Uusia tuulia

Tänään siitä on kulunut tasan vuosi.

Siitä, kun suljin neuvolan oven. Haikeana.

Siitä, kun otin ensimmäiset askeleeni yrittäjänä. Epävarmana.

Siitä, kun siitäkin huolimatta tein tietoisen päätöksen luottaa. Vaikka pelotti.

Siitä, kun ymmärsin, että minussa on voima muuttua. Ja että saan muuttua. Että voin muuttaa elämääni juuri siihen suuntaan kuin haluan. Aika vapauttavaa.

Siitä, kun ymmärsin, että voin tehdä unelmistani realistisia tavoitteita. Se oli ihanasti vatsan pohjasssa kutkuttava tunne.

Tänään takana on tasan vuosi sitä kaikkea.

Ja olen oppinut, että ihmeitä, niitä ihan oikeasti tapahtuu. Ja ollut siitä aika ihmeissäni.

Tiedän, että unelmia toteutuu. Olen tuntenut kiitollisuutta.

Tiedän myös, että unelmat harvoin toteutuvat ilman kovaa työtä. Olen ollut aika-ajoin väsynyt. (Kukapa ei olisi.)

Olen oppinut tuntemaan itseäni ja rajojani. Olen ehkä rauhoittunut.

Siksi en olekaan kirjoittanut koko syksynä. Vaikka mieli kyllä olisi tehnyt. Sen sijaan olen vain maalannut. Ja onnekseni nauttinut siitäkin. Tosi paljon itse asiassa.

Olen keskittänyt kaiken voimani maalaamiseen, sillä se on ollut nyt ensimmäisenä prioriteeteissani.

Sillä kävipä niin ihmeellisesti, että eräät tuolla suuressa maailmassa kiinnostuivat Ladyistäni.

Kiinnostuivat niin, että halusivat ryhtyä kanssani yhteistyöhön.

Pitkän prosessin päätteeksi allekirjoitin yhteistyösopimuksen. Epäuskoisena. Onnellisena. Kiitollisena. Innostuneena. Jännittyneenä. Pelokkaanakin.

Sillä tottakai kaikki uusi pelottaa. Mutta olen oppinut kuuntelemaan itseäni – ja menemään pelkojani päin.

Koska vain pelkojani minun lopulta on kiittäminen. Olen tarttunut niiden heittämiin haasteisiin ja ehkä muutaman erän voittaneena saan onnellisena löytää itseni tästä. Odottamassa jälleen jotain ihan uutta.

Ensi vuonna mun Ladyni ottavat ensiaskeleensa kansainvälisillä markkinoilla.

(Siitä lisää myöhemmin.)

Nyt taputtelen hyvin ihmeissäni ja hyvin hyvin kiitollisena ensimmäisen tilikauteni päätökseen. Takataskussa vähintään yhtä monta tunnetta kuin vuosi sitten, taas kokonaan uusi tunteiden kirjo.

Nostan ehkä yhden maljan. Ja lähden kiitollisena kohti uusia tuulia.

Tosi onnellisena.

Yrittämisen vaikeus

Ole realisti, mutta uskalla unelmoida.

Ole suunnitelmallinen ja järkevä. Pidä jalat maassa ja pää kylmänä. Mutta samaan aikaan ja aivan erityisesti – pidä se pää myös pilvissä ja ole luova.

Jaksa yrittää. Ja kuuntele voimiasi.

Usein pelottaa. Epäilyttää. Kun ainoa asia, mikä on varmaa, on epävarmuus. Kestä se – ja luota.

Entä jos kuitenkin epäonnistun? Mitä sitten tapahtuisi? Toisaalta – eikö jokainen joskus epäonnistu? Eikö sekin vie eteenpäin?

Ja silloin kun muut epäilee. Luota taas kerran itse.

Niin. Ole realisti, mutta uskalla unelmoida.

 

Ja entäpä jos onnistun?

Siihen ajatukseen takerrun. Ja punaisiin huuliin. Pelastaa ankeimmankin päivän.

Omat voimani olen viime aikoina keskittänyt maalaamiseen. Olen saattanut maailmaan kaksi uutta leidiä – Lady Noblen & Lady Floran. Ja molemmilla suureksi onnekseni on jo uusi koti.

Lady Noble
Lady Noble
Lady Flora

Miten tämä tyyli uppoaa sinuun?

Esineellistänkö naisia?

Minä ja mun ladyni. Ne naiselliset, näyttävät, muodokkaat.  Dramaattisetkin. Usein ehkä enemmän vain vähän höpsöt. Toisinaan myös aistilliset. Niitäpä olen miettinyt – lomallakin.

Kuuntelen mielelläni ihmisten ajatuksia ja kysymyksiä. Toki aivan kaikenlaisia sellaisia, mutta tällä kertaa tarkoitan oikeastaan niitä, joita ihmisille töitäni katsomalla herää. Ja tuo otsikossa esiintyvä kysymys, se on esitetty minulle lukuisia kertoja. Kysyjänään niin naisia kuin miehiä.

Esineellistätkö naisia?

Ja minä olen vastannut, että en. En kai, en käsittääkseni.

Maalaan naisia, koska voin. Koska – miksi en? Koska naiseus ja ihmisyys ylipäätään kiinnostavat minua loputtomasti. Koska olen nainen itsekin ja ylpeästi olenkin. Koska tiedän, mistä maalaan. Koska kauneutta on monenlaista, aivan kuten naiseuttakin. Koska inspiroidun siitä, aina uudelleen ja uudelleen. Koska persoonat kiehtovat minua. Tarinat kiinnostavat. Ja edelleen, itselleni kaikkein pätevimpänä ja yksiselitteisimpänä perusteena – koska miksi en?

Ja onpa minullakin herännyt kysymys. Miksi naisellisen naisen maalaaminen olisi naista esineellistävää? Onko se automaatio? Haluaisin ajatella, että ihmisiä esittävät maalaukseni olisivat vain yhdenlaisia kuvia tästä maailmasta. Ne ovat puhtaasti yhden ihmisen mielikuvituksen tuotetta, ihmisen, jolle itselleen ne maalaukset edustavat vapautta, iloa ja elämää. Naisen, joka toivoisi, että jos maalauksensa kannanottoja ovat, ne olisivat sellaisia ennemminkin vapauden puolesta kuin puolesta tai vastaan naisen esineellistämisen.

Silti tulen pohtivaksi. Annanko ympäristölle töilläni – omista lähtökohdistani huolimatta – aivan tahtomattanikin toisenlaisia viestejä? Sellaisia, jotka omien arvojeni kanssa riitelevät. Ai kamala. Esineellistänkö naisia?

Mitä mieltä sinä olet?

Avoid clichés, avoid generalizations, find your own voice, show compassion, and ask the important questions.

Amy Tan

Selfie

Oliko se ne Espanjan värit? Paahteinen kuumuus? Fiilis ylipäätään? Kuka tietää. Mutta se on varmaa, että lomalla sen päätin. Että kotiin palattuani laitan sen pitkään mielessä kyteneen idean toteutukseen, ihan ensitöikseni.

Ja niin tein. Maalasin viikonlopun yli lähes tauotta. Se syntyi helposti, kuin itsestään. En tiedä, joko se on valmis, mutta nimi hänellä jo on. Lady Frida. Jokin hänessä kiehtoo.

I paint self-portraits because I am so often alone, because I am the person I know best.

Frida Kahlo kiinnostaa minua. Jos hänellä olisi ollut älypuhelin, luulenpa, että hän olisi ollut aktiivinen selfieiden ottaja. Mutta elettiin tyystin eri aikaa – joten hän maalasi omia muotokuviaan. Aina uudelleen ja uudelleen. Se on mielenkiintoista.

I am my own muse, I am the subject I know best. The subject I want to know better.

Lady Frida, 60×50

Alicanten ilta

Valitsin sen varjoisan paikan. Levitin rantapyyhkeeni aurinkotuoliin ja nuuskuttelin vienoa kookoksen tuoksua. Jäänteitä edellisistä lomista lämmössä, luulisin. Silmäluomet painoivat jo lyijyn raskaina kaikesta päivän matkustuksesta. Epäilemättä äskettäin syöty pizza margaritakin antoi oman lisänsä raukeaan oloon. Katukivet hohkasivat kuuman päivän jäljiltä ja nenään leijaili huumaava tuoksu läheisestä ravintolasta. Ehkä sitruunaa – valkosipulia ainakin! Ohi ajavan skootterin pärinä katkaisi ajatukset, kun jostain etäältä kuului ihmisten elämänmakuista ilakointia. Espanja taisi tehdä maalin? (Tai putosi jatkopeleistä, kuten myöhemmin selvisi.) Lapset olivat olleet ihmeellisen ihanasti yhdessä, ainakin hetken. Annoin luomien painua kiinni. Vasta ensimmäinen ilta Alicantessa – ja minähän lomailen jo kuin vanha tekijä!

Näitä hetkiä on helppo jäädä ikävöimään. Sitä voi tulla herkästi hiukan kummallinen olo pois lähtiessään, jostain vieraasta paikasta siis. Paikasta, jossa on viettänyt unohtumattomia lomahetkiä. Sitä paikkaa saattaa jäädä ikävöimään. Mutta sen lisäksi, saattaa ihan hiukan jäädä myös ikävöimään sitä, mitä tunsi siellä olleensa. Tai sitä, millaiseksi tunsi itsensä siellä ollessaan. Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun on tarpeeksi kaukana arjesta saadakseen uudenlaisen kosketuksen itseensä. Saa tuntea, millaista on olla minä jossain muualla.

Me saavuimme siis eilen Espanjaan, aurinkoiseen Alicanteen tarkemmin ottaen. Täällä on lämpö, tapakset ja ulkomaan tuoksu. Espanjan kieli – se kiihkolla ja intohimolla ilmaistu. Arki on kaukana. Ja olo kevyt. Riemukas sellaisella tavalla, johon arkena ei useinkaan ehdi.

Muutaman yön kuluttua aiomme sanoa Alicantelle kiitollisena hei heit ja tervehtiä iloisesti Valenciaa, ennen lopullista määränpäätämme Madridia. Muutama kohde siis matkan varrella – muutama mahdollisuus löytää itsensä aina uudelleen.

Travel not to find yourself, but to remember who you’ve been all along.

Alicanten ilta

Enne – Lady Omen

Ajattelinkin sen katseen olevan viisas. Ikään kuin tietävän jotain. Jotain, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Mitähän se tietää? Jotain menneestä? Tai ehkä tulevasta? Salaperäiset kasvot eivät kuitenkaan paljastaneet. Enkä minäkään sen kummemmin enää miettinyt, kunhan maalasin.

Elettiin kevättä 2017 ja elin vielä ”entistä elämääni”. Sitä, jolloin olin päivät neuvolassa töissä ja illat tasapainoilin perheenäidin velvollisuuksien ja intohimoni maalaamisen välillä. Minulla ei ollut vielä tietoakaan ladyistäni, saati aavistusta siitä, minne elämä on minua aivan pian kuljettamassa. Se kaikki oli odottamassa vasta nurkan takana, niin ne ladyt kuin suuret muutoksen tuuletkin.

Mutta oliko tämä katse kuitenkin jo tiennyt? Oliko tämä maalaus jo enne kaikesta tulevasta? Senkö se maalauksen nainen siis tiesikin?

”There is a voice that doesn’t use words. Listen.”

Otin tässä hiljattain nämä kasvot jostain syystä uudelleen työn alle. Olin varastoinut maalausta yli vuoden, pitänyt sitä jo aivan unholassa. Kunnes mieleeni yllättäen pyrki idea. Halusin jatkaa tätä maalausta sillä sekatekniikalla, johon juuri tällä hetkellä olen niin kovin viehtynyt – niillä langoilla ja maaleilla. Niillä sain kehystetyksi naisen aivan uudella tavalla. Vangitsin sen tietävän katseen. Ja annoinpa hänelle nimenkin – Lady Omen (suom. enne).

Olen tähän asti pitänyt ensimmäisenä ladynäni erästä aivan muuta työtä (Lady Drama, toim.huom.), mutta olisiko Lady Omen sittenkin ollut se aivan ensimmäinen? Se, josta Lady by Piiabiia Atelier-sarja sai kuin huomaamatta alkunsa. Nyt, 35 ladyä myöhemmin kaikki käy kummasti järkeen.

Lady Omen

Uskotko sinä enteisiin?

Taulun tarina: Lady Bubblelicious

Tarvittiin yksi hupsu idea. Tarvittiin jo valmiiksi kepeä ja vähän höpsähtänyt mieli. Tarvittiin myös yksi rikkoutunut lampunvarjostin. Hubba Bubban tuoksuiset lapset eivät nekään voineet olla osaltaan vaikuttamatta prosessiin.  Sillä niin syntyi:

Työn nimi: Lady Bubblelicious

Tekniikka: Sekatekniikka. Se lampunvarjostin (=paperi) ja akryylit.

Mitä ajattelin? Aika kepeitä ja kuplivia, tämä oli hyväntuulen työ alusta loppuun. Ihana muistutus siitä, että lopulta moni asia on aika tosi hyvin. Että on oikeinkin ok olla ottamatta kaikkea kovin vakavasti. Että höpsöily on suositeltavaa tai ainakin sitä kannattaa harkita vakavasti. (Verestin ehkä hiukan myös omia purkkakuplan puhallustaitojani. Taito oli tallella.)

Mitä kuuntelin? Lasten pöhköjä juttuja. Nautin sellaisesta ihmeestä, että pari päivää sujui melko kiukkuvapaasti. Liekö äidin keveämmällä otteella osuutta asiaan?

Taulun tarina: Lady BubbleliciousTaulun tarina: Lady Bubblelicious

Lady Bubblelicious, 55×46, 230EUR.

Onnellisten sattumusten summa

Siinä minä olen. Hetkenä, jolloin kaikki oli tosi hyvin. Kun universumin jokainen pala oli kohdillaan. Sain olla rento ja onnellinen. Tapahtunut oli hyviä asioita. Suunnitelmissakin hyviä asioita. Mutta ennen kaikkea, siinä hetkessä oli hyvä. Kun itsensä kanssa oli sujut ja mieli avoinna kaikelle uudelle. Ja aivan erityisesti – kun ympärillä oli ihmisiä, joista tulee onnelliseksi. Ja kun niillä ihmisillä on ihan yhtä huonot jutut kuin itselläsikin. Mikä rikkaus se onkaan? Että löytää ne oman elämänsä uniikit tyypit. Joiden kanssa oleminen on vain kevyttä ja helppoa. Jotka tuntevat sinut ja riität sellaisenaan. Niitä ei tarvitse montaa.

Sellaisia onnen hetkiä osaa pitää arvossaan ehkä etenkin silloin, kun on kohdannut myös niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Luulen, että elämä tarvitsee sopivasti kontrasteja. Ehkä elämä juuri silloin on täyttä? Ehkä onnea ja tasapainoa osaa pitää arvossaan, kun ne joskus ovat myös horjuneet?

Takana on siis akut täydellisesti ladannut viikonloppu. Onnellisten sattumusten summana syntyi myös mielikuva seuraavasta maalauksesta, jota sormet nyt malttamattomina syyhyävät toteuttamaan. Minä ryhdyn siis maalaamaan, toivottavasti sinunkin suunnitelmiisi kuuluu sinut onnelliseksi tekeviä asioita!

Jos ei, muuta suunnitelmia!

Epätäydellinen tarina

Tämä tarina sijoittuu perjantaihin, 15.6.2018.

Vatsa huippuhyvästä katkarapupastasta pullollaan. Tuulinen päivä takana. Päivä on pitänyt sisällään vähän töitä, vähän siivousta. Kaupassa käyntiä ja ihan perusjuttuja. Poikkeuksellisen vähän maalaamista. Ihania kohtaamisia ja hyviä ihmisiä. Tv:stä perjantai-illan hömppää. Koko perhe koolla, sohvalla sikin sokin. Äidillä kuitenkin vatsassa perhosten levoton lepatus.

Trust the wait. Embrace the uncertainty. Enjoy the beauty of becoming. When nothing is certain, anything is possible.

Se äiti nimittäin elää hetkessä, jossa kaikki on uutta. Tunteessa, että edessä on kokonaan uusi elämänvaihe, jonka alku on vasta käsillä. Sitä jännittää, sillä suunnitelmissa on asioita, joita ei koskaan ennen ole tehnyt. Täysin uusia aluevaltauksia. Osaankohan? Hallitsenko tämän? Tai – tarvitseeko minun edes?

En usko, että asioita vain tapahtuu. Onnenkantamoisiinkin on aina syynsä. Useimmiten niitä on edeltänyt paljon työtä, ehkä epätoivon ja turhautumisen hetkiäkin. Lukuisia yrityksiä ja epäonnistumisia.

Kuvissa meidän seiniä. Taas vaihteeksi. Mutta sentään vaihtuvin tauluin! Kuvissa näkyvät maalaukset ovat molemmat uunituoreita. Tuo oikeanpuoleinen, suurempi niistä, sai tarinastaan täydellisen, syntyessään vaivattomasti kuin unelma.

Sen  sijaan tuota toista työtä – sitä pientä ovaalin muotoista – ehdin jo pitää täydellisen epäonnistuneena. Mutta sepä tuli uniini – kuten töilläni usein on tapana – ja kertoi, mitä on vailla. Tein, kuten uni opasti ja jatkoin jo kertaalleen haudattua työtä. Ja niin epätäydellisyydestä tulikin jotain. Ainakin minulle.

Työn nimi: Perfectly Imperfect

Tekniikka: Sekatekniikka, langat ja akryyli

Mitä ajattelin työtä tehdessä? Latteuksia. Kuten että juuri epätäydellisyyshän tekee meistä kauniita ja inhimillisiä. Eihän ole mitään niin mielenkiintoista kuin erilaisuus, pienet kauneusvirheet ja yllättävät yksityiskohdat?

Mitä kuuntelin työtä tehdessä? Alan Silvestriä. Kuten aika usein teen. Tällä kertaa soi I’m Forrest… Forrest Gump. Uudelleen ja uudelleen. Koska se on ihana.

I may not be a smart man, but I know what love is. -Forrest Gump

Luulen, että sillä pääsee jo aika pitkälle.

Perfectly Imperfect, ovaali 40x30, 165EUR
Perfectly Imperfect, ovaali 40×30, 165EUR
Temple, 61×50, 260EUR

Odottaisitko hetken, äiti ajattelee!

Quiet people have the loudest minds. -Stephen King

Olen aivan vasta  hiljattain ymmärtänyt, että ajatusmaailmani saattaa olla tavanomaista äänekkäämpi. Huomaan hyvin usein pyytäväni perheeltä, että ”odottaisitko hetken, äiti ajattelee”. Ehkä muutkin tekevät niin? Ehkei se ole mitenkään tavatonta, mutta yhtä kaikki, se on tuore oivallus minulle.

She dreams more often than she sleeps.

Hyvin usein kesken on ajatus. Ajatus joka liittyy johonkin kesken olevaan työhön tai joka tuo uutta oivallusta johonkin tulevaan. Tai tunne, jonka mielellään käsittelisi pois alta, jotta voi siirtyä taas seuraavaan. Hyvin usein pyörittelen mielessäni sinne pelmahtaneita sanoja, lauseita, teemoja ja tunnemaailmoita. Hyvin usein kesken on itse asiassa varsinainen ajatusten ilotulitus, jonka järjestykseen saattaminen vaatii keskittymistä ja aikaa.

Please kindly go away, I’m introverting.

Viihdyn ajatusten seurassa. Olen onnellisempi, kun saan päiviini paljon hiljaisia hetkiä. Hetkiä vain ajatuksille.  Uusi elämäntilanteeni on onnekseni mahdollistanut sen paremmin. Varsinainen työaikani kun tyypillisisesti on hiljaisuutta. Hiljaisuudessa maalaan, kirjoitan ja vaivun ajatuksiini. Rauhassa, ilman paineita vuorovaikuttamisesta. Vain ajatukset seuranani.

Please forgive me if I don’t talk much at times. It’s loud enough in my head.

Olen introvertti. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö pitäisi ihmisten seurassa olemisesta. Päinvastoin. Ehkäpä uteliaan luonteeni vuoksi nautin kuuntelusta, ihmisten ja tilanteiden havainnoinnista ja tarkkailusta. En kaipaa keskipisteeksi, mutta tuttujen kesken saatan sellainenkin toisinaan olla. Elämä perheenäitinä on kaikkea muuta kuin hiljaisuutta. Se on jatkuvia ärsykkeitä, aina onnellisista niihin uuvuttaviin.  Ehkä siksi rakastan hiljaista kotia, lenkkipolkua ja saunan hämärää: siellä voin sulatella rauhassa kaiken vuorovaikutuksessa kuulemani ja kaiken sanomani. Kaiken koetun ja aistitun. Hiljaisuudessa pääsen kaiken sosialisoinnin vastapainoksi omaan maailmaani – joka ei koskaan ole hiljainen. Herkkyys on voimavara, mutta se tarvitsee aikaa.

A quiet life stimulates the creative mind.

Tilaustöiden välissä tarvitsen myös tyhjentäviä huokauksia. Tuo pieni, alaoikealta löytyvä maalaus, se syntyi juuri sellaisena hetkenä, kun mielessä oli miljoona ajatusta, mutta yhdestäkään ei tahtonut saada otetta. Sen nimi on ’Huokaus’.

’Huokaus’, 22×16, kehystettävissä, 75EUR