Täyttä elämää

Otteita elämästäni. Ehkä jonkun toisenkin?

Aikatauluja. Kouluaamuja. Tekemättömiä töitä, muistilistoja. Ruokakauppa. Nälkäisiä lapsia, väsyneitä lapsia. Harrastuksia. Keskeytyneitä ajatuksia. Keskeytyneitä keskusteluita. Väsyneitä aikuisia. Riittämättömyyttä. Kiire. Kiukkukohtauksia. Syliin kaipaavat kädet, kyyneleitä poskilla. Huolta. Sotkua, pyykkiä. Romahduksia. Legoja joka puolella taloa. Lisää pyykkiä. ”En halua”. ”Miks muka?”. ”Ihan sama.”. ”Kohta”. ”Tyhmä äiti”. Läksyjä. Kiistoja, eripuraa. Syyllisyyttä. Jalan alle jäävä lego yön pimeydessä. Hampaiden kiristelyä. Ovien paiskontaa. Toivotonta lapsen herättelyä arkiaamuna. Virkeän lapsen askeleet aamukuudelta vapaa-aamuna.

Ja sitten toisaalta. Toivoa. Sylittelyä. Unista tuhinaa. Kikatusta. Lautapelejä. Pitkiä haleja. Leikkejä. Iltasatuja. Hyviä keskusteluita. Kylläiset masut, tyyni mieli. Hassuja hetkiä. Pusuja. Loputtomasti kysymyksiä. Oivalluksia. Luottamusta. Hiljaisia hetkiä. Pehmeä käsi omani sisällä. Sinisten silmien katse. Oppimista, edistymistä. Onnistumisia. Ylpeyttä. Ihailua. Haikeutta. Rakkautta, ennenkaikkea ja äärettömästi sitä. ”Äiti”. ”Hyvii unii”. ”Rakastan sua”. Ihanaa, että uskallat kiukutella ja näyttää kaikki tunteesi minulle. Ihanaa, että saan kietoa käteni ympärillesi, kun sinulla on paha mieli. Ihanaa, että kodissamme näkyy elämä, myös ne sotkut ja leikit. Ne legot. Kiitos, että saan olla niin tarvittu ja tärkeä. Sinua varten.

Niin täyttä elämää. Just nyt.

Sillä tulee päivä, jolloin talo on hiljainen. Päivä, jolloin minulla luultavasti on aikaa niin paljon, että se välillä käy pitkäksi. Päivä, jolloin odotan kuulevani lapsista jotain, heidän äänensä. Tai saada edes viestin. Tulee päivä, jolloin kipeästi kaipaan niitä käsiä omieni sisään. Kaipaan niiden sinisten silmien katseita, ihan sama millä tunnetilalla varustettuina. Kaipaan pieniä virkeitä askelia kello kuusi vapaapäivän aamuna. Kaivan sen pölyyntyneen legolaatikon jostain komeron perukoilta ja muistelen, kaipaan.

Voi kunpa tämän muistaisi aina. Nytkin, niinä hetkinä, kun on kaikkein eniten tarvittu.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tutkimusten mukaan ruuhkavuodet rasittavat eniten naisia. Haasteet työ- ja perhe-elämän yhdistämisessä kärjistyvät 28-37 vuoden iässä. Oman näkemykseni mukaan tämä vaihe tosin on haastava ihan kaikille vanhemmille, sukupuoleen katsomatta; sukupuolierojen kaventuessa myös vanhemmuuden haasteet tasa-arvoistuvat. Ollaan ylpeitä itsestämme, eiks vaan? Että aika hyvin me vedetään, monta lankaa kädessä. Ja muistetaan, että avunpyyntö on viisautta. Pakko ei ole pärjätä yksin. Tai aina jaksaa. Parhaaseen suoritukseen kun ei tarvitse aina pystyä, riittävän hyvä on passeli ja epäonnistuminenkin vain elämää.

Minä maalaan ja kirjoitan, koska se on minulle akkujen lataamista parhaimmillaan. Niitä tehdessäni harvoin mietin mitään muuta. Mistä sinä saat voimaa arkeesi? Yksinolosta? Parisuhteesta? Liikunnasta? Ystävistä? Harrastuksista? Työstä? Kuka mistäkin ja ehkä se parhaimmillaan onkin monen tekijän summa. Ja ehkä sitä voimaa parhaimmillaan saa just niistä lapsista, sillä taitavat ottaa ja samalla antaa enemmän kuin mikään muu. Maailman parhaimmat tyypit.

Postauksen kuvitukseksi päätyi viimeisin valmistunut työni – ’Sea Breeze’. Sen maalasin heti Floridasta kotiuduttuani, kun lempeän merituulen ja aurinkovoiteen vielä pystyi haistamaan. Ja kun lomamieli oli tyhjennetty tälle kankaalle, pystyin jatkamaan niitä töitä, jotka keskeneräisiksi olivat jääneet ja aloittamaan taas uutta.

Vielä loppuun. Olivatko otteet elämästäni sinulle tuttuja? Kenties just tätä hetkeä tai jo elettyä elämää?