Ryijyrakkautta

Onpa ollut hiljaista. Ja onpa siihen hiljaiseloon ollut syynsäkin. Vaitonaisena pysyneet some-kanavani ovat olleet luontainen seuraus yltäkylläisyyteen saakka täyteläisestä yksityiselämästä. Some on ollut hiljainen siitä yksinkertaisesta syystä, että päiviini ei ole mahtunut hiljaisia hetkiä. Lainkaan. Viimeiset kymmenen viikkoa olen ollut tarvittu. Joku on kaivannut minua. Jollakin on ollut minulle asiaa. Joku on kiukutellut minulle. Ihan. Koko. Ajan.

Niin, lasten kesäloma on ollut pitkä ja täynnä elämää. On ollut osin ehkä tylsääkin, jos lapsilta itseltään kysytään, sillä äiti on koittanut varastaa sieltä täältä hetkiä työlleen. Koittanut käynnistellä tyhjäkäynnillä käynyttä moottoriaan. Mutta todennut joka kerta, että turha yritys – hyvää ei synny hetkessä. Pakotetuissa hetkissä harvoin onnistuu.

Niinpä olen siirtänyt huomioni kotiin ja jättänyt tietoisesti työasiat vähemmälle. Ehkäpä sen seuraukseni ja toisaalta lankarakkauteni  innoittamana kodin seinätkin ovat eläneet pieniä muutoksia. Meillä on nyt ihana, vanha perinneryijy – ja olen siitä kovin ihastuksissani! Sitä katsellessani tulin näpertäneeksi taas langoilla itsekin. Tulin kuunnelleeksi hiukan Katie Meluaa. Ja tulin maalanneeksi tämän, jonka pian alla näette. Olkoon teoksen nimi ’Dreams On Fire’, Meluan samaa nimeä kantavan laulun mukaan. Sillä siinä nimenomaisessa laulussa kysytään kysymys, joka puhuttelee minua kovin.

If all your dreams were on fire / Which one would you save?

'Dreams on Fire', 61x50, 260 EUR
’Dreams on Fire’, 61×50, 260 EUR

Sormet syyhyävät lisää lankoja ja ideat odottavat toteutustaan. Tekisi ehkäpä mieleni aloittaa ihan oma sarjansa näille maalatuille ryijyilleni. Kenties Rug by Piiabiia Atelier, Lady by Piiabiia Atelierin rinnalle? Ja mikäpä minua estää. Ehkä se juuri on yksi niistä unelmista, jonka voisin napata talteen?

(Torstaina muuten koittaa arki. Mikä ihana asia.)

Esineellistänkö naisia?

Minä ja mun ladyni. Ne naiselliset, näyttävät, muodokkaat.  Dramaattisetkin. Usein ehkä enemmän vain vähän höpsöt. Toisinaan myös aistilliset. Niitäpä olen miettinyt – lomallakin.

Kuuntelen mielelläni ihmisten ajatuksia ja kysymyksiä. Toki aivan kaikenlaisia sellaisia, mutta tällä kertaa tarkoitan oikeastaan niitä, joita ihmisille töitäni katsomalla herää. Ja tuo otsikossa esiintyvä kysymys, se on esitetty minulle lukuisia kertoja. Kysyjänään niin naisia kuin miehiä.

Esineellistätkö naisia?

Ja minä olen vastannut, että en. En kai, en käsittääkseni.

Maalaan naisia, koska voin. Koska – miksi en? Koska naiseus ja ihmisyys ylipäätään kiinnostavat minua loputtomasti. Koska olen nainen itsekin ja ylpeästi olenkin. Koska tiedän, mistä maalaan. Koska kauneutta on monenlaista, aivan kuten naiseuttakin. Koska inspiroidun siitä, aina uudelleen ja uudelleen. Koska persoonat kiehtovat minua. Tarinat kiinnostavat. Ja edelleen, itselleni kaikkein pätevimpänä ja yksiselitteisimpänä perusteena – koska miksi en?

Ja onpa minullakin herännyt kysymys. Miksi naisellisen naisen maalaaminen olisi naista esineellistävää? Onko se automaatio? Haluaisin ajatella, että ihmisiä esittävät maalaukseni olisivat vain yhdenlaisia kuvia tästä maailmasta. Ne ovat puhtaasti yhden ihmisen mielikuvituksen tuotetta, ihmisen, jolle itselleen ne maalaukset edustavat vapautta, iloa ja elämää. Naisen, joka toivoisi, että jos maalauksensa kannanottoja ovat, ne olisivat sellaisia ennemminkin vapauden puolesta kuin puolesta tai vastaan naisen esineellistämisen.

Silti tulen pohtivaksi. Annanko ympäristölle töilläni – omista lähtökohdistani huolimatta – aivan tahtomattanikin toisenlaisia viestejä? Sellaisia, jotka omien arvojeni kanssa riitelevät. Ai kamala. Esineellistänkö naisia?

Mitä mieltä sinä olet?

Avoid clichés, avoid generalizations, find your own voice, show compassion, and ask the important questions.

Amy Tan

Selfie

Oliko se ne Espanjan värit? Paahteinen kuumuus? Fiilis ylipäätään? Kuka tietää. Mutta se on varmaa, että lomalla sen päätin. Että kotiin palattuani laitan sen pitkään mielessä kyteneen idean toteutukseen, ihan ensitöikseni.

Ja niin tein. Maalasin viikonlopun yli lähes tauotta. Se syntyi helposti, kuin itsestään. En tiedä, joko se on valmis, mutta nimi hänellä jo on. Lady Frida. Jokin hänessä kiehtoo.

I paint self-portraits because I am so often alone, because I am the person I know best.

Frida Kahlo kiinnostaa minua. Jos hänellä olisi ollut älypuhelin, luulenpa, että hän olisi ollut aktiivinen selfieiden ottaja. Mutta elettiin tyystin eri aikaa – joten hän maalasi omia muotokuviaan. Aina uudelleen ja uudelleen. Se on mielenkiintoista.

I am my own muse, I am the subject I know best. The subject I want to know better.

Lady Frida, 60×50

Enne – Lady Omen

Ajattelinkin sen katseen olevan viisas. Ikään kuin tietävän jotain. Jotain, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Mitähän se tietää? Jotain menneestä? Tai ehkä tulevasta? Salaperäiset kasvot eivät kuitenkaan paljastaneet. Enkä minäkään sen kummemmin enää miettinyt, kunhan maalasin.

Elettiin kevättä 2017 ja elin vielä ”entistä elämääni”. Sitä, jolloin olin päivät neuvolassa töissä ja illat tasapainoilin perheenäidin velvollisuuksien ja intohimoni maalaamisen välillä. Minulla ei ollut vielä tietoakaan ladyistäni, saati aavistusta siitä, minne elämä on minua aivan pian kuljettamassa. Se kaikki oli odottamassa vasta nurkan takana, niin ne ladyt kuin suuret muutoksen tuuletkin.

Mutta oliko tämä katse kuitenkin jo tiennyt? Oliko tämä maalaus jo enne kaikesta tulevasta? Senkö se maalauksen nainen siis tiesikin?

”There is a voice that doesn’t use words. Listen.”

Otin tässä hiljattain nämä kasvot jostain syystä uudelleen työn alle. Olin varastoinut maalausta yli vuoden, pitänyt sitä jo aivan unholassa. Kunnes mieleeni yllättäen pyrki idea. Halusin jatkaa tätä maalausta sillä sekatekniikalla, johon juuri tällä hetkellä olen niin kovin viehtynyt – niillä langoilla ja maaleilla. Niillä sain kehystetyksi naisen aivan uudella tavalla. Vangitsin sen tietävän katseen. Ja annoinpa hänelle nimenkin – Lady Omen (suom. enne).

Olen tähän asti pitänyt ensimmäisenä ladynäni erästä aivan muuta työtä (Lady Drama, toim.huom.), mutta olisiko Lady Omen sittenkin ollut se aivan ensimmäinen? Se, josta Lady by Piiabiia Atelier-sarja sai kuin huomaamatta alkunsa. Nyt, 35 ladyä myöhemmin kaikki käy kummasti järkeen.

Lady Omen

Uskotko sinä enteisiin?

Taulun tarina: Lady Bubblelicious

Tarvittiin yksi hupsu idea. Tarvittiin jo valmiiksi kepeä ja vähän höpsähtänyt mieli. Tarvittiin myös yksi rikkoutunut lampunvarjostin. Hubba Bubban tuoksuiset lapset eivät nekään voineet olla osaltaan vaikuttamatta prosessiin.  Sillä niin syntyi:

Työn nimi: Lady Bubblelicious

Tekniikka: Sekatekniikka. Se lampunvarjostin (=paperi) ja akryylit.

Mitä ajattelin? Aika kepeitä ja kuplivia, tämä oli hyväntuulen työ alusta loppuun. Ihana muistutus siitä, että lopulta moni asia on aika tosi hyvin. Että on oikeinkin ok olla ottamatta kaikkea kovin vakavasti. Että höpsöily on suositeltavaa tai ainakin sitä kannattaa harkita vakavasti. (Verestin ehkä hiukan myös omia purkkakuplan puhallustaitojani. Taito oli tallella.)

Mitä kuuntelin? Lasten pöhköjä juttuja. Nautin sellaisesta ihmeestä, että pari päivää sujui melko kiukkuvapaasti. Liekö äidin keveämmällä otteella osuutta asiaan?

Taulun tarina: Lady BubbleliciousTaulun tarina: Lady Bubblelicious

Lady Bubblelicious, 55×46, 230EUR.

Epätäydellinen tarina

Tämä tarina sijoittuu perjantaihin, 15.6.2018.

Vatsa huippuhyvästä katkarapupastasta pullollaan. Tuulinen päivä takana. Päivä on pitänyt sisällään vähän töitä, vähän siivousta. Kaupassa käyntiä ja ihan perusjuttuja. Poikkeuksellisen vähän maalaamista. Ihania kohtaamisia ja hyviä ihmisiä. Tv:stä perjantai-illan hömppää. Koko perhe koolla, sohvalla sikin sokin. Äidillä kuitenkin vatsassa perhosten levoton lepatus.

Trust the wait. Embrace the uncertainty. Enjoy the beauty of becoming. When nothing is certain, anything is possible.

Se äiti nimittäin elää hetkessä, jossa kaikki on uutta. Tunteessa, että edessä on kokonaan uusi elämänvaihe, jonka alku on vasta käsillä. Sitä jännittää, sillä suunnitelmissa on asioita, joita ei koskaan ennen ole tehnyt. Täysin uusia aluevaltauksia. Osaankohan? Hallitsenko tämän? Tai – tarvitseeko minun edes?

En usko, että asioita vain tapahtuu. Onnenkantamoisiinkin on aina syynsä. Useimmiten niitä on edeltänyt paljon työtä, ehkä epätoivon ja turhautumisen hetkiäkin. Lukuisia yrityksiä ja epäonnistumisia.

Kuvissa meidän seiniä. Taas vaihteeksi. Mutta sentään vaihtuvin tauluin! Kuvissa näkyvät maalaukset ovat molemmat uunituoreita. Tuo oikeanpuoleinen, suurempi niistä, sai tarinastaan täydellisen, syntyessään vaivattomasti kuin unelma.

Sen  sijaan tuota toista työtä – sitä pientä ovaalin muotoista – ehdin jo pitää täydellisen epäonnistuneena. Mutta sepä tuli uniini – kuten töilläni usein on tapana – ja kertoi, mitä on vailla. Tein, kuten uni opasti ja jatkoin jo kertaalleen haudattua työtä. Ja niin epätäydellisyydestä tulikin jotain. Ainakin minulle.

Työn nimi: Perfectly Imperfect

Tekniikka: Sekatekniikka, langat ja akryyli

Mitä ajattelin työtä tehdessä? Latteuksia. Kuten että juuri epätäydellisyyshän tekee meistä kauniita ja inhimillisiä. Eihän ole mitään niin mielenkiintoista kuin erilaisuus, pienet kauneusvirheet ja yllättävät yksityiskohdat?

Mitä kuuntelin työtä tehdessä? Alan Silvestriä. Kuten aika usein teen. Tällä kertaa soi I’m Forrest… Forrest Gump. Uudelleen ja uudelleen. Koska se on ihana.

I may not be a smart man, but I know what love is. -Forrest Gump

Luulen, että sillä pääsee jo aika pitkälle.

Perfectly Imperfect, ovaali 40x30, 165EUR
Perfectly Imperfect, ovaali 40×30, 165EUR
Temple, 61×50, 260EUR

Odottaisitko hetken, äiti ajattelee!

Quiet people have the loudest minds. -Stephen King

Olen aivan vasta  hiljattain ymmärtänyt, että ajatusmaailmani saattaa olla tavanomaista äänekkäämpi. Huomaan hyvin usein pyytäväni perheeltä, että ”odottaisitko hetken, äiti ajattelee”. Ehkä muutkin tekevät niin? Ehkei se ole mitenkään tavatonta, mutta yhtä kaikki, se on tuore oivallus minulle.

She dreams more often than she sleeps.

Hyvin usein kesken on ajatus. Ajatus joka liittyy johonkin kesken olevaan työhön tai joka tuo uutta oivallusta johonkin tulevaan. Tai tunne, jonka mielellään käsittelisi pois alta, jotta voi siirtyä taas seuraavaan. Hyvin usein pyörittelen mielessäni sinne pelmahtaneita sanoja, lauseita, teemoja ja tunnemaailmoita. Hyvin usein kesken on itse asiassa varsinainen ajatusten ilotulitus, jonka järjestykseen saattaminen vaatii keskittymistä ja aikaa.

Please kindly go away, I’m introverting.

Viihdyn ajatusten seurassa. Olen onnellisempi, kun saan päiviini paljon hiljaisia hetkiä. Hetkiä vain ajatuksille.  Uusi elämäntilanteeni on onnekseni mahdollistanut sen paremmin. Varsinainen työaikani kun tyypillisisesti on hiljaisuutta. Hiljaisuudessa maalaan, kirjoitan ja vaivun ajatuksiini. Rauhassa, ilman paineita vuorovaikuttamisesta. Vain ajatukset seuranani.

Please forgive me if I don’t talk much at times. It’s loud enough in my head.

Olen introvertti. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö pitäisi ihmisten seurassa olemisesta. Päinvastoin. Ehkäpä uteliaan luonteeni vuoksi nautin kuuntelusta, ihmisten ja tilanteiden havainnoinnista ja tarkkailusta. En kaipaa keskipisteeksi, mutta tuttujen kesken saatan sellainenkin toisinaan olla. Elämä perheenäitinä on kaikkea muuta kuin hiljaisuutta. Se on jatkuvia ärsykkeitä, aina onnellisista niihin uuvuttaviin.  Ehkä siksi rakastan hiljaista kotia, lenkkipolkua ja saunan hämärää: siellä voin sulatella rauhassa kaiken vuorovaikutuksessa kuulemani ja kaiken sanomani. Kaiken koetun ja aistitun. Hiljaisuudessa pääsen kaiken sosialisoinnin vastapainoksi omaan maailmaani – joka ei koskaan ole hiljainen. Herkkyys on voimavara, mutta se tarvitsee aikaa.

A quiet life stimulates the creative mind.

Tilaustöiden välissä tarvitsen myös tyhjentäviä huokauksia. Tuo pieni, alaoikealta löytyvä maalaus, se syntyi juuri sellaisena hetkenä, kun mielessä oli miljoona ajatusta, mutta yhdestäkään ei tahtonut saada otetta. Sen nimi on ’Huokaus’.

’Huokaus’, 22×16, kehystettävissä, 75EUR

Mitä on kauneus?

Jälleen on yksi uusi Lady syntynyt tähän maailmaan. Ja minä ajauduin tutun kysymyksen äärelle. Miksi maalaan näitä? Miksi kerta toisensa jälkeen innostun aina uudesta ladystä? Sitä huomaan usein miettiväni. Onko se se pieni Piia minussa? Se, joka lapsena piirsi tuntitolkulla? Mummolan olohuoneen pöydän ääressä. Loputtomasti piirrettyjä ihmisiä – ja niille piirrettyjä koteja. Paperille piirtyneitä yksityiskohtaisia mielenmaisemia. Kirjoitin pieniä – tai suuria – tarinoita niiden kylkeen. Elin aina hetken verran jotain toista maailmaa. Olenko ehkä palannut sen ääreen, josta alun alkaenkin ehkä eniten nautin?

Mutta miksi juuri ladyt? Se on selvä, että minusta on ihanaa olla nainen. Olen ylpeästi sellainen. Se on myös selvä, että rakastan kaikkea kaunista. Mutta vaikka rakastankin estetiikkaa, ovat useimmat ladyni kuitenkin huomattavan paljon naisellisempia kuin minä koskaan. Tai tyttömäisempiä.  Tai vallattomampia. Tai ylväämpiä. Tai höpsähtäneempiä. (Ainakin toivon niin.) Ne ovat kaikkea paljon enemmän kuin minä. En siis koe maalaavani omia kuviani tai puolia omasta itsestäni. Ennemminkin ehkä naiseuden eri puolia. Ääripäitä. Ladyni ovat villisti ja ylpeästi jokainen omanlaisiaan.

Näitä ajatuksia minut ajoi miettimään uusin ladyni. Lady Grace.  Hänet minulla oli onni tehdä pikkusiskolleni. Kun maalatessa saa pitää mielessään itselleen erityiset ihmiset, saa työkin luonnollisesti aivan erityisen merkityksen. Ja nyt kun katson uutta Ladyä, on minulle aivan itsestäänselvyys, että hänen paikkansa on koristaa siskoni ja siskontyttäreni seinää. Sieltä löytyy paikka olla kauniina, suloisana, viehkeänä, soreana ja uljaana. Kuten nimensäkin.

Kauneudella ja muilla sulokkailla sanoilla en kuitenkaan pyrkinyt nyt kuvailemaan ulkoisia piirteitä. Mitä sitten on kauneus? Kauneutta on yksilöllisyys. Kauneutta kuvastaa se, kuinka maailman kohtaa. Kuinka toisen ihmisen kohtaa. Se näkyy asenteissa. Pienissä eleissä. Valinnoissa. Rohkeudessa. Se, että onnistuu tässä maailmassa olemaan toiselle kiltti, pehmeä ja hyvä, osoittaa mielestäni äärimmäistä vahvuutta, viisautta ja kauneutta. Ja se, että uskaltaa tässä maailmassa toteuttaa itseään rohkeudella, kantaa itsensä ylpeydellä ja tehdä valintoja häpeilemättä, tekee ihmisestä minun silmissäni ainutlaatuisen viehättävän.

Sitä minun nähdäkseni on kauneus. Entä sinun?

Siksi ehkä Ladyt?

Don’t be like the rest of them, darling. -Grace Kelly

(Koko elämän) SUURSIIVOUS

Viime viikot ovat piha ja puutarha saaneet osakseen kaiken sen (tyypillisesti vähäisen) tarmon, jonka kotitöille tavallisesti annan. Niin kai usein käy kesällä, kun elämä aivan luonnostaan siirtyy sisätiloista ulos. Viime ajat tarmoani on puutarhatöitä huomattavasti enemmän kuitenkin kuluttanut tämä varsinainen työni ja siihen liittyvät monet kinkkiset keskeneräisyydet. Tehtävä kun on toki paljon muutakin kuin itse luovaa tuottamista. Viime viikot olenkin tasapainoillut sellaisten työtehtävien parissa, jotka eivät varsinaisesti ole edesauttaneet itse luovaa työtä. Mutta jotka vain on tehtävä. Ne ovat vieneet leijonan osan ajastani ja tulevat vielä viemäänkin.  (Voi , saisipa vain maalata ja kirjoittaa…)

Jospa suursiivous selvittäisi kaikki sotkut?

Tasapainoilu ”kuivan ja tylsän” työn sekä luovan tuottamisen välillä on vaikeaa. Vakiovarusteisiini kun ei valitettavasti kuulu luovuuden on/off-nappula, joten siirtymät eri työtehtävien välillä eivät aina suju kovin luonnikkaasti. Hallinnolliset työt verottavat luovuutta. Se taas saa herkästi aikaan mielensisäisen kaaoksen, joka tokikaan ei edesauta töiden etenemistä sekään. Tätä mielensisäistä kaaosta sen sijaan tukee loistavasti se kodin konkreettinen kaaos, joka ulkoilmainnostuksissani on päässyt syntymään. Niinpä päätin laittaa kodin järjestykseen ja toivoa, että se samalla toisi järjestystä sisäiseen kaaokseenkin. Jospa suursiivous selvittäisi kaikki sotkut? (Odottelen edelleen vaikutuksia.)

En ole koskaan nauttinut siivoamisesta. Kuitenkin silloin, kun tuntuu, ettei juuri muuhun pysty, tuntee siinä sentään itsensä hyödylliseksi. Ja työn tulokset näkee välittömästi, mikä huikea bonus! Siihen nähden, että on kuukausien ajan tehnyt työtä jonkun eteen, joka edelleen kuitenkin junnaa lähtökuopissaan, on siivous yhtäkkiä aika hitsin ihanaa, tuloksellista. (Toivon jääneeni koukkuun.)

Siinä puuhastellessani tulin ajatelleeksi siivousta laajempanakin käsitteenä. Totesin siivonneeni kuluneen vuoden aikana tiedostamattani myös elämääni, oikein rankalla kädellä. Tehnyt elämän uudelleen järjestelyjä. Luopunut jostain saadakseni tilalle uutta. Suursiivous – niin isommassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa – lienee aina aika ajoin paikallaan.

Riisua elämästä pois asiat, jotka ottavat mutta eivät anna.

Oman elämäni siivous tarkoittaa käytännössä asioiden uudelleen järjestelyä. Riisua elämästä pois asiat, jotka ottavat mutta eivät anna. Ja tavoitella tilalle rohkeasti unelmiaan. Toivon, että vielä koittaa päivä, jolloin teen vain ja ainoastaan sellaista työtä, josta nautin. Päivä, jolloin tiedän sen työn kannattelevan. Toivon, että koittaa päivä, jolloin sisäinen kaaos olisi useimmiten hallittu. Toivon, että sinä päivänä ihmisillä ympärilläni olisi hyvä olla. Ja minullakin siinä sivussa. Toivon, että saisin onnekkaasti pitää ympärilläni ne kaikkein tärkeimmät. Ne, joiden kanssa oleminen on onnellisen helppoa ja vastavuoroisuus vaivatonta. Ihmissuhteetkin saattavat toisinaan kaivata siivoamista.

Sitä päivää odotellessani nautin kuitenkin kodista, joka on siisti, ainakin hetken verran. Kohta nimittäin saa taas siivota! (Mutta ehkei se enää niin vastenmielinen ajatus olekaan?)

Kunpa asiat voisi paijata paremmiksi

Kunpa sydämen ja järjen äänet eivät olisi niin usein erimielisiä.

Kunpa murheet olisivat yhä vain asfaltti-ihottumat polvissa.

Kunpa misseillä olisi valta tuoda maailmaan rauha.

Kunpa ajatuksensa ehtisi kuulla paremmin.

Ja kunpa kuulisi toistenkin.

Kunpa kivikkoiset tiet olisivat aurinkoisia lyhyempiä.

Kunpa joskus voisi katsoa elämää taaksepäin ja ylpeästi todeta, että tein sen, ennemmin kuin todeta, että kunpa olisin tehnyt.

Kunpa ajassa voisi pyrähtää hetkeksi tulevaisuuteen vain tarkistamaan, että kannattaako tämä.

Ja toisaalta… Kunpa osaisi elää vain tässä hetkessä.

Kunpa ajan voisi itseasiassa pysäyttää juuri tähän. Lempeän lämpimään toukokuiseen iltaan. Siirtyä viikonloppuun mieli täynnä kaikkea keskeneräistä… Työtä enimmäkseen (yksi niistä kuvana tässä alla). Mutta onhan tässä viikonloppu taas aikaa. Jäsennellä juttunsa järjestykseen. Kuuntelen tässä ensin ruohonleikkurin hurinaa, kastelen kukat ja päätän, että nyt on hyvä.

Ja vielä lopuksi huomio tuohon otsikkoon viitaten; monen asian muuten saa. Kokeilkaa!