Olen nauttinut vilvoittavasta vedestä ja vesileikeistä lasten kanssa. Olen nauttinut perheestäni ja ollut onnellinen siitäkin, että koti-Suomessa on ihmisiä, joita saan kaivata. Olen nauttinut huolettomasta lomatunnelmasta. Olen kikattanut pöhköille jutuille, unohtanut kellon ja päivän uutiset. Olen rakastunut, Valenciaan ja elämään. Olen ollut vailla huolta huomisesta ja elämä on tuntunut kevyeltä.

Ja se on vaan niin väärin.

Minne hän menee joka päivä? Mitä hän miettii? Mitä hän on kokenut? Pelkääkö hän? Missä hän on vuoden päästä? Vieraileeko vakavassa katseessa koskaan häivähdys iloa? Onko hänellä unelmia? Onhan hänellä joku, joka häntä ikävöi? Onhan?

Saanko minä olla onnellinen? Onko minulla oikeus nauttia elämästä? Niitäpä mietin taas kerran kulkiessani hänen ohitseen. Nuori nainen, nuorempi kuin minä.