Välitilinpäätös

Se oli perjantai 17.11.2017.

Ihmeellisen kylmä ja kuulas marraskuinen päivä. Sellainen, jolloin taivas on vuodenaikaan nähden merkillisen kirkas ja taivaalta pystyi erottamaan tähdet. Se antoi jo enteitä tulevasta talvesta, joka sitten kuitenkaan ei aivan vielä tullutkaan. Päivä kulki monella tapaa kuten aina ennenkin. Aamulla töihin, töistä kauppaan. Illalla lenkki ennen saunaa. Miksi tuo päivä sitten on piirtynyt niin tarkasti mieleni muistikirjaan? Se oli päivä, jona irtisanouduin. Päivä, jolloin otin ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti uutta elämää.

Maanantai 11.12.2017

Tasan puoli vuotta sitten koitti ensimmäinen maanantai, jolloin en enää mennyt neuvolaan töihin. Muistan tunteen tuoreena. Se oli sekoitus epävarmuutta, intoa, jännitystä, onnea. Haikeutta. Ylpeyttä. Hitonmoista pelkoa – ja samaan aikaan myös kummallista luottamusta. Odotusta. Epävarmuuden mainitsin jo etunenässä, mutta siihen on tämä lista myös hyvä päättää. Sillä epävarmuuteen heittäytymistä, sitä se oli. Ja siitä lähtien se on ollut sen sietämistä.

Nyt kun olen saanut tämän puolikkaan vuoden harjoitella uutta elämää, on tunteiden kirjo edelleen sama, mutta niiden ylitse vyöryävä voima on laantunut. Enää ne vyöryvät ylitse vain silloin tällöin ja enimmäkseen on jo tasaisempaa. Tunteiden kirjo on tosin saanut muutaman uuden vakiovieraan. Luova työ on herättänyt aistimuksia, joihin entisessä oravanpyörässä en ehtinyt saamaan kosketuspintaa. Puhutaan nyt vaikkapa innosta ja inspiraatiosta, joka äkkiarvaamatta yllättää tai herättää keskellä yötä. Tai ihanasti kutkuttavasta onnesta, joka luovaa onnistumista enteilee. Mutta puhutaan myös epätoivosta ja kaiken kattavasta lamaannuksesta. Sillä sellaisiakin päiviä on. Mutta kuten sanoin, enimmäkseen on jo tasaista. Ja tällä tarkoitan kai tunnetta, että tässä on hyvä.

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi siihen kylmään marraskuiseen päivään. Tai paremminkin sen päivän iltaan. Iltaan, jonka takana oli päivä ja päätökset, joiden tiesi monella tavalla olleen merkityksellisiä, peruuttamattomiakin. Sellaisia päiviä kohtaa elämässään lopulta aika harvoin, ainakin tällainen turvallisuuteen ja tuttuuteen tuudittautuva ihminen. Sellaisia päiviä ei myöskään aivan purematta niele. Niinpä illalla, pimeän jo tultua, lähdin lenkille, ajatuksiani selkiyttämään, hengittämään tolkkua päähäni ja selkeyttä sydänalaani. Kun epävarmuus, into, luottamus ja pelko risteilivät yhtenä sekavana aallokkona. Katselin kirkasta tähtitaivasta pellon laidalla, tutun lenkkipolun varrella ja mietin, olenko tehnyt oikein? Kantaako tämä? Pyysin universumilta ääneti jotain merkkiä, voisiko joku tähti vaikkapa ystävällisesti hieman lennähtää tai tuikkia? Revontulet loimahtaa? Tai joku lintu edes visertää merkityksellisen serenadin? Mutta ei, tähdet pysyivät paikallaan, revontulet piilossa ja linnut hiljaisina. Ja minä jatkoin matkaa. Kunnes.

Jostain etäältä kuului kumeaa pauketta. Vihellys, pamaus ja taivas räjähti valoissa. Pelloille valui taivaalta kaunis valosade. Jokainen vihellys ja pamaus tarjosi toinen toistaan isompaa ja kauniimpaa. Minä sain sen. Oman merkkini. Katsoin näytökseni rauhassa loppuun, yksin, siinä pellon laidalla. Ja tuudittauduin ajatukseen, että tämä kyllä kantaa. (Toim.huom. Oikeasti kyseessä oli kotikylämme joulukadun avajaisten ilotulitus. Mutta jätetään se mainitsematta ja pidetään illuusio yllä.)

Nyt on toukokuun 11. päivä vuonna 2018 ja minä maalaan ja kirjoitan. Kesäkeittiössä. Linnunlaulussa ja laventelin tuoksussa. Toisinaan edelleen kaipaa niitä konkreettisia merkkejä luomaan uskoa, että enhän tee tätä turhaan. Mutta enimmäkseen jo tunnen tämän kaiken kannattelevan. Harjoittelen uudenlaista ajankäyttöä ja sitä, ettei työaikoja ole. Nautin sen eduista ja opettelen hallitsemaan sen haittoja.

Ihmeellistä on elämä, sanotaan. Ja minä taidan uskoa.

Lista unelmista

  1. Tee lista asioista, joista tulet iloiseksi ja onnelliseksi.
  2. Tee lista asioista, joita teet päivittäin.
  3. Vertaa listoja.
  4. Sovita listat yhteen.

Näin tein. Tällä viikolla tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun aloin konkreettisesti tavoittelemaan unelmaani. Olen tässä hiljalleen ymmärtänyt, että on ihan ok vaihtaa suuntaa. Se, että polku on erilainen, ei tarkoita, että olisi eksynyt. On ihan ok olla matkalla ja keskeneräinen. Sellaisia kaikki maalauksenikin tällä hetkellä ovat.

Miltä sinun listasi näyttävät?

Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Erilaiset kasvatusoppaat – niin lasten kuin koirienkin – kannustavat meitä kiinnittämään huomiota onnistumisiin ja palkitsemaan niistä. Epäonnistumisten huomionti ja erityisesti rankaiseminen ohjataan puolestaan jättämään vähemmälle. Näin toivotut mallit pääsevät vahvistumaan ja ei-toivotut hiipuvat pois, huomiotta jäätyään. Ihannetapauksessa. (Ja omakohtaisena kokemuksena pieni sivumaininta, että helpommin sanottu kuin tehty.)

Näin siis lasten ja koirien kanssa. Ehkä jopa puolisoonkin sovellettavissa? Mutta yksi saattaa usein unohtua. Yksi olennainen ja ehkä tärkein. Miten kohtelet itseäsi? Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Osallistuin tässä viikkoina menneinä yrittäjäkoulutukseen. Kulutin koulunpenkkiä, poimin pieniä informaation jyväsiä, yritin hahmottaa suurempia kokonaisuuksia. Ja nyt kun urakka on saatu päätökseen, on aika pohtia, mitä konkreettista käteen jäi koulutustodistuksen lisäksi? Miten voin soveltaa kaikkea kuulemaani ja oppimaani käytäntöön? Monien ajatusten keskeltä nousee yksi tärkeä oppi, oivallus ja henkilökohtaisen kasvun paikka: sisäinen puhe ja sen merkitys.

Olen mestari kiusaamaan itseäni. Asettamaan tavoitteita ja odotuksia. Suorittamaan niitä. Ja sitten sättimään itseäni, kun tavoitteiden saavuttaminen tuntuu mahdottomalta. Luokittelen itseni milloin saamattomaksi, milloin turhan tarkaksi pingottajaksi. Oma sisäinen ääneni on herkästi melko lannistava. Vaativa. Todellakin huomioin epäonnistumiseni. Ja todellakin rankaisen niistä itseäni, soimaamalla pitkään, hartaasti ja huolella. Varmuudeksi vielä palaan vanhoihin epäonnistumisiinkin, ettei vaan pääse unohtumaan. Mutta miksi? Emmehän arvostele negatiivisessa mielessä muitakaan jatkuvasti. Kun ystävä kokee epäonnistuneensa, löydämme usein tsemppaavan ja kannustavan tavan kohdata asian – tai löydämme ainakin inhimillisen ymmärryksen. Moniko ystävä todellisuudessa ympärillämme pysyisikään, jos kohtaisimme heidän ongelmansa samalla äänellä kuin omamme? Ajatuksillamme kun ei ole filtteriä – ja se voi tehdä elämästä toisinaan turhan rankkaa.

On tutkittu, että ihmisellä on keskimäärin 40000-70000 ajatusta päivässä. Valtava määrä, eikö totta? Jos näistä ajatuksista kolmasosakin on negatiivissävytteistä, sävyttävät ne herkästi koko päivän kulkua. Päätinpä asettaa itselleni tavoitteen, taas kerran. Mutta tällä kertaa lempeän sellaisen:

Tein päätöksen aloittaa päiväni positiivisilla ajatuksilla. Lupasin lohduttaa, kannustaa ja rohkaista itseäni enemmän. Ja päätin luottaa siihen, että onnistun.

Ajattelin lopettaa siis itseni turhan kiusaamisen. Senpä kunniaksi suon itselleni täysin vapaan perjantai-illan. Ja kokonaisen lauantain. Suunnitelmissa pihahommia perheen kanssa ja Antti Tuiskua areenalla tyttären kanssa, ei lainkaan hullumpaa! Kaupasta herkkuruokaa ja kukkakimppu. Saunan jälkeen koko perhe kainalokkain.

Ensin kuitenkin vielä hetken maalaan. Aika herkulliset värit tulossa uusimman Ladyn taustalle, eikö? Mikäli muuten sinulla on ollut mielessäsi taidehankinta tai -tilaus, otan tällä hetkellä mielelläni vastaan uusia asiakkaita!

Lempeitä ajatuksia viikonloppuusi!

Ajatus

Ympäröidä itseni asioilla, joilla on merkitystä. Ihmisillä, joiden lähelle kaipaan. Tavoitteilla, jotka innostavat. Kutkuttavat onnellisesti ympäri kehoa. Toteutuvat aikanaan?

Siinäpä se pääpiirteittäin.

Seinällä Day Dream (vasemmalla, 55×46, 200EUR) ja Once Upon a Time (oikealla, 65×54, 285EUR). Voisivat olla myös sinun?

LOHDULLINEN LISTA (ja arvonnan voittaja)

Nämä ovat niitä päiviä. Kun aurinko pysyy piilossa ja kaikki on harmaata. Kun mielikin sellaiseksi pyrkii. Mutta tarvitseeko mielenkin olla? Ei kai. Herkemmin ehkä kuitenkin on. Ehkä näin harmaanakin päivänä, kaiken ankeudenkin keskeltä, voi löytää kuitenkin muutaman mukavan ajatuksen? Vaikka väkisin. Voihan sitä kokeilla? Koska olen vannoutunut listojen ystävä, kokeillaan tällä kertaa niiden loputtomien to do-listojen sijaan siis lohdullisten asioiden listaa.

Aina ei tarvitse loistaa.

Riittävän hyvä on todellakin riittävän hyvä.

Ja sinä olet riittävän hyvä.

Kaikki järjestyy.

Pakastimessa on jäätelöä.

Sohva odottaa.

Ehkä huomenna paistaa aurinko?

Jostain kummasta päässä alkoi soimaan tutut sävelet sanoilla ”Myrskyn jälkeen on poutasää”. Vaikka ei täällä onneksi painita minkään muun kuin aivan tavallisen arjen kanssa, joten asiat ovat oikeasti vallan mallillaan. Koko perheellä on edessään muutaman päivän vapaat ja suuntaamme viettämään niitä Tukholmaan. Ehkäpä siellä paistaa se aurinkokin?

Ehdottoman iloiseksi minut tekee myös arvontaan osallistuneiden joukko, niin täällä kotisivuilla kuin Facebookissa ja Instagramissakin. Sydämellinen kiitos teistä jokaiselle! Kommenttejanne on ollut ihana lukea, moni teistä vaikutti kääntäneen elämässään juuri uuden suunnan ja taulu olisi varmasti ollut omiaan jokaisen teistä seinälle. Arvonta on nyt kuitenkin suoritettu ja voittajaksi valikoitui Instagramissa äänensä antanut Petra.

Hopeareunaisia ajatuksia joutuu toisinaan aivan tietoisesti etsimään. Nyt saan toimittaa Silver Linings-tauluparin uuteen kotiinsa, kenties muistuttamaan, että sieltä ne usein löytyvät, ne hopeareunat. Kun tarkkaan katselee.

Ja kas, aurinkokin taitaa taas paistaa?

LAPSELLISIA VIISAUKSIA LASTENHUONEESSA

On ihana tuntea, miltä taiteen tekeminen tuntuu.

Tämän oivalluksen lausui 7-vuotiaani tässä taannoin. Omassa huoneessaan, vuoteessaan. Kainalossani unta odotellen. Lapsi, joka on ollut aina innokas piirtämään. Tunnistan hänestä paljon itseäni. Ne loputtomat piirtäen vietetyt tunnit ovat piirtyneet ihaniksi lapsuuden muistoiksi itsellenikin. Muistan elävästi sen tunteen, kun tietää saavansa piirtää vaikka koko päivän. Tai koko pitkän kesäloman. Sen, kun ei malttaisia lopettaa. Sormet syyhyävät jatkamaan ja mieli laukkaa jo sormia edellä. Voi, poikani. Tiedän todellakin sen tunteen. Hänestä tulee kuulemma vielä jonain päivänä taiteileva jääkiekkoilija. Rakas, siinäpä suunnitelma just sua varten! Pieni mies suurilla haaveilla.

Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä, ja joilla on sisäinen hehku päällä, on paljon. Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita. -Esa Saarinen

Nämä sanat jäivät mieleeni eräästä koulutusillasta viime viikolta. Niin, kulutan tosiaan tässä huhti-toukokuun vaihteessa illat koulun penkkiä. Imen tietoa yrittäjyydestä, aivan noviisi kun siinä olen. Näitä Saarisen sanoja jäin pohtimaan enemmänkin. Miksi sitä jossain vaiheessa kadottaa sen lapselle ominaisen tavan ajatella ja toimia? Miksi niin herkästi urautuu ja jumiutuu? Elää kuten aina on elänyt ja ehkä kuten muut odottavat. Miksi asiat tulee ajateltua monimutkaisemmin? Usein ne asiat toki aikuisten maailmassa sellaisia ovatkin, mutta ehkä liian usein energiaa kuitenkin kuluu myös epäolennaisuuksiin? Ja siinä samalla toisinaan hukkaa sen kaikkein tärkeimmän ja oleellisimman. Koska ehkä silloin, kun hetken uskaltaa puhtaan järjen sijaan (tai sen lisäksi) kuunnella myös hiukan sydäntään ja tunteen paloaan, saattaa löytää sen, mikä tekee onnelliseksi. Löytää sen oman sisäisen hehkunsa.

Tämän kirjoituksen kuvitukseksi ikuistin yhden kotimme arvokkaimmista taideteoksista. Teoksen, jonka tekijällä ei onneksi ole vielä minkään sortin paineita siitä, mitä yhteiskunta odottaa. Hän vain pelaa jääkiekkoa ja piirtää. Näiden kuvien myötä päästään hiukan kurkistamaan myös toiseen lastenhuoneistamme. Meillä molemmat lastenhuoneet ovat juuri asukkaidensa näköisiä, aikalailla heidän omien pikkukätöstensä ja huippuideoidensa aikaansaannoksia. Valtakuntia, jonne äiti pyrkii puuttumaan vain imurin avulla (harvakseltaan), leikkikaverina (niin jaksaessaan) ja nukkumaanmenon hetkinä kainalokaverina (joka ilta).

Ps. Olethan jo osallistunut arvontaan?

ARVONTA – KIITOKSENI SINULLE

Takana lähes puoli vuotta. Tätä uutta elämää. Yrittäjyyttä. Onko se ollut sellaista kuin kuvittelin? Ehkä jotain sinne päin. Osasin odottaa paljon työtä. Paljon uuden opettelua. Paljon epävarmuutta. Sen sijaan en ehkä niinkään osannut tai uskaltanut luottaa siihen, kantaako kaikki työ. Siihen, että pääsenkö edes alkuun. No, taisin minä päästä. Ja siitä kiitos kuuluu teille, hyvät ihmiset.

Minun tarinani luovan alan yrittäjänä on vasta alkanut. Viimeisin valmistunut työni kantaa nimeä Once upon a time. Koska jokainen kaunis tarina alkaa niillä sanoin. Ja niistä minun on hyvää jatkaa omaani eteenpäin. Ja eikö jokainen tarina tarvitse myöskin hopeareunukset? Sellaisetkin olen maalannut yhden tauluparin muotoon. Alla Silver Linings (vas.) ja Once upon a time(oik.).

Silver Linings, taulupari, 2 x 40×20
Once upon a time, 65×54

Minun tarinani ei olisi päässyt alkuun ilman teitä. Eikä se myöskään pystyisi jatkumaan ilman teitä. Tällä taidearvonnalla haluan osoittaa kiitollisuuteni siitä teille. Oletko sinäkin ehkä kääntänyt elämässäsi uuden sivun tai kaipaat elämääsi hopeareunoja? Olisiko Once upon a time tai Silver Linings omiaan sinun seinällesi? Tai tunnetko ihmisen, jota haluaisit maalauksella ilahduttaa? Olet arvonnassa mukana kertomalla, kumpi maalauksista on enemmän sinun mieleesi. Voit tuplata tai jopa triplata voittomahdollisuutesi osallistumalla arvontaan samanaikaisesti myös Facebookissa ja Instagramissa.

Arvonta päättyy 23.4.2018. Voittajan nimi julkaistaan blogissa, oltuani ensin henkilökohtaisesti häneen yhteydessä. Onnea arvontaan!

”Once upon a time is how stories begin…”

Kaipuu kesäkeittiöön

Viikonloppu lupaili jo hyvää. Antoi armollisia enteitä tulevasta. Maukkaita makupaloja kesästä. Muistutteli etäisesti, miltä se tuntuu. Se kesä. Ei ehkä aikaakaan, kun jo vihertää? Ja kunhan koivu vain on hiirenkorvalla, muutan olohuoneemme patiolle ja keittiömme kesäkeittiöön. Ai että, kaikki on suunniteltu jo valmiiksi! Haluaisitteko kuulla enemmän?

Huoleton piha, ruukkupuutarha. Omenapuita, vadelmapensaita. Salvia ja sitruunapuu. Kyyhkyn kurnutusta kesäiltana. Pioneita ja pelargoneja, paljon niitä. Ruusupensaita ja räkättirastas. Laventelin tuoksu. Ruukuissa heinäkasvien huoletonta kahinaa. Näillä on menty jo useampi kesä, enkä näe tarvetta vaihtaa. Nämä elementit ovat yhtä kuin meidän pihan kesä.

Kuitenkin niin koti kuin pihakin on elämää varten ja niinpä maisemoinnin vakiovarusteisiin kuuluvat myös skuutit, trampoliini, maali ja kiekot lämimistä varten (kesät talvet), jalkapallot, frisbeet, pyörät ja hyppynarut. Petanqueen hurahti koko perhe viime kesänä. Kesäilta on täydellinen, kun koko perhe kisaa yhdessä, mittaa kenen kuula on lähimpänä, leikkimielisen (tosissaan) voitosta vääntäen. Pääskysen sirkuttaessa yllä niin vapaana kuin taivaan linnulta vain odottaa. Jostain kantautuu korviin etäisesti ruohonleikkurin ääni ja toisaalta tavoittaa naapurin grilliruoan tuoksun… Sauna on lämpiämässä, eikä aamulla ole kiire minnekään. Korttipakka odottaa pelaajiaan pation pöydällä. Joko tavoitatte tunnelman?

Lady Lavender, viimeisin valmistunut tilaustyö.

Kesäkeittiömme on vielä kalpeana pitkän talven jälkeen, vasta hiljalleen heräilemässä horroksestaan taas uuteen kesään. Tämä  viime vuosituhannella rakennettu, alunperin autotallin virkaa toimittanut rakennus, muuntui muutama vuosi takaperin näppärästi kesäkeittiöksi, kun yksi pitkä seinäosuus sai väistyä lasiovien ja ikkunoiden tieltä. Syntyi täydellinen paikka kesäiseen ajanviettoon, ruoanlaittoon ja ruokailuun, seurusteluun. Sateelta tai paisteelta suojassa. Suunnittelenkin siirtäväni kesän tullen työhuoneeni tänne. Lähelle linnunlaulua, sitä kyyhkyn kurnutusta ja rastaan räksätystä. Myös pation pergolan suunnitelmat ovat pitkällä, vain toteuttamista vaille valmiit. Näen itseni jo pergolan suojiin jääteetä siemailemaan, uusia maalauksia ideoimaan ja kirjoituksia hahmottelemaan. Myös jääkahvi kelpaa, ehkä otankin molemmat? Kuinka elämä tuntuukin niin keveältä kesällä?

Olemisen sietämätön keveys

Elämä tarjoaa aina toisinaan yllätyksiä, kaikille meistä. Minun piti viettää viikonloppuni Kööpenhaminassa, mutta kuinkas kävikään, kotona ollaan. Mutta hei, se on elämää. Eikä kotona ole lainkaan hullumpi. Koti on mielentila ja aion luoda omastani leppoisan.

sophrosyne (n.) a healthy state of mind, characterized by self-control, moderation, and deep awareness of one’s true self, and resulting in true happiness.

Liekö syy keväässä? Luontoäidin talviuniltaan hiljalleen herättämässä luonnossa? Mukavasti putkeen menneessä työkuviossa? Siinä fiiliksessä – tai vähintäänkin toiveessa – että tekemäni työ alkaa tuottaa satoa, askel askeleelta. Tai henkilökohtaisessa elämässä tapahtuvissa iloisissa asioissa? Eikä kai sekään ole hullumpaa, että kirjoittamaan voi jo siirtyä ulos patiolle. Arvatenkin sanojen asettelu on suloisempaa silmät auringonvalosta sirrillään, iho enteilevästä lämmöstä nauttien. Tervetuloa pisamat! Kevät saa pienen ihmisen tuntemaan olemisensa kumman keveäksi. Ei lainkaan sietämätöntä.

Etsiipä syytä mistä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että oleminen tällä maapallolla just nyt tuntuu oikein hyvältä. Keveältä.

Olemisesta puheen ollen, olen aina ollut erityisen lahjakas siinä – jouten olemisessa siis. Toisinaan hiukan kadehtien olen kuunnellut ihmisiä, jotka kertovat puuhastelevansa aina jotain. Kas kun, minä en puuhastele. Muuta kuin ne pakolliset. Vaikka kyllähän ne tiskit tai pölypallerot minuakin häiritsevät. Mutta minun kokemukseni mukaan ne myös odottavat. Eivät siis häiritse minua siinä määrin, että jättäisin leppoisat treffit sohvan kanssa väliin, silloin kun sellaiset tarjolla on. On hienoa olla mestari jossain – ja minä olen jouten olossa! Enkä juuri tunne siitä edes sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Vaikka siinäkin olen kyllä taitava. Tästä olemisen taidosta olen kuitenkin ennemminkin jopa pikkuisen ylpeä. Tämän minä osaan!

Kulunut vuosi on ollut minulle kuluttava ja työläs. Vaikka tekeminen on ollut pääosin mielekästä, on kuitenkin kaikki uuden opettelu ollut odotetustikin kuormittavaa. Elämässä on pitänyt opetella lähes kaikki uusiksi, ajattelutavoista lähtien. Olen kyseenalaistanut tekemistäni, sitä että teenkö riittävästi. Niinpä usein olen tehnyt varmasti liikaakin. Niitä olemisen hetkiä en juuri itselleni ole sallinut. Nyt hiljalleen koen kuitenkin olevani jo hiukan paremmassa tasapainossa kaiken uuden kanssa. Ja suunnittelen sallivani itselleni jatkossa enemmän hetkiä taas olemiseenkin. Ajatteluun, aistimiseen, ja fiilistelyyn.

Nyt viikonlopun aion fiilistellä kevättä. En Kööpenhaminassa, mutta kotona. Tämän oman porukkani kanssa. Otan lauantain aivan vapaaksi töistä ja odotan olemisen olevan sietämättömän kepeää. Toki tiedostan realiteetit ja oletusarvoisesti oloni sietämättömyyden vuoksi pujahdan toki hermolenkille jossain välissä, mutta jätetään tämä seikka vähemmälle huomiolle. Ja keskitytään siihen, että illalla, kun lapset nukkuvat, toteutan seuraavanlaisen kombon: minä ja sohva, kaukosäädin ja kirja (koska valinnanvapaus ja toisaalta päätöksenteon vaikeus) sekä suklaa ja irtokarkit (samat perustelut kuin edellä, luonnollisesti). Takuuvarmaa olemisen keveyttä. Tiskit, pölypallerot ja Kööpenhamina kyllä odottavat!

Mites sinä, nautitko jouten olosta?

Kirjoituksen kuvituksena on pari kollaasia töistäni. Minä ja ladyni. Minä ja abstrakti mielenmaisemani. Kumpi on enemmän sinua?