Saanko olla onnellinen?

Joka ilta hän levitti patjansa pieneen ovisyvennykseen. Vieressään reppu ja ostoskärry, siinä matkalaukku ja muutamia tiukasti teipein pakattuja muovipusseja. Makuupussi oli ehkä joskus ollut lämmin ja toimiva, nyt vain likainen ja riekaleinen. Nainen oli siro, melko nuori sanoisin. Alle kolmenkymmenen? Aamulla hän oli taas kerännyt tavaransa siistiin pinoon, pois oviaukon tieltä. Hän oli aina yksin, katse matalalla, vakava. Jonnekin hän lähti joka aamu, reppu selässään. Repussa koko omaisuus. Ja illaksi palasi patjansa luo.

Olen nauttinut Valenciasta. Aivan sydämeni kyllyydestä ja jokaisella solullani. Olen nauttinut ihanista tapaksista, kylmistä juomista. Olen nauttinut hitaasta käyskentelystä pitkin Valencian katuja. Olen nauttinut kaupungin äänistä ja tuoksuista. Hurmaavasta tunnelmasta. Ihmisten katselusta. Olen nauttinut auringosta ja lempeästä tuulesta. Olen nauttinut vilvoittavasta vedestä ja vesileikeistä lasten kanssa. Olen nauttinut perheestäni ja ollut onnellinen siitäkin, että koti-Suomessa on ihmisiä, joita saan kaivata. Olen nauttinut huolettomasta lomatunnelmasta. Olen kikattanut pöhköille jutuille, unohtanut kellon ja päivän uutiset. Olen rakastunut, Valenciaan ja elämään. Olen ollut vailla huolta huomisesta ja elämä on tuntunut kevyeltä.

Ja se on vaan niin väärin.

Minne hän menee joka päivä? Mitä hän miettii? Mitä hän on kokenut? Pelkääkö hän? Missä hän on vuoden päästä? Vieraileeko vakavassa katseessa koskaan häivähdys iloa? Onko hänellä unelmia? Onhan hänellä joku, joka häntä ikävöi? Onhan?

Saanko minä olla onnellinen? Onko minulla oikeus nauttia elämästä? Niitäpä mietin taas kerran kulkiessani hänen ohitseen. Nuori nainen, nuorempi kuin minä.

Alicanten ilta

Valitsin sen varjoisan paikan. Levitin rantapyyhkeeni aurinkotuoliin ja nuuskuttelin vienoa kookoksen tuoksua. Jäänteitä edellisistä lomista lämmössä, luulisin. Silmäluomet painoivat jo lyijyn raskaina kaikesta päivän matkustuksesta. Epäilemättä äskettäin syöty pizza margaritakin antoi oman lisänsä raukeaan oloon. Katukivet hohkasivat kuuman päivän jäljiltä ja nenään leijaili huumaava tuoksu läheisestä ravintolasta. Ehkä sitruunaa – valkosipulia ainakin! Ohi ajavan skootterin pärinä katkaisi ajatukset, kun jostain etäältä kuului ihmisten elämänmakuista ilakointia. Espanja taisi tehdä maalin? (Tai putosi jatkopeleistä, kuten myöhemmin selvisi.) Lapset olivat olleet ihmeellisen ihanasti yhdessä, ainakin hetken. Annoin luomien painua kiinni. Vasta ensimmäinen ilta Alicantessa – ja minähän lomailen jo kuin vanha tekijä!

Näitä hetkiä on helppo jäädä ikävöimään. Sitä voi tulla herkästi hiukan kummallinen olo pois lähtiessään, jostain vieraasta paikasta siis. Paikasta, jossa on viettänyt unohtumattomia lomahetkiä. Sitä paikkaa saattaa jäädä ikävöimään. Mutta sen lisäksi, saattaa ihan hiukan jäädä myös ikävöimään sitä, mitä tunsi siellä olleensa. Tai sitä, millaiseksi tunsi itsensä siellä ollessaan. Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun on tarpeeksi kaukana arjesta saadakseen uudenlaisen kosketuksen itseensä. Saa tuntea, millaista on olla minä jossain muualla.

Me saavuimme siis eilen Espanjaan, aurinkoiseen Alicanteen tarkemmin ottaen. Täällä on lämpö, tapakset ja ulkomaan tuoksu. Espanjan kieli – se kiihkolla ja intohimolla ilmaistu. Arki on kaukana. Ja olo kevyt. Riemukas sellaisella tavalla, johon arkena ei useinkaan ehdi.

Muutaman yön kuluttua aiomme sanoa Alicantelle kiitollisena hei heit ja tervehtiä iloisesti Valenciaa, ennen lopullista määränpäätämme Madridia. Muutama kohde siis matkan varrella – muutama mahdollisuus löytää itsensä aina uudelleen.

Travel not to find yourself, but to remember who you’ve been all along.

Alicanten ilta

Ihan(a) kamala loma

Lomasesonki taitaa käydä nyt kuumimmillaan. On keskikesän juhlaa ja suurimmalla osalla ehkä lomaakin. On aikaa perheelle, ystäville, sukulaisille. Voi tehdä ihan mitä huvittaa. Matkustella, mökkeillä, käydä sukulaisissa, tavata ystäviä. Tai voi olla tekemättä yhtään mitään. Nauttia joutenolosta. Aurinko paistaa ja elämä on yhtä auvoa.

Vai onko sittenkään? Entä jos pyhät tai lomat eivät sujukaan lainkaan niiden odotusten mukaisesti? Entä jos se keskikesän juhla olikin vaikka yhtä painajaista? Toisille loma saattaa sen auvon sijaan olla puhtaasti kriisi.

Lataamme herkästi suuria odotuksia lomiin ja juhlapyhiin. Ja se on selvä, kukapa ei odottaisi pieniä irtiottoja arjesta? Siinä sivussa ja aivan huomaamatta saattaa kuitenkin käydä myös niin, että lomailu muuttuu suorittamiseksi. Haalitaan kokemuksia, tehdään asioita ja tavataan ihmisiä, kun siihen kerrankin on aikaa. Voi käydä jopa niin hullusti, että loma väsyttää. Tai entäpä sitten, jos pariskunnan menohalut eivät lainkaan täsmää? Toinen toivoisi maailmalle ja toinen viihtyisi sukulaissedän mökillä. Tai rauhassa kotona, kun kerrankin saa vain olla. Tai toinen korkkaa odotetun lomajuomansa – sen ensimmäisen niistä lukuisista – ja toisella nousee karvat pystyyn pelkästä tölkin sihahduksesta.

Arki kaikkine rutiineineen saattaa kyllä rullata mukavasti ja lomaakin odotellaan, mutta sen koittaessa se saattaakin olla pelkkää kompromissia tai surkeaa yritystä siihen.

Lomalla yksinäisyys voi tuntua tavallista pahemmalta. Lomat ja pyhät vietetään perinteisesti perheen ja ystävien kesken, mutta entäpä jos joutuukin olemaan aivan yksin? Tai jos välit sukulaisiin ovat syystä tai toisesta niin kehnot, että yhdessäolo on stressin aihe jo itsessään. Tai yksinkertaisesti aivan mahdoton ajatus. Entäpä jos ystävät ovat liian kiireisiä? Aina on jotain muuta, sinua tärkeämpää. Somesta on kurja seurata toisten aktiivista elämää.

Tai sitten. Entä jos ei ole rahaa lomailuun?

Perheelliselle loma tarjoaa ihanan mahdollisuuden tiiviiseen, kiireettömään yhdessäoloon. Arki kun on herkästi yhtä aikataulujen yhteensovittelua, harrastuksia ja rutiineja. Hetkellinen tauko arkisesta oravanpyörästä kuulostaa täydelliseltä? Sitä se usein onkin. Ainakin osittain. Rutiinien rikkoontuminen ja harrastuksien tauolle jääminen saattaa kuitenkin tuoda omat haasteensa.  ”Ei ole mitään tekemistä” ja energiaa on mukava kuluttaa vaikka sisarusten härnäämiseen. Tauotta. Koko ajan. Kun yhdessä ollaan 24/7 saattaa se kaiken ihanuuden lisäksi myös ihan hiukan myös ahdistaa. Perheen yhteinen laatuaika pitää sisällään aika laajan skaalan kokemuksia.

Tämä kirjoitukseni taitaa saada loman kuulostamaan yksinomaan kamalalta, mutta onneksi se on vain se toinen puoli. Ja onneksi se toinen puoli, se on oikeasti ihana. Onneksi lomat ovat myös mahdollisuus. Me lähdemme loppuviikosta koittamaan onneamme Espanjaan. Pikkuinen road trip helteisessä Espanjassa oman perheen kesken – näen siinä todellakin mahdollisuuksia moneen! Ja tähän loppuun näen viisaimmaksi siteerata seuraavia sanoja:

Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.” presidentti Mauno Koivisto

Lue myös: Entä jos äitienpäivä ei olekaan pelkkää juhlaa?

Onnellisten sattumusten summa

Siinä minä olen. Hetkenä, jolloin kaikki oli tosi hyvin. Kun universumin jokainen pala oli kohdillaan. Sain olla rento ja onnellinen. Tapahtunut oli hyviä asioita. Suunnitelmissakin hyviä asioita. Mutta ennen kaikkea, siinä hetkessä oli hyvä. Kun itsensä kanssa oli sujut ja mieli avoinna kaikelle uudelle. Ja aivan erityisesti – kun ympärillä oli ihmisiä, joista tulee onnelliseksi. Ja kun niillä ihmisillä on ihan yhtä huonot jutut kuin itselläsikin. Mikä rikkaus se onkaan? Että löytää ne oman elämänsä uniikit tyypit. Joiden kanssa oleminen on vain kevyttä ja helppoa. Jotka tuntevat sinut ja riität sellaisenaan. Niitä ei tarvitse montaa.

Sellaisia onnen hetkiä osaa pitää arvossaan ehkä etenkin silloin, kun on kohdannut myös niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Luulen, että elämä tarvitsee sopivasti kontrasteja. Ehkä elämä juuri silloin on täyttä? Ehkä onnea ja tasapainoa osaa pitää arvossaan, kun ne joskus ovat myös horjuneet?

Takana on siis akut täydellisesti ladannut viikonloppu. Onnellisten sattumusten summana syntyi myös mielikuva seuraavasta maalauksesta, jota sormet nyt malttamattomina syyhyävät toteuttamaan. Minä ryhdyn siis maalaamaan, toivottavasti sinunkin suunnitelmiisi kuuluu sinut onnelliseksi tekeviä asioita!

Jos ei, muuta suunnitelmia!

Onnellisena omenapuun alla

Omenapuun oksien ja vaahteran lehtien suojissa, matto kieloista allaan. Sieltä  löytyy meidän riippumatto. Sieltä saattoi minutkin tavata viime viikonloppuna. En edes kirjaa kaivannut seurakseni, linnunlaulussa ja omissa ajatuksissa oli ajanvietettä aivan riittämiin. Yksinkertaiset asiat tekevät onnelliseksi.

Onnelliseksi tekee myös juuri nyt kukkeimmillaan oleva luonto, josta en malttanut olla poimimatta pientä palaa myös omalle terassille. Niityillä kasvaa kauneimmat kukat. Villinä ja vapaana. Paahteisen päivän lämmin ilta, vasta alkukesän. Kynttilät, maitohorsman ja sireenin tuoksu, lumoava linnunlaulu – ja suklaa. Olo oli onnellinen.

Luppoaika on hyvästä, kaikille meistä. Luovaa työtä tekevälle sillä on kuitenkin aivan erityinen merkitys. Olen opetellut ymmärtämään, että se, etten näennäisesti tee mitään, on työni onnistumisen edellytys. Silloin, kun minä maltan vain olla, aloittaa alitajunta työskentelynsä. Ja pian sen jälkeen tuleekin usein valmista. Aivan vielä perheeni ymmärrykseen ei uppoa se, että riippumatossa silmät kiinni rentoutuva äiti kertoo työskentelevänsä, mutta kaikki aikanaan.

Viimeisimpänä on syntynyt tämä, Lady Poppy. Vapaana uuteen kotiin!

(Koko elämän) SUURSIIVOUS

Viime viikot ovat piha ja puutarha saaneet osakseen kaiken sen (tyypillisesti vähäisen) tarmon, jonka kotitöille tavallisesti annan. Niin kai usein käy kesällä, kun elämä aivan luonnostaan siirtyy sisätiloista ulos. Viime ajat tarmoani on puutarhatöitä huomattavasti enemmän kuitenkin kuluttanut tämä varsinainen työni ja siihen liittyvät monet kinkkiset keskeneräisyydet. Tehtävä kun on toki paljon muutakin kuin itse luovaa tuottamista. Viime viikot olenkin tasapainoillut sellaisten työtehtävien parissa, jotka eivät varsinaisesti ole edesauttaneet itse luovaa työtä. Mutta jotka vain on tehtävä. Ne ovat vieneet leijonan osan ajastani ja tulevat vielä viemäänkin.  (Voi , saisipa vain maalata ja kirjoittaa…)

Jospa suursiivous selvittäisi kaikki sotkut?

Tasapainoilu ”kuivan ja tylsän” työn sekä luovan tuottamisen välillä on vaikeaa. Vakiovarusteisiini kun ei valitettavasti kuulu luovuuden on/off-nappula, joten siirtymät eri työtehtävien välillä eivät aina suju kovin luonnikkaasti. Hallinnolliset työt verottavat luovuutta. Se taas saa herkästi aikaan mielensisäisen kaaoksen, joka tokikaan ei edesauta töiden etenemistä sekään. Tätä mielensisäistä kaaosta sen sijaan tukee loistavasti se kodin konkreettinen kaaos, joka ulkoilmainnostuksissani on päässyt syntymään. Niinpä päätin laittaa kodin järjestykseen ja toivoa, että se samalla toisi järjestystä sisäiseen kaaokseenkin. Jospa suursiivous selvittäisi kaikki sotkut? (Odottelen edelleen vaikutuksia.)

En ole koskaan nauttinut siivoamisesta. Kuitenkin silloin, kun tuntuu, ettei juuri muuhun pysty, tuntee siinä sentään itsensä hyödylliseksi. Ja työn tulokset näkee välittömästi, mikä huikea bonus! Siihen nähden, että on kuukausien ajan tehnyt työtä jonkun eteen, joka edelleen kuitenkin junnaa lähtökuopissaan, on siivous yhtäkkiä aika hitsin ihanaa, tuloksellista. (Toivon jääneeni koukkuun.)

Siinä puuhastellessani tulin ajatelleeksi siivousta laajempanakin käsitteenä. Totesin siivonneeni kuluneen vuoden aikana tiedostamattani myös elämääni, oikein rankalla kädellä. Tehnyt elämän uudelleen järjestelyjä. Luopunut jostain saadakseni tilalle uutta. Suursiivous – niin isommassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa – lienee aina aika ajoin paikallaan.

Riisua elämästä pois asiat, jotka ottavat mutta eivät anna.

Oman elämäni siivous tarkoittaa käytännössä asioiden uudelleen järjestelyä. Riisua elämästä pois asiat, jotka ottavat mutta eivät anna. Ja tavoitella tilalle rohkeasti unelmiaan. Toivon, että vielä koittaa päivä, jolloin teen vain ja ainoastaan sellaista työtä, josta nautin. Päivä, jolloin tiedän sen työn kannattelevan. Toivon, että koittaa päivä, jolloin sisäinen kaaos olisi useimmiten hallittu. Toivon, että sinä päivänä ihmisillä ympärilläni olisi hyvä olla. Ja minullakin siinä sivussa. Toivon, että saisin onnekkaasti pitää ympärilläni ne kaikkein tärkeimmät. Ne, joiden kanssa oleminen on onnellisen helppoa ja vastavuoroisuus vaivatonta. Ihmissuhteetkin saattavat toisinaan kaivata siivoamista.

Sitä päivää odotellessani nautin kuitenkin kodista, joka on siisti, ainakin hetken verran. Kohta nimittäin saa taas siivota! (Mutta ehkei se enää niin vastenmielinen ajatus olekaan?)

Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Erilaiset kasvatusoppaat – niin lasten kuin koirienkin – kannustavat meitä kiinnittämään huomiota onnistumisiin ja palkitsemaan niistä. Epäonnistumisten huomionti ja erityisesti rankaiseminen ohjataan puolestaan jättämään vähemmälle. Näin toivotut mallit pääsevät vahvistumaan ja ei-toivotut hiipuvat pois, huomiotta jäätyään. Ihannetapauksessa. (Ja omakohtaisena kokemuksena pieni sivumaininta, että helpommin sanottu kuin tehty.)

Näin siis lasten ja koirien kanssa. Ehkä jopa puolisoonkin sovellettavissa? Mutta yksi saattaa usein unohtua. Yksi olennainen ja ehkä tärkein. Miten kohtelet itseäsi? Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Osallistuin tässä viikkoina menneinä yrittäjäkoulutukseen. Kulutin koulunpenkkiä, poimin pieniä informaation jyväsiä, yritin hahmottaa suurempia kokonaisuuksia. Ja nyt kun urakka on saatu päätökseen, on aika pohtia, mitä konkreettista käteen jäi koulutustodistuksen lisäksi? Miten voin soveltaa kaikkea kuulemaani ja oppimaani käytäntöön? Monien ajatusten keskeltä nousee yksi tärkeä oppi, oivallus ja henkilökohtaisen kasvun paikka: sisäinen puhe ja sen merkitys.

Olen mestari kiusaamaan itseäni. Asettamaan tavoitteita ja odotuksia. Suorittamaan niitä. Ja sitten sättimään itseäni, kun tavoitteiden saavuttaminen tuntuu mahdottomalta. Luokittelen itseni milloin saamattomaksi, milloin turhan tarkaksi pingottajaksi. Oma sisäinen ääneni on herkästi melko lannistava. Vaativa. Todellakin huomioin epäonnistumiseni. Ja todellakin rankaisen niistä itseäni, soimaamalla pitkään, hartaasti ja huolella. Varmuudeksi vielä palaan vanhoihin epäonnistumisiinkin, ettei vaan pääse unohtumaan. Mutta miksi? Emmehän arvostele negatiivisessa mielessä muitakaan jatkuvasti. Kun ystävä kokee epäonnistuneensa, löydämme usein tsemppaavan ja kannustavan tavan kohdata asian – tai löydämme ainakin inhimillisen ymmärryksen. Moniko ystävä todellisuudessa ympärillämme pysyisikään, jos kohtaisimme heidän ongelmansa samalla äänellä kuin omamme? Ajatuksillamme kun ei ole filtteriä – ja se voi tehdä elämästä toisinaan turhan rankkaa.

On tutkittu, että ihmisellä on keskimäärin 40000-70000 ajatusta päivässä. Valtava määrä, eikö totta? Jos näistä ajatuksista kolmasosakin on negatiivissävytteistä, sävyttävät ne herkästi koko päivän kulkua. Päätinpä asettaa itselleni tavoitteen, taas kerran. Mutta tällä kertaa lempeän sellaisen:

Tein päätöksen aloittaa päiväni positiivisilla ajatuksilla. Lupasin lohduttaa, kannustaa ja rohkaista itseäni enemmän. Ja päätin luottaa siihen, että onnistun.

Ajattelin lopettaa siis itseni turhan kiusaamisen. Senpä kunniaksi suon itselleni täysin vapaan perjantai-illan. Ja kokonaisen lauantain. Suunnitelmissa pihahommia perheen kanssa ja Antti Tuiskua areenalla tyttären kanssa, ei lainkaan hullumpaa! Kaupasta herkkuruokaa ja kukkakimppu. Saunan jälkeen koko perhe kainalokkain.

Ensin kuitenkin vielä hetken maalaan. Aika herkulliset värit tulossa uusimman Ladyn taustalle, eikö? Mikäli muuten sinulla on ollut mielessäsi taidehankinta tai -tilaus, otan tällä hetkellä mielelläni vastaan uusia asiakkaita!

Lempeitä ajatuksia viikonloppuusi!

Olemisen sietämätön keveys

Elämä tarjoaa aina toisinaan yllätyksiä, kaikille meistä. Minun piti viettää viikonloppuni Kööpenhaminassa, mutta kuinkas kävikään, kotona ollaan. Mutta hei, se on elämää. Eikä kotona ole lainkaan hullumpi. Koti on mielentila ja aion luoda omastani leppoisan.

sophrosyne (n.) a healthy state of mind, characterized by self-control, moderation, and deep awareness of one’s true self, and resulting in true happiness.

Liekö syy keväässä? Luontoäidin talviuniltaan hiljalleen herättämässä luonnossa? Mukavasti putkeen menneessä työkuviossa? Siinä fiiliksessä – tai vähintäänkin toiveessa – että tekemäni työ alkaa tuottaa satoa, askel askeleelta. Tai henkilökohtaisessa elämässä tapahtuvissa iloisissa asioissa? Eikä kai sekään ole hullumpaa, että kirjoittamaan voi jo siirtyä ulos patiolle. Arvatenkin sanojen asettelu on suloisempaa silmät auringonvalosta sirrillään, iho enteilevästä lämmöstä nauttien. Tervetuloa pisamat! Kevät saa pienen ihmisen tuntemaan olemisensa kumman keveäksi. Ei lainkaan sietämätöntä.

Etsiipä syytä mistä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että oleminen tällä maapallolla just nyt tuntuu oikein hyvältä. Keveältä.

Olemisesta puheen ollen, olen aina ollut erityisen lahjakas siinä – jouten olemisessa siis. Toisinaan hiukan kadehtien olen kuunnellut ihmisiä, jotka kertovat puuhastelevansa aina jotain. Kas kun, minä en puuhastele. Muuta kuin ne pakolliset. Vaikka kyllähän ne tiskit tai pölypallerot minuakin häiritsevät. Mutta minun kokemukseni mukaan ne myös odottavat. Eivät siis häiritse minua siinä määrin, että jättäisin leppoisat treffit sohvan kanssa väliin, silloin kun sellaiset tarjolla on. On hienoa olla mestari jossain – ja minä olen jouten olossa! Enkä juuri tunne siitä edes sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Vaikka siinäkin olen kyllä taitava. Tästä olemisen taidosta olen kuitenkin ennemminkin jopa pikkuisen ylpeä. Tämän minä osaan!

Kulunut vuosi on ollut minulle kuluttava ja työläs. Vaikka tekeminen on ollut pääosin mielekästä, on kuitenkin kaikki uuden opettelu ollut odotetustikin kuormittavaa. Elämässä on pitänyt opetella lähes kaikki uusiksi, ajattelutavoista lähtien. Olen kyseenalaistanut tekemistäni, sitä että teenkö riittävästi. Niinpä usein olen tehnyt varmasti liikaakin. Niitä olemisen hetkiä en juuri itselleni ole sallinut. Nyt hiljalleen koen kuitenkin olevani jo hiukan paremmassa tasapainossa kaiken uuden kanssa. Ja suunnittelen sallivani itselleni jatkossa enemmän hetkiä taas olemiseenkin. Ajatteluun, aistimiseen, ja fiilistelyyn.

Nyt viikonlopun aion fiilistellä kevättä. En Kööpenhaminassa, mutta kotona. Tämän oman porukkani kanssa. Otan lauantain aivan vapaaksi töistä ja odotan olemisen olevan sietämättömän kepeää. Toki tiedostan realiteetit ja oletusarvoisesti oloni sietämättömyyden vuoksi pujahdan toki hermolenkille jossain välissä, mutta jätetään tämä seikka vähemmälle huomiolle. Ja keskitytään siihen, että illalla, kun lapset nukkuvat, toteutan seuraavanlaisen kombon: minä ja sohva, kaukosäädin ja kirja (koska valinnanvapaus ja toisaalta päätöksenteon vaikeus) sekä suklaa ja irtokarkit (samat perustelut kuin edellä, luonnollisesti). Takuuvarmaa olemisen keveyttä. Tiskit, pölypallerot ja Kööpenhamina kyllä odottavat!

Mites sinä, nautitko jouten olosta?

Kirjoituksen kuvituksena on pari kollaasia töistäni. Minä ja ladyni. Minä ja abstrakti mielenmaisemani. Kumpi on enemmän sinua?

Alastomia totuuksia

Samalla kun ladyt maalauksissani muuttuvat rohkeammiksi, tulen ehkä paljastaneeksi jotain henkilökohtaisempaa itsestänikin. Käsiteltäisiinkö nyt siis hiukan alastomia totuuksia?

Kuulin kerran vertauskuvan, jonka mukaan aivot ovat kuin omenapuu. Ne versoavat uutta, kun niitä hoidetaan. Käänteisesti voisi ajatella, että ne väsyvät eivätkä tuota satoa, jolleivat saa arvoistaan hoitoa ja huolenpitoa. Voidakseen hyvin, ne tarvitsevat lepoa, ravintoa, liikuntaa, rakkautta, kiltteyttä. Iloa ja hyvyyttä. Oikeanlaista ruokintaa. Niitä tarvitsee ruokkia asioilla, jotka hyvillä tavoin haastavat. Luulenpa luetelleeni tässä juuri aika pitkälti kaikki ne syyt, jotka ohjasivat minua vaihtamaan elämäni suuntaa.

Tiedän, mitä on väsymys. Enkä tarkoita sellaista illan tullen mukavasti hiipivää väsymystä.  Tiedän, mitä on herätä väsyneenä. Suorittaa elämäänsä väsyneenä. Tehdä intensiivistä ihmissuhdetyötä ja olla perheenäiti – väsyneenä. Tiedän, millaista on olla toisia varten, vastaanottaa toisilta ja antaa itsestään. Vaikka tuntuisi, ettei ole yhtikäs mitään annettavaa. Yrittää yltää siitä huolimatta aina parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Koska mikään, mikä on vähän sinne päin, ei riitä. (Lukuunottamatta siivousta ja yleistä järjestelmällisyyttä). Mutta ylsinkö suorituksissani kiitettävään lopputulokseen? En tietenkään. Väsyin entistä enemmän.

Yhden erityisen väsyneen ajanjakson päätteeksi päätin hankkia vuosien tauon jälkeen itselleni taas maalaustarvikkeet. Maalaten ja piirtäen olin lapsuudessa ja nuoruudessa viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä ja halusin selvittää, olisiko taika edelleen tallella? No, olihan se – ja voimakkaampana kuin koskaan. Se onnentunne, jonka maalaamisesta sain, oli niin koukuttava, että pian vietin kaiken työltä ja perheeltä liikenevän ajan maalaten. Nipistin aikaa yöunista, jätin jopa syömättä, jotta saisin maksimoitua aikani maalaamiselle. Varsinainen terveydenhoitaja. Mutta niin tulin lopulta tilanteeseen, jossa oli tehtävä valinta.

Tässä kohtaa lienee jo selvää, mitä valitsin. Tein – ehkä ensimmäistä kertaa ikinä – päätökseni itsekkäistä syistä. Valitsin ruokkia itseäni hyvillä, onnelliseksi tekevillä asioilla. Valitsin ajatella uudella tavalla. Että suuntaa voi vaihtaa ja mikä vain on mahdollista, niin kliseiseltä kuin kuulostankin. Valitsin luottaa siihen kutkuttavaan luottamuksen tunteeseen. Eikä kai se valinta lopulta niin itsekäskään ollut. Eihän onnellisempi ja jaksavaisempi äiti/vaimo/tytär/sisko/ystävä kai niin huono juttu läheisilleenkään ole?

Päätös ei kuitenkaan ollut helppo. Luopua nyt vakaasta ja säännöllisestä työstä, jossa oli valtavasti hyviä puolia. Asioita, joista oli vaikea luopua. Ihmisen kohtaamista. Uuden elämän ihmettä. Mukana elämistä. Mutta kuka tietää, mistä vielä itseni jonain päivänä löydän? Jostain oli kuitenkin luovuttava, saadakseni tilalle jotain uutta.

Tätä hiukan henkilökohtaisempaa puolta itsestäni minua rohkaisi paljastamaan tämä tuorein leidini, kukas muukaan. Me nimittäin yhdessä päätimme kokeilla jotain aivan uutta ja rohkeaa. Tässä alastomassa kirjoituksessa olkoon minun tämänkertainen osuuteni rohkeudesta, muun alastomuuden lupaan jättää leideille, tästä edeskin. Pää pilvissä ja jalat maassa, siihen on hyvä tähdätä. Saanen esitellä, hän on Lady Heaven.

Lady Heaven, 116×89

Tarinat väsymyksestä ovat kaikille meistä tuttuja ja monille omakohtaisia kokemuksia. Sillä suurin osa ihmisistä kärsii jossakin vaiheessa elämäänsä henkisestä uupumuksesta. Väsymys on vaikea käsite. Se kuuluu luonnollisena osana elämään, mutta missä kulkee raja?

Muistitko kiittää?

Tai paremminkin – muistinko minä kiittää?

Lapsi säntää kyläpaikan ruokapöydästä leikkeihinsä. Tai vastaanottaa lahjan ystävältään. Saa kyydin kaverin vanhemmalta. ”Muistitko kiittää?”, kysyn usein lapsiltani. Toivon toitottaneeni sitä siinä määrin, että muistaisivat jo ihan oma-aloitteisestikin – ainakin melkein aina. Toivon, monien muiden vanhempien tapaan, että tervehtiminen ja sanat kiitos, anteeksi ja ole hyvä olisivat helppoja ja luontevia sanoja lasteni suusta. Tulisivat selkärangasta.

Mutta muistanko minä kiittää? Tai olla kiitollinen? Vaikkapa siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Ja auttavat. Siitä, että minulla on perhe. Siitä, että minä saan välittää ja huolehtia tärkeistä ihmisistäni. Siitä, että meillä on koti. Siitä, että taloudellinen tilanteemme on kutakuinkin vakaa. Saamme, mitä elääksemme tarvitsemme. Siitä, että elämme rauhassa ja turvassa. Siitä, että juuri nyt olemme terveitä ja hyvinvoivia. Siitä, että elämässä on rakkautta.

Siitä, että minulla on asioita, joita odottaa. Siitä, että minulla on ihmisiä, joita kaivata ja ikävöidä.

Ja siitä, että saan tehdä juuri nyt sellaista työtä, jota kohtaan tunnen suurta intohimoa. Siitä, että minulla on vapaus tehdä ja tavoitella nyt mitä ikinä haluan. Siitä, että unelmiani on toteutunut ja toteutumassa.

Toisinaan taas saa kiitollinen olla ihan vain siitä, että selvisi hetkestä. Tai että se hetki on ohi. Toisinaan saa kiittää siitä, että jokin vihdoin päättyy, huokasta helpotuksesta. Joskus saa olla kiitollinen siitä, että uskalsi. Että ei luovuttanut. Voitti pelkonsa ja lopulta selvisi.

Sitä en tiedä, kenelle tai minne kiitokset voi osoittaa esimerkiksi terveydestään tai onnekkuudesta elämässä. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Sen sijaan tiedän, että läheisiään harvoin tulee kiitettyä tarpeeksi. Ainakin minun. ”Kiitos kivasta päivästä.” Tai ehkä ihan vain; ”Kiitos, että olet.”

Ja tiedän myös kenelle osoittaa kiitollisuuteni työstä, jota nyt saan tehdä. Ne on nuo lähimmät ihmiseni, heidän myötään tämä on mahdollista. Kiitos. Ja sitten te, hyvät ihmiset. Te, joille saan maalata. Kiitos. Tämän kiitospuheen kuvituksena toimii Lady Liberty, jonka luomisprosessista olen ollut aivan erityisen kiitollinen. Minun matkani tämän ladyn kanssa päättyy nyt ja hän pääsee aloittamaan uutta tarinaa, uudessa kodissa.

Kiitos, että luit.