Onnellisten sattumusten summa

Siinä minä olen. Hetkenä, jolloin kaikki oli tosi hyvin. Kun universumin jokainen pala oli kohdillaan. Sain olla rento ja onnellinen. Tapahtunut oli hyviä asioita. Suunnitelmissakin hyviä asioita. Mutta ennen kaikkea, siinä hetkessä oli hyvä. Kun itsensä kanssa oli sujut ja mieli avoinna kaikelle uudelle. Ja aivan erityisesti – kun ympärillä oli ihmisiä, joista tulee onnelliseksi. Ja kun niillä ihmisillä on ihan yhtä huonot jutut kuin itselläsikin. Mikä rikkaus se onkaan? Että löytää ne oman elämänsä uniikit tyypit. Joiden kanssa oleminen on vain kevyttä ja helppoa. Jotka tuntevat sinut ja riität sellaisenaan. Niitä ei tarvitse montaa.

Sellaisia onnen hetkiä osaa pitää arvossaan ehkä etenkin silloin, kun on kohdannut myös niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Luulen, että elämä tarvitsee sopivasti kontrasteja. Ehkä elämä juuri silloin on täyttä? Ehkä onnea ja tasapainoa osaa pitää arvossaan, kun ne joskus ovat myös horjuneet?

Takana on siis akut täydellisesti ladannut viikonloppu. Onnellisten sattumusten summana syntyi myös mielikuva seuraavasta maalauksesta, jota sormet nyt malttamattomina syyhyävät toteuttamaan. Minä ryhdyn siis maalaamaan, toivottavasti sinunkin suunnitelmiisi kuuluu sinut onnelliseksi tekeviä asioita!

Jos ei, muuta suunnitelmia!

Onnellisena omenapuun alla

Omenapuun oksien ja vaahteran lehtien suojissa, matto kieloista allaan. Sieltä  löytyy meidän riippumatto. Sieltä saattoi minutkin tavata viime viikonloppuna. En edes kirjaa kaivannut seurakseni, linnunlaulussa ja omissa ajatuksissa oli ajanvietettä aivan riittämiin. Yksinkertaiset asiat tekevät onnelliseksi.

Onnelliseksi tekee myös juuri nyt kukkeimmillaan oleva luonto, josta en malttanut olla poimimatta pientä palaa myös omalle terassille. Niityillä kasvaa kauneimmat kukat. Villinä ja vapaana. Paahteisen päivän lämmin ilta, vasta alkukesän. Kynttilät, maitohorsman ja sireenin tuoksu, lumoava linnunlaulu – ja suklaa. Olo oli onnellinen.

Luppoaika on hyvästä, kaikille meistä. Luovaa työtä tekevälle sillä on kuitenkin aivan erityinen merkitys. Olen opetellut ymmärtämään, että se, etten näennäisesti tee mitään, on työni onnistumisen edellytys. Silloin, kun minä maltan vain olla, aloittaa alitajunta työskentelynsä. Ja pian sen jälkeen tuleekin usein valmista. Aivan vielä perheeni ymmärrykseen ei uppoa se, että riippumatossa silmät kiinni rentoutuva äiti kertoo työskentelevänsä, mutta kaikki aikanaan.

Viimeisimpänä on syntynyt tämä, Lady Poppy. Vapaana uuteen kotiin!

(Koko elämän) SUURSIIVOUS

Viime viikot ovat piha ja puutarha saaneet osakseen kaiken sen (tyypillisesti vähäisen) tarmon, jonka kotitöille tavallisesti annan. Niin kai usein käy kesällä, kun elämä aivan luonnostaan siirtyy sisätiloista ulos. Viime ajat tarmoani on puutarhatöitä huomattavasti enemmän kuitenkin kuluttanut tämä varsinainen työni ja siihen liittyvät monet kinkkiset keskeneräisyydet. Tehtävä kun on toki paljon muutakin kuin itse luovaa tuottamista. Viime viikot olenkin tasapainoillut sellaisten työtehtävien parissa, jotka eivät varsinaisesti ole edesauttaneet itse luovaa työtä. Mutta jotka vain on tehtävä. Ne ovat vieneet leijonan osan ajastani ja tulevat vielä viemäänkin.  (Voi , saisipa vain maalata ja kirjoittaa…)

Jospa suursiivous selvittäisi kaikki sotkut?

Tasapainoilu ”kuivan ja tylsän” työn sekä luovan tuottamisen välillä on vaikeaa. Vakiovarusteisiini kun ei valitettavasti kuulu luovuuden on/off-nappula, joten siirtymät eri työtehtävien välillä eivät aina suju kovin luonnikkaasti. Hallinnolliset työt verottavat luovuutta. Se taas saa herkästi aikaan mielensisäisen kaaoksen, joka tokikaan ei edesauta töiden etenemistä sekään. Tätä mielensisäistä kaaosta sen sijaan tukee loistavasti se kodin konkreettinen kaaos, joka ulkoilmainnostuksissani on päässyt syntymään. Niinpä päätin laittaa kodin järjestykseen ja toivoa, että se samalla toisi järjestystä sisäiseen kaaokseenkin. Jospa suursiivous selvittäisi kaikki sotkut? (Odottelen edelleen vaikutuksia.)

En ole koskaan nauttinut siivoamisesta. Kuitenkin silloin, kun tuntuu, ettei juuri muuhun pysty, tuntee siinä sentään itsensä hyödylliseksi. Ja työn tulokset näkee välittömästi, mikä huikea bonus! Siihen nähden, että on kuukausien ajan tehnyt työtä jonkun eteen, joka edelleen kuitenkin junnaa lähtökuopissaan, on siivous yhtäkkiä aika hitsin ihanaa, tuloksellista. (Toivon jääneeni koukkuun.)

Siinä puuhastellessani tulin ajatelleeksi siivousta laajempanakin käsitteenä. Totesin siivonneeni kuluneen vuoden aikana tiedostamattani myös elämääni, oikein rankalla kädellä. Tehnyt elämän uudelleen järjestelyjä. Luopunut jostain saadakseni tilalle uutta. Suursiivous – niin isommassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa – lienee aina aika ajoin paikallaan.

Riisua elämästä pois asiat, jotka ottavat mutta eivät anna.

Oman elämäni siivous tarkoittaa käytännössä asioiden uudelleen järjestelyä. Riisua elämästä pois asiat, jotka ottavat mutta eivät anna. Ja tavoitella tilalle rohkeasti unelmiaan. Toivon, että vielä koittaa päivä, jolloin teen vain ja ainoastaan sellaista työtä, josta nautin. Päivä, jolloin tiedän sen työn kannattelevan. Toivon, että koittaa päivä, jolloin sisäinen kaaos olisi useimmiten hallittu. Toivon, että sinä päivänä ihmisillä ympärilläni olisi hyvä olla. Ja minullakin siinä sivussa. Toivon, että saisin onnekkaasti pitää ympärilläni ne kaikkein tärkeimmät. Ne, joiden kanssa oleminen on onnellisen helppoa ja vastavuoroisuus vaivatonta. Ihmissuhteetkin saattavat toisinaan kaivata siivoamista.

Sitä päivää odotellessani nautin kuitenkin kodista, joka on siisti, ainakin hetken verran. Kohta nimittäin saa taas siivota! (Mutta ehkei se enää niin vastenmielinen ajatus olekaan?)

Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Erilaiset kasvatusoppaat – niin lasten kuin koirienkin – kannustavat meitä kiinnittämään huomiota onnistumisiin ja palkitsemaan niistä. Epäonnistumisten huomionti ja erityisesti rankaiseminen ohjataan puolestaan jättämään vähemmälle. Näin toivotut mallit pääsevät vahvistumaan ja ei-toivotut hiipuvat pois, huomiotta jäätyään. Ihannetapauksessa. (Ja omakohtaisena kokemuksena pieni sivumaininta, että helpommin sanottu kuin tehty.)

Näin siis lasten ja koirien kanssa. Ehkä jopa puolisoonkin sovellettavissa? Mutta yksi saattaa usein unohtua. Yksi olennainen ja ehkä tärkein. Miten kohtelet itseäsi? Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Osallistuin tässä viikkoina menneinä yrittäjäkoulutukseen. Kulutin koulunpenkkiä, poimin pieniä informaation jyväsiä, yritin hahmottaa suurempia kokonaisuuksia. Ja nyt kun urakka on saatu päätökseen, on aika pohtia, mitä konkreettista käteen jäi koulutustodistuksen lisäksi? Miten voin soveltaa kaikkea kuulemaani ja oppimaani käytäntöön? Monien ajatusten keskeltä nousee yksi tärkeä oppi, oivallus ja henkilökohtaisen kasvun paikka: sisäinen puhe ja sen merkitys.

Olen mestari kiusaamaan itseäni. Asettamaan tavoitteita ja odotuksia. Suorittamaan niitä. Ja sitten sättimään itseäni, kun tavoitteiden saavuttaminen tuntuu mahdottomalta. Luokittelen itseni milloin saamattomaksi, milloin turhan tarkaksi pingottajaksi. Oma sisäinen ääneni on herkästi melko lannistava. Vaativa. Todellakin huomioin epäonnistumiseni. Ja todellakin rankaisen niistä itseäni, soimaamalla pitkään, hartaasti ja huolella. Varmuudeksi vielä palaan vanhoihin epäonnistumisiinkin, ettei vaan pääse unohtumaan. Mutta miksi? Emmehän arvostele negatiivisessa mielessä muitakaan jatkuvasti. Kun ystävä kokee epäonnistuneensa, löydämme usein tsemppaavan ja kannustavan tavan kohdata asian – tai löydämme ainakin inhimillisen ymmärryksen. Moniko ystävä todellisuudessa ympärillämme pysyisikään, jos kohtaisimme heidän ongelmansa samalla äänellä kuin omamme? Ajatuksillamme kun ei ole filtteriä – ja se voi tehdä elämästä toisinaan turhan rankkaa.

On tutkittu, että ihmisellä on keskimäärin 40000-70000 ajatusta päivässä. Valtava määrä, eikö totta? Jos näistä ajatuksista kolmasosakin on negatiivissävytteistä, sävyttävät ne herkästi koko päivän kulkua. Päätinpä asettaa itselleni tavoitteen, taas kerran. Mutta tällä kertaa lempeän sellaisen:

Tein päätöksen aloittaa päiväni positiivisilla ajatuksilla. Lupasin lohduttaa, kannustaa ja rohkaista itseäni enemmän. Ja päätin luottaa siihen, että onnistun.

Ajattelin lopettaa siis itseni turhan kiusaamisen. Senpä kunniaksi suon itselleni täysin vapaan perjantai-illan. Ja kokonaisen lauantain. Suunnitelmissa pihahommia perheen kanssa ja Antti Tuiskua areenalla tyttären kanssa, ei lainkaan hullumpaa! Kaupasta herkkuruokaa ja kukkakimppu. Saunan jälkeen koko perhe kainalokkain.

Ensin kuitenkin vielä hetken maalaan. Aika herkulliset värit tulossa uusimman Ladyn taustalle, eikö? Mikäli muuten sinulla on ollut mielessäsi taidehankinta tai -tilaus, otan tällä hetkellä mielelläni vastaan uusia asiakkaita!

Lempeitä ajatuksia viikonloppuusi!

Olemisen sietämätön keveys

Elämä tarjoaa aina toisinaan yllätyksiä, kaikille meistä. Minun piti viettää viikonloppuni Kööpenhaminassa, mutta kuinkas kävikään, kotona ollaan. Mutta hei, se on elämää. Eikä kotona ole lainkaan hullumpi. Koti on mielentila ja aion luoda omastani leppoisan.

sophrosyne (n.) a healthy state of mind, characterized by self-control, moderation, and deep awareness of one’s true self, and resulting in true happiness.

Liekö syy keväässä? Luontoäidin talviuniltaan hiljalleen herättämässä luonnossa? Mukavasti putkeen menneessä työkuviossa? Siinä fiiliksessä – tai vähintäänkin toiveessa – että tekemäni työ alkaa tuottaa satoa, askel askeleelta. Tai henkilökohtaisessa elämässä tapahtuvissa iloisissa asioissa? Eikä kai sekään ole hullumpaa, että kirjoittamaan voi jo siirtyä ulos patiolle. Arvatenkin sanojen asettelu on suloisempaa silmät auringonvalosta sirrillään, iho enteilevästä lämmöstä nauttien. Tervetuloa pisamat! Kevät saa pienen ihmisen tuntemaan olemisensa kumman keveäksi. Ei lainkaan sietämätöntä.

Etsiipä syytä mistä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että oleminen tällä maapallolla just nyt tuntuu oikein hyvältä. Keveältä.

Olemisesta puheen ollen, olen aina ollut erityisen lahjakas siinä – jouten olemisessa siis. Toisinaan hiukan kadehtien olen kuunnellut ihmisiä, jotka kertovat puuhastelevansa aina jotain. Kas kun, minä en puuhastele. Muuta kuin ne pakolliset. Vaikka kyllähän ne tiskit tai pölypallerot minuakin häiritsevät. Mutta minun kokemukseni mukaan ne myös odottavat. Eivät siis häiritse minua siinä määrin, että jättäisin leppoisat treffit sohvan kanssa väliin, silloin kun sellaiset tarjolla on. On hienoa olla mestari jossain – ja minä olen jouten olossa! Enkä juuri tunne siitä edes sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Vaikka siinäkin olen kyllä taitava. Tästä olemisen taidosta olen kuitenkin ennemminkin jopa pikkuisen ylpeä. Tämän minä osaan!

Kulunut vuosi on ollut minulle kuluttava ja työläs. Vaikka tekeminen on ollut pääosin mielekästä, on kuitenkin kaikki uuden opettelu ollut odotetustikin kuormittavaa. Elämässä on pitänyt opetella lähes kaikki uusiksi, ajattelutavoista lähtien. Olen kyseenalaistanut tekemistäni, sitä että teenkö riittävästi. Niinpä usein olen tehnyt varmasti liikaakin. Niitä olemisen hetkiä en juuri itselleni ole sallinut. Nyt hiljalleen koen kuitenkin olevani jo hiukan paremmassa tasapainossa kaiken uuden kanssa. Ja suunnittelen sallivani itselleni jatkossa enemmän hetkiä taas olemiseenkin. Ajatteluun, aistimiseen, ja fiilistelyyn.

Nyt viikonlopun aion fiilistellä kevättä. En Kööpenhaminassa, mutta kotona. Tämän oman porukkani kanssa. Otan lauantain aivan vapaaksi töistä ja odotan olemisen olevan sietämättömän kepeää. Toki tiedostan realiteetit ja oletusarvoisesti oloni sietämättömyyden vuoksi pujahdan toki hermolenkille jossain välissä, mutta jätetään tämä seikka vähemmälle huomiolle. Ja keskitytään siihen, että illalla, kun lapset nukkuvat, toteutan seuraavanlaisen kombon: minä ja sohva, kaukosäädin ja kirja (koska valinnanvapaus ja toisaalta päätöksenteon vaikeus) sekä suklaa ja irtokarkit (samat perustelut kuin edellä, luonnollisesti). Takuuvarmaa olemisen keveyttä. Tiskit, pölypallerot ja Kööpenhamina kyllä odottavat!

Mites sinä, nautitko jouten olosta?

Kirjoituksen kuvituksena on pari kollaasia töistäni. Minä ja ladyni. Minä ja abstrakti mielenmaisemani. Kumpi on enemmän sinua?

Alastomia totuuksia

Samalla kun ladyt maalauksissani muuttuvat rohkeammiksi, tulen ehkä paljastaneeksi jotain henkilökohtaisempaa itsestänikin. Käsiteltäisiinkö nyt siis hiukan alastomia totuuksia?

Kuulin kerran vertauskuvan, jonka mukaan aivot ovat kuin omenapuu. Ne versoavat uutta, kun niitä hoidetaan. Käänteisesti voisi ajatella, että ne väsyvät eivätkä tuota satoa, jolleivat saa arvoistaan hoitoa ja huolenpitoa. Voidakseen hyvin, ne tarvitsevat lepoa, ravintoa, liikuntaa, rakkautta, kiltteyttä. Iloa ja hyvyyttä. Oikeanlaista ruokintaa. Niitä tarvitsee ruokkia asioilla, jotka hyvillä tavoin haastavat. Luulenpa luetelleeni tässä juuri aika pitkälti kaikki ne syyt, jotka ohjasivat minua vaihtamaan elämäni suuntaa.

Tiedän, mitä on väsymys. Enkä tarkoita sellaista illan tullen mukavasti hiipivää väsymystä.  Tiedän, mitä on herätä väsyneenä. Suorittaa elämäänsä väsyneenä. Tehdä intensiivistä ihmissuhdetyötä ja olla perheenäiti – väsyneenä. Tiedän, millaista on olla toisia varten, vastaanottaa toisilta ja antaa itsestään. Vaikka tuntuisi, ettei ole yhtikäs mitään annettavaa. Yrittää yltää siitä huolimatta aina parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Koska mikään, mikä on vähän sinne päin, ei riitä. (Lukuunottamatta siivousta ja yleistä järjestelmällisyyttä). Mutta ylsinkö suorituksissani kiitettävään lopputulokseen? En tietenkään. Väsyin entistä enemmän.

Yhden erityisen väsyneen ajanjakson päätteeksi päätin hankkia vuosien tauon jälkeen itselleni taas maalaustarvikkeet. Maalaten ja piirtäen olin lapsuudessa ja nuoruudessa viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä ja halusin selvittää, olisiko taika edelleen tallella? No, olihan se – ja voimakkaampana kuin koskaan. Se onnentunne, jonka maalaamisesta sain, oli niin koukuttava, että pian vietin kaiken työltä ja perheeltä liikenevän ajan maalaten. Nipistin aikaa yöunista, jätin jopa syömättä, jotta saisin maksimoitua aikani maalaamiselle. Varsinainen terveydenhoitaja. Mutta niin tulin lopulta tilanteeseen, jossa oli tehtävä valinta.

Tässä kohtaa lienee jo selvää, mitä valitsin. Tein – ehkä ensimmäistä kertaa ikinä – päätökseni itsekkäistä syistä. Valitsin ruokkia itseäni hyvillä, onnelliseksi tekevillä asioilla. Valitsin ajatella uudella tavalla. Että suuntaa voi vaihtaa ja mikä vain on mahdollista, niin kliseiseltä kuin kuulostankin. Valitsin luottaa siihen kutkuttavaan luottamuksen tunteeseen. Eikä kai se valinta lopulta niin itsekäskään ollut. Eihän onnellisempi ja jaksavaisempi äiti/vaimo/tytär/sisko/ystävä kai niin huono juttu läheisilleenkään ole?

Päätös ei kuitenkaan ollut helppo. Luopua nyt vakaasta ja säännöllisestä työstä, jossa oli valtavasti hyviä puolia. Asioita, joista oli vaikea luopua. Ihmisen kohtaamista. Uuden elämän ihmettä. Mukana elämistä. Mutta kuka tietää, mistä vielä itseni jonain päivänä löydän? Jostain oli kuitenkin luovuttava, saadakseni tilalle jotain uutta.

Tätä hiukan henkilökohtaisempaa puolta itsestäni minua rohkaisi paljastamaan tämä tuorein leidini, kukas muukaan. Me nimittäin yhdessä päätimme kokeilla jotain aivan uutta ja rohkeaa. Tässä alastomassa kirjoituksessa olkoon minun tämänkertainen osuuteni rohkeudesta, muun alastomuuden lupaan jättää leideille, tästä edeskin. Pää pilvissä ja jalat maassa, siihen on hyvä tähdätä. Saanen esitellä, hän on Lady Heaven.

Lady Heaven, 116×89

Tarinat väsymyksestä ovat kaikille meistä tuttuja ja monille omakohtaisia kokemuksia. Sillä suurin osa ihmisistä kärsii jossakin vaiheessa elämäänsä henkisestä uupumuksesta. Väsymys on vaikea käsite. Se kuuluu luonnollisena osana elämään, mutta missä kulkee raja?

Muistitko kiittää?

Tai paremminkin – muistinko minä kiittää?

Lapsi säntää kyläpaikan ruokapöydästä leikkeihinsä. Tai vastaanottaa lahjan ystävältään. Saa kyydin kaverin vanhemmalta. ”Muistitko kiittää?”, kysyn usein lapsiltani. Toivon toitottaneeni sitä siinä määrin, että muistaisivat jo ihan oma-aloitteisestikin – ainakin melkein aina. Toivon, monien muiden vanhempien tapaan, että tervehtiminen ja sanat kiitos, anteeksi ja ole hyvä olisivat helppoja ja luontevia sanoja lasteni suusta. Tulisivat selkärangasta.

Mutta muistanko minä kiittää? Tai olla kiitollinen? Vaikkapa siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Ja auttavat. Siitä, että minulla on perhe. Siitä, että minä saan välittää ja huolehtia tärkeistä ihmisistäni. Siitä, että meillä on koti. Siitä, että taloudellinen tilanteemme on kutakuinkin vakaa. Saamme, mitä elääksemme tarvitsemme. Siitä, että elämme rauhassa ja turvassa. Siitä, että juuri nyt olemme terveitä ja hyvinvoivia. Siitä, että elämässä on rakkautta.

Siitä, että minulla on asioita, joita odottaa. Siitä, että minulla on ihmisiä, joita kaivata ja ikävöidä.

Ja siitä, että saan tehdä juuri nyt sellaista työtä, jota kohtaan tunnen suurta intohimoa. Siitä, että minulla on vapaus tehdä ja tavoitella nyt mitä ikinä haluan. Siitä, että unelmiani on toteutunut ja toteutumassa.

Toisinaan taas saa kiitollinen olla ihan vain siitä, että selvisi hetkestä. Tai että se hetki on ohi. Toisinaan saa kiittää siitä, että jokin vihdoin päättyy, huokasta helpotuksesta. Joskus saa olla kiitollinen siitä, että uskalsi. Että ei luovuttanut. Voitti pelkonsa ja lopulta selvisi.

Sitä en tiedä, kenelle tai minne kiitokset voi osoittaa esimerkiksi terveydestään tai onnekkuudesta elämässä. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Sen sijaan tiedän, että läheisiään harvoin tulee kiitettyä tarpeeksi. Ainakin minun. ”Kiitos kivasta päivästä.” Tai ehkä ihan vain; ”Kiitos, että olet.”

Ja tiedän myös kenelle osoittaa kiitollisuuteni työstä, jota nyt saan tehdä. Ne on nuo lähimmät ihmiseni, heidän myötään tämä on mahdollista. Kiitos. Ja sitten te, hyvät ihmiset. Te, joille saan maalata. Kiitos. Tämän kiitospuheen kuvituksena toimii Lady Liberty, jonka luomisprosessista olen ollut aivan erityisen kiitollinen. Minun matkani tämän ladyn kanssa päättyy nyt ja hän pääsee aloittamaan uutta tarinaa, uudessa kodissa.

Kiitos, että luit.

Yksi maalaus ja onnellinen ajatus, kiitos!

Yksi onnellinen ajatus keskellä arkisinta viikkoa ei voi olla huono ajatus, eihän?

And you’ll know you’re on your path when it really doesn’t matter what anyone thinks of it. All that matters is you’re going to the place you’ve always belonged. -JmStorm

Tämä ajatus kiteyttää oivallisesti tämänhetkiset ajatukseni. Olen onnellinen, että olen tässä pisteessä. Olen onnellinen, että uskalsin tehdä päätöksen heittäytyä uuteen. Olen onnellinen, että pystyin. Ja ennenkaikkea onnellinen, että sain.

Olen onnellinen siitä, että enää kaikki ei jännitä. Aina ja koko ajan. Yöllä ja päivällä. Enää en juuri murehdi, mitä muut miettii. Minä vain teen. Tätä omaa juttuani. Kirjoitan ja maalaan. Ja olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen. Best ever sanoisi kymmenvuotiaani. Se on ilmeisen yleispätevä ilmaisu kaikkeen positiivissävytteiseen. Mutta päätökseni muuttaa elämäni suunta oli toden totta – best ever.

Onnelliseksi minut tekee myös tämä Lady. Hän on pian valmis ja päättää pitkän leidittömän kauden.

Uutta perspektiiviä

Millaista se olisikaan herätä täältä joka aamu? Aamuisella hakea pihatielle heitetty aamuposti kahvikuppi kädessä, tervehtiä naapuria ja vastata ystävällisesti esitettyyn kysymykseen, että miten voit tänään? Nauttia kauneudesta ja lämmöstä ihan joka päivä. Pulahtaa mereenkin vaikka ihan joka päivä. Ja huomata, että arjeksihan se elämä pian muuttuisi täälläkin.

Perspective; there are two ways to live your life – one is as though nothing is a miracle, the other is as everything is a miracle. -Albert Einstein

Eikö vain elämä tunnukin aina hiukan erilaiselta jossain muualla? Eikö vain, että kun lähtee tarpeeksi kauas pois, asiat näkee ikään kuin uusin silmin? Ikään kuin elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolelta, sen oman arkisen kuplansa ulkopuolelta. Ja sen kuplan ulkopuolella asiat saavat uutta perspektiiviä. Millaista elämä olisi muualla? Tai miten minä sitä haluaisin elää; mitä kaipaan siitä omasta arkisesta kuplastani ja mitä voisin täältä napata mukaani?

Arjestaan olisi kai hyvä tehdä mukavaa, sitähän elämä kuitenkin valtaosin on. Muutama kuukausi sitten päätin pistää oman elämäni remonttiin ja tavoitella työ- ja vapaa-ajan suloista tasapainoa. Haluaisin ajatella asian niin, että työ- ja vapaa-aika eivät ole toisistaan erillisiä asioita, ne eivät ole toinen toistaan poissulkevia. Ei lainkaan, nehän ovat molemmat elämää. Luulen päässeeni jo hiukan jyvälle tästä. Tällä hetkellä ne eivät enää ole tiukasti eroteltuina, vaan olen matkalla siihen, että ne kietoutuvat (vielä jonakin päivänä) kauniisti yhteen.

Kauneimmillaan se nimittäin todella on sitä, että mieli inspiroituu äkkiarvaamatta ja sormet syyhyävät joko maalaamaan tai kirjoittamaan. Saa tehdä työtään intohimosta. Arkeen paluu ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä mukavalta ajatukselta.

Sellaisia pohdiskelin tänään, Ystävänpäivän aamuna, kahvikupposen kanssa, tässä majapaikkamme terassilla. Suuntaanpa tästä pian perheineni tuonne rannalle, lämmin päivä tulossa.

Onnellista Ystävänpäivää

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Mitäpä  olen miettinyt viikonloppuna pakkasen paukkuessa, takkatulen ääressä? Olen miettinyt esimerkiksi sitä, että eikö olekin ihanaa ottaa toinen kainaloon ja paijata? Pientä tai isompaa ihmistä. Silloin kun sillä on paha mieli tai ihan muuten vaan. Olen miettinyt kosketusta, kauniita sanoja ja myötätuntoa. Aina niin tärkeitä asioita, mutta tulee aikoja, jokaiselle meistä, jolloin edellä mainittujen merkitys korostuu.

Too often we underestimate the power of touch, a smile, a kind word, a listening ear, an honest compliment, or the smallest act of caring, all of which have the potential to turn a life around. -Leo Buscaglia

Ole kiltti, pidä hyvänä

Olen miettinyt sitä, että eikö tunnukin hyvältä kuulla kilttejä sanoja? Eikö niin, että tuntuu hyvälle, kun joku sanoo sinusta tai sinulle jotain kaunista? Olen pysähtynyt aivan erityisesti miettimään sanojemme merkitystä. Niiden ääneen lausuttujen tai eleistä luettujen. Emmekö jokainen olekin joskus kokeneet jonkin ihan pienenkin itsellemme osoitetun eleen tai sanan hyvin merkityksellisenä?  Niin hyvässä kuin pahassa. Keskellä arkea lausuttu pieni sana tai ele voi olla itselle huomaamaton, mutta saajansa mukana se saattaa kulkea lopun ikäänsä ja olla hyvin merkityksellinen. Miksi ei siis tietoisesti valitsisi sanoa toiselle kauniita asioita ja pitää toista hyvänä?

Compassion is to look beyond your own pain, to see the pain of others -Yasmin Mogahed

Olen tässä miettinyt myös sitä, että yksi vaikeimpia asioita on kohdata toisen ihmisen paha olo. Laittaa omat tunteet syrjään ja kohdata toisen. Olen miettinyt myös sitä, että eikö totta, että lähes asian kuin asian parantaa kiltteys ja myötätunto? Se, että toinen kuuntelee, pientä tai isompaa ihmistä. Pienissä ja isommissa asioissa. Se, että toinen haluaa nähdä hyvää toisessa silloinkin, kun se toinen ei ole parhaimmillaan. Murhe on pienempi jaettuna. Tai toisaalta, ilo ja onni moninkertaistuu jaettuna.

Mutta olen miettinyt myös sitä, että toisinaan toisen onnikin saattaa olla vaikea jakaa. Tai vaikea kestää. Silloin, jos itsellä on paha olla. Silloin voi olla vaikea muistaa, että toisen onni ei ole itseltä pois. Toisen onni muistuttaa omansa puutteesta.

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Niin. Mietin myös sitä, että eikö olekin kiva, kun joku ottaa kainaloon ja paijaa? Tai eikö olekin kiva välillä vain nostaa jalat pöydälle ja sallia itsensä olla tekemättä mitään? Tai tehdä just sitä, mistä tulee hyvä mieli ja ihan vaan siksi. Tai ymmärtää itseäänkin silloin, kun ei ole parhaimmillaan. Koska ei aina tarvitse. Mutta olla itselleen lempeä. Jotta voi olla muille.

Self-compassion is simply giving the same kindness to ourselves that we would give to others. -Christopher Germer

Niitäpä olen miettinyt, siinä kainalokavereitani paijatessani ja aika paljon myös maalatessani. Nämä kun muistais. Näiden lisäksi päässäni on risteillyt sekalainen joukko muita mietteitä; että onnea on takkatulen lämpö ja että tuo puukori oli loistava löytö Prismasta. Ja että onneksi nappasin kerran tuon nahkarahin yhdestä second-hand-liikkeestä, se on lasten kiistellyin istuinsija tätä nykyä. Ja että mikähän minusta tulee isona? Taiteilen? Ehdottomasti. Kirjoitan? Tosi mielelläni. Näiden lisäksi kuitenkin tuo terveydenhoitaja minussa muistuttelee myös olemassaolostaan. Kiinnostus ihmisiin ja hyvinvointiin. Ehkä se tästä muotoutuu. Ajan kanssa.

Heräsikö sinulla mieleesi ajatuksia aiheesta? Muistuiko mieleesi jotkin toisen sinulle lausumat tärkeät sanat? Toivottavasti niitä on meillä jokaisella.