Olemisen sietämätön keveys

Elämä tarjoaa aina toisinaan yllätyksiä, kaikille meistä. Minun piti viettää viikonloppuni Kööpenhaminassa, mutta kuinkas kävikään, kotona ollaan. Mutta hei, se on elämää. Eikä kotona ole lainkaan hullumpi. Koti on mielentila ja aion luoda omastani leppoisan.

sophrosyne (n.) a healthy state of mind, characterized by self-control, moderation, and deep awareness of one’s true self, and resulting in true happiness.

Liekö syy keväässä? Luontoäidin talviuniltaan hiljalleen herättämässä luonnossa? Mukavasti putkeen menneessä työkuviossa? Siinä fiiliksessä – tai vähintäänkin toiveessa – että tekemäni työ alkaa tuottaa satoa, askel askeleelta. Tai henkilökohtaisessa elämässä tapahtuvissa iloisissa asioissa? Eikä kai sekään ole hullumpaa, että kirjoittamaan voi jo siirtyä ulos patiolle. Arvatenkin sanojen asettelu on suloisempaa silmät auringonvalosta sirrillään, iho enteilevästä lämmöstä nauttien. Tervetuloa pisamat! Kevät saa pienen ihmisen tuntemaan olemisensa kumman keveäksi. Ei lainkaan sietämätöntä.

Etsiipä syytä mistä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että oleminen tällä maapallolla just nyt tuntuu oikein hyvältä. Keveältä.

Olemisesta puheen ollen, olen aina ollut erityisen lahjakas siinä – jouten olemisessa siis. Toisinaan hiukan kadehtien olen kuunnellut ihmisiä, jotka kertovat puuhastelevansa aina jotain. Kas kun, minä en puuhastele. Muuta kuin ne pakolliset. Vaikka kyllähän ne tiskit tai pölypallerot minuakin häiritsevät. Mutta minun kokemukseni mukaan ne myös odottavat. Eivät siis häiritse minua siinä määrin, että jättäisin leppoisat treffit sohvan kanssa väliin, silloin kun sellaiset tarjolla on. On hienoa olla mestari jossain – ja minä olen jouten olossa! Enkä juuri tunne siitä edes sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Vaikka siinäkin olen kyllä taitava. Tästä olemisen taidosta olen kuitenkin ennemminkin jopa pikkuisen ylpeä. Tämän minä osaan!

Kulunut vuosi on ollut minulle kuluttava ja työläs. Vaikka tekeminen on ollut pääosin mielekästä, on kuitenkin kaikki uuden opettelu ollut odotetustikin kuormittavaa. Elämässä on pitänyt opetella lähes kaikki uusiksi, ajattelutavoista lähtien. Olen kyseenalaistanut tekemistäni, sitä että teenkö riittävästi. Niinpä usein olen tehnyt varmasti liikaakin. Niitä olemisen hetkiä en juuri itselleni ole sallinut. Nyt hiljalleen koen kuitenkin olevani jo hiukan paremmassa tasapainossa kaiken uuden kanssa. Ja suunnittelen sallivani itselleni jatkossa enemmän hetkiä taas olemiseenkin. Ajatteluun, aistimiseen, ja fiilistelyyn.

Nyt viikonlopun aion fiilistellä kevättä. En Kööpenhaminassa, mutta kotona. Tämän oman porukkani kanssa. Otan lauantain aivan vapaaksi töistä ja odotan olemisen olevan sietämättömän kepeää. Toki tiedostan realiteetit ja oletusarvoisesti oloni sietämättömyyden vuoksi pujahdan toki hermolenkille jossain välissä, mutta jätetään tämä seikka vähemmälle huomiolle. Ja keskitytään siihen, että illalla, kun lapset nukkuvat, toteutan seuraavanlaisen kombon: minä ja sohva, kaukosäädin ja kirja (koska valinnanvapaus ja toisaalta päätöksenteon vaikeus) sekä suklaa ja irtokarkit (samat perustelut kuin edellä, luonnollisesti). Takuuvarmaa olemisen keveyttä. Tiskit, pölypallerot ja Kööpenhamina kyllä odottavat!

Mites sinä, nautitko jouten olosta?

Kirjoituksen kuvituksena on pari kollaasia töistäni. Minä ja ladyni. Minä ja abstrakti mielenmaisemani. Kumpi on enemmän sinua?

Tarinoita taulujen takana

Olipa kerran, kauan sitten, pieni tyttölapsi, joka rakasti tarinoida. Hän rakasti sitä niin, että kuvitti tarinansa henkiin. Eli tarinoitaan aina hetken. Kasvettuaan isoksi, rakkaus tarinoihin jatkuu.

Lady Shhh, tilaustyö

Niin, sanomattakin taitaa olla selvää, että se pieni tyttö olin minä. Ja se rakkaus tarinoihin taitaa jatkua maalausten muodossa. Sillä jokaiseen maalaukseeni liittyy monenlaisia ajatuksia ja tunteita, kokonainen pieni tarina. Mutta maalauksen muuttaessa uuteen kotiinsa, on sen tarinasta taidettu kirjoittaa kuitenkin vasta alkusanat.

Jotta maalaus saadaan valmiiksi vastaanottamaan uusia tarinoita, prosessi usein vaatii verta lukuunottamatta niitä klassisia; hikeä ja kyyneleitä. Prosessi nimittäin harvoin on aivan kivuton, mutta toki toisinaan joku maalaus vain syntyy. Silloin tosin luulen alitajuntani kirjoittaneen sen maalauksen tarinaa jo hyvän aikaa ennen varsinaista käytännön työtä. Ja niin maalaus on lopulta vain valmis syntymään. Useimmiten näin ei kuitenkaan ole ja luomisprosessiin mahtuu monen monta turhautumisen ja epäröinnin hetkeä, ennen kuin lopulta koen saattaneeni maalauksen maailmalle valmiiksi.

Yhden maalauksen työstäminen vie aikaa muutamista päivistä muutamiin viikkoihin, toisinaan puhutaan kuukausista. Omassa elämässä ehtii tällaisissa ajanjaksoissa tapahtumaan jo monenlaista, joka ei voi olla siirtymättä kankaallekin. Oman kokemukseni mukaan onnistunut työ vaatiikin joko muutamia tuskastumisen hetkiä tai vaihtoehtoisesti hetkellisen hurmaavan flow-tilan. Toisin sanoen, onnistunut työ vaatii tunteita.

Mistä niitä tunteita sitten herää? Unista, niistä aika paljon. Muistoista ja mielikuvista. Elämäntilanteista. Kaikesta ympäriltä aistitusta. Silmänräpäyksiin tallentuvista väreistä, muodoista ja kuvioista. Ja yhtä unohtamatta; aivan tavallisesta arjesta – siinä onkin sitten tunteita aivan täyslaidallinen, kun meidän arjesta puhutaan. On mistä valita! Mutta jotta jaksan luoda, tarvitsen niitä hyviä tunteita. Surullisena, väsyneenä, vihaisena tai muuten vain allapäin en ole tuottava. Ja ne parhaat ideat syntyvät tyypillisesti täysin arvaamatta, niitä ei voi hoputtaa tai kiirehtiä.

Tilaustöissä taas asiakkaiden omat tarinat antavat maalaukselle aivan oman mausteensa. Ne ovat hienoja tarinoita elävästä elämästä. Toisinaan niissä tarinoissa on upeasti onnistuttu, toisinaan ne taas ovat todellisia selviytymistarinoita. Yhdistävää niissä taitaa olla onnellinen loppu – tai ainakin usko siihen. Kiitollisena ja ihaillen olen kuunnellut nämä tarinat, jättänyt ne hautumaan alitajuntaani – ja lisännyt maalaukseen niistä ripauksia. Ja näistä ripauksista on usein syntynyt työlle sen sielu.

Voisi siis kai sanoa, että minä kirjoitan vain maalauksen alkusanat, korkeintaan ensimmäisen luvun. Sillä tarina taitaa todella vasta alkaa, kun luovutan luomani toisten käsiin. Usein mietin, mitä kaikkea se tuleekaan vielä näkemään. Armas ladyni. Ainakin toivon, että lady ja uusi omistajansa tulevat elämään elämänsä yhdessä onnellisina loppuun asti.

Muistitko kiittää?

Tai paremminkin – muistinko minä kiittää?

Lapsi säntää kyläpaikan ruokapöydästä leikkeihinsä. Tai vastaanottaa lahjan ystävältään. Saa kyydin kaverin vanhemmalta. ”Muistitko kiittää?”, kysyn usein lapsiltani. Toivon toitottaneeni sitä siinä määrin, että muistaisivat jo ihan oma-aloitteisestikin – ainakin melkein aina. Toivon, monien muiden vanhempien tapaan, että tervehtiminen ja sanat kiitos, anteeksi ja ole hyvä olisivat helppoja ja luontevia sanoja lasteni suusta. Tulisivat selkärangasta.

Mutta muistanko minä kiittää? Tai olla kiitollinen? Vaikkapa siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Ja auttavat. Siitä, että minulla on perhe. Siitä, että minä saan välittää ja huolehtia tärkeistä ihmisistäni. Siitä, että meillä on koti. Siitä, että taloudellinen tilanteemme on kutakuinkin vakaa. Saamme, mitä elääksemme tarvitsemme. Siitä, että elämme rauhassa ja turvassa. Siitä, että juuri nyt olemme terveitä ja hyvinvoivia. Siitä, että elämässä on rakkautta.

Siitä, että minulla on asioita, joita odottaa. Siitä, että minulla on ihmisiä, joita kaivata ja ikävöidä.

Ja siitä, että saan tehdä juuri nyt sellaista työtä, jota kohtaan tunnen suurta intohimoa. Siitä, että minulla on vapaus tehdä ja tavoitella nyt mitä ikinä haluan. Siitä, että unelmiani on toteutunut ja toteutumassa.

Toisinaan taas saa kiitollinen olla ihan vain siitä, että selvisi hetkestä. Tai että se hetki on ohi. Toisinaan saa kiittää siitä, että jokin vihdoin päättyy, huokasta helpotuksesta. Joskus saa olla kiitollinen siitä, että uskalsi. Että ei luovuttanut. Voitti pelkonsa ja lopulta selvisi.

Sitä en tiedä, kenelle tai minne kiitokset voi osoittaa esimerkiksi terveydestään tai onnekkuudesta elämässä. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Sen sijaan tiedän, että läheisiään harvoin tulee kiitettyä tarpeeksi. Ainakin minun. ”Kiitos kivasta päivästä.” Tai ehkä ihan vain; ”Kiitos, että olet.”

Ja tiedän myös kenelle osoittaa kiitollisuuteni työstä, jota nyt saan tehdä. Ne on nuo lähimmät ihmiseni, heidän myötään tämä on mahdollista. Kiitos. Ja sitten te, hyvät ihmiset. Te, joille saan maalata. Kiitos. Tämän kiitospuheen kuvituksena toimii Lady Liberty, jonka luomisprosessista olen ollut aivan erityisen kiitollinen. Minun matkani tämän ladyn kanssa päättyy nyt ja hän pääsee aloittamaan uutta tarinaa, uudessa kodissa.

Kiitos, että luit.

Kaksi maailmaa

Taide ei ole yhteiskuntamme sivutuote, vaan sen päämäärä. Meidän sukupolvemme tullaan muistamaan siitä, millaista kulttuuria loimme ja minkälaisia arvoja puolustimme. Uskon, että taiteella on mahdollisuus muuttaa ihmistä ja taiteilijoille on annettu voima siihen muutokseen.

Hannu-Pekka Björkman

Mielessäni on jo pitkään ollut eräs aihe kirjoitukselle. Aihe ei ole ollut sen vähäisempi kuin – taiteen ja kulttuurin merkitys hyvinvoinnille. Mahtipontista, eikö? Olen tehnyt lukuisia versioita, lähestynyt aihetta hiukan eri perspektiiveistä. Ja aina lopulta deletoinut kaiken kirjoittamani. Sanoma on tuntunut turhan paatokselliselta. En olisi jaksanut itsekään lukea. Kuivaa tekstiä rikkaasta aiheesta. Sitten koitti viime perjantai ja Jussi-gaala. Ja Hannu-Pekka Björkmanin puhe. Ja no, hän sanoikin sitten kaiken. Ja aika helpon tuntuisesti. Ei ihan turha taiteilija!

Huomaan herkästi pyöritteleväni päässäni aiheita, joista terveydenhoitajana kirjoittaisin. Ja samaan aikaan pohdin, kuinka yhdistäisin nämä kaksi maailmaa – sen mistä tulen, siihen mitä nyt teen ja mihin olen matkalla. Hyvinvointiin liittyvät asiat kun edelleen ovat minulle tärkeitä, vaikka terveydenhoitajan työ on vaihtunutkin luovaan työhön ja yrittäjyyteen. Ja missään nimessähän nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kulttuuriharrastuksen kun on todettu olevan yhteydessä koettuun terveyteen ja hyvinvointiin ja taiteen taas tutkitusti lisäävän luovuutta, iloa ja aktiivisuutta sekä vahvistavan kokemusta paremmasta elämänhallinnasta. Eivät aiheet kai lopulta tosiaankaan kovin kaukana toisistaan ole, kulkevat käsi kädessä jopa.

Joten saattaapa olla, että jatkossa julkaisen aina toisinaan juttuja myös hyvinvointiin liittyen, siitä kun kuitenkin jotain tiedän. Se on aihe, joka herkästi sivuaa kirjoituksiani ja tulee varmasti sivuamaan enemmänkin, kunhan vain löydän sen oman tapani. Sen ei-paatoksellisen. Miltä se kuulostaa?

Ja lopuksi, sitä mielen hoitoa parhaimmillaan. Kahden työlään prosessin palkkiona, saanen vihdoin esitellä; Lady Pearl ja Lady Delicate! Leidit ovatkin todella haastaneet minua viime aikoina, mutta minulla on kutina, että tästä se lähtee taas sujumaan! Tai jos ei kutina, niin ainakin toivo.

Lady Pearl, tilaustyö
Lady Delicate, tilaustyö

Kaksi aika erilaista maailmaa. Voimakasta ja herkkää. Kumman maailma viehättää sinua enemmän?

Hopeareunuksia

Pensseli kädessä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Välillä niin, ettei aivan tiedä kumpaa tekisi – maalaisiko vielä hetken, vai kirjoittaisiko sittenkin ajatuksensa auki.

Too many people miss the silver lining because they’re expecting gold. -Arthur Yorinks

Kuten vaikkapa eräänä helmikuisena tiistaina tai joulukuisena sunnuntaina, on minulla tänä maaliskuisena perjantainakin muutama hopeareunainen ajatus. Hopeareunainen siksi, että toisinaan niitä kauniita, positiivisia ja toiveikkaita puolia asioista joutuu etsimään oikein tietoisesti. En usko olevani ainoa, joka joutuu välillä tietoisestikin kääntämään ajatuksiaan  positiivisempaan. Eikä niiden todella tarvitsekaan aina sellaisia olla, positiivisia. Kaikista asioista ei vain löydä niitä hopeareunoja, vaikka kuinka etsisi. Mutta olen päättänyt haastaa itseäni etsimään niitä enemmän.

Otanpa kevyenä esimerkkinä vaikkapa epäjärjestelmällisyyteni. Se on asia, johon on helppo tuskastua – olen monessa suhteessa sellainen mañana-tyyppi, tavarat eivät todellakaan kulkeudu aina omille paikoilleen, pinoja ja kasoja kertyy. Tietyissä määrin näen sellaisen hallitun kaaoksen jopa viehättävänä. (Mieheni valitettavasti ei). Mutta ehkä juuri tämän piirteen ansiosta jää tilaa myös kaikelle luovalle, niin työssä kuin elämässä yleensä. Minusta ei todella taida jäädä lapsille muistikuvaa äitinä, joka piti paikat aina tip top. En ole opettanut esimerkilläni heille paljon järjestelmällisyydestä, mutta ehkä sen sijaan jostain muusta elämässä tärkeästä.

Toinen esimerkki arkisesta tilanteesta, joka on tuttu minun lisäkseni ehkä monelle muullekin? Siitä hetkestä, kun lapsi osoittaa mieltään pontevasti, ties kuinka monennen kerran jo sinä päivänä. Siihen on helppo väsähtää, mutta toisinaan siellä väsymyksen keskellä jaksaa herätellä sellaista pientä ajatusta, että onneksi se lapsi uskaltaa kiukutella (ja olla hirveä). Kaikella rakkaudella. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys, se että uskaltaa. Ja kas kummasti piirtyivät taas hopeareunukset.

Pensseli kädessä tosiaan ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Ajatustyö ei tule koskaan valmiiksi, mutta onneksi siinä sivussa syntyy kuitenkin jotain valmistakin. Nyt syntyi tämä taulupari, ’Silver Linings’.

That’s not a gray hair, honey. That’s your silver lining. -Pamela Price

Yksi maalaus ja onnellinen ajatus, kiitos!

Yksi onnellinen ajatus keskellä arkisinta viikkoa ei voi olla huono ajatus, eihän?

And you’ll know you’re on your path when it really doesn’t matter what anyone thinks of it. All that matters is you’re going to the place you’ve always belonged. -JmStorm

Tämä ajatus kiteyttää oivallisesti tämänhetkiset ajatukseni. Olen onnellinen, että olen tässä pisteessä. Olen onnellinen, että uskalsin tehdä päätöksen heittäytyä uuteen. Olen onnellinen, että pystyin. Ja ennenkaikkea onnellinen, että sain.

Olen onnellinen siitä, että enää kaikki ei jännitä. Aina ja koko ajan. Yöllä ja päivällä. Enää en juuri murehdi, mitä muut miettii. Minä vain teen. Tätä omaa juttuani. Kirjoitan ja maalaan. Ja olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen. Best ever sanoisi kymmenvuotiaani. Se on ilmeisen yleispätevä ilmaisu kaikkeen positiivissävytteiseen. Mutta päätökseni muuttaa elämäni suunta oli toden totta – best ever.

Onnelliseksi minut tekee myös tämä Lady. Hän on pian valmis ja päättää pitkän leidittömän kauden.

Uutta perspektiiviä

Millaista se olisikaan herätä täältä joka aamu? Aamuisella hakea pihatielle heitetty aamuposti kahvikuppi kädessä, tervehtiä naapuria ja vastata ystävällisesti esitettyyn kysymykseen, että miten voit tänään? Nauttia kauneudesta ja lämmöstä ihan joka päivä. Pulahtaa mereenkin vaikka ihan joka päivä. Ja huomata, että arjeksihan se elämä pian muuttuisi täälläkin.

Perspective; there are two ways to live your life – one is as though nothing is a miracle, the other is as everything is a miracle. -Albert Einstein

Eikö vain elämä tunnukin aina hiukan erilaiselta jossain muualla? Eikö vain, että kun lähtee tarpeeksi kauas pois, asiat näkee ikään kuin uusin silmin? Ikään kuin elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolelta, sen oman arkisen kuplansa ulkopuolelta. Ja sen kuplan ulkopuolella asiat saavat uutta perspektiiviä. Millaista elämä olisi muualla? Tai miten minä sitä haluaisin elää; mitä kaipaan siitä omasta arkisesta kuplastani ja mitä voisin täältä napata mukaani?

Arjestaan olisi kai hyvä tehdä mukavaa, sitähän elämä kuitenkin valtaosin on. Muutama kuukausi sitten päätin pistää oman elämäni remonttiin ja tavoitella työ- ja vapaa-ajan suloista tasapainoa. Haluaisin ajatella asian niin, että työ- ja vapaa-aika eivät ole toisistaan erillisiä asioita, ne eivät ole toinen toistaan poissulkevia. Ei lainkaan, nehän ovat molemmat elämää. Luulen päässeeni jo hiukan jyvälle tästä. Tällä hetkellä ne eivät enää ole tiukasti eroteltuina, vaan olen matkalla siihen, että ne kietoutuvat (vielä jonakin päivänä) kauniisti yhteen.

Kauneimmillaan se nimittäin todella on sitä, että mieli inspiroituu äkkiarvaamatta ja sormet syyhyävät joko maalaamaan tai kirjoittamaan. Saa tehdä työtään intohimosta. Arkeen paluu ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä mukavalta ajatukselta.

Sellaisia pohdiskelin tänään, Ystävänpäivän aamuna, kahvikupposen kanssa, tässä majapaikkamme terassilla. Suuntaanpa tästä pian perheineni tuonne rannalle, lämmin päivä tulossa.

Onnellista Ystävänpäivää

Luova tauko – perheloma Floridassa

Olen sairastanut syntymästäni saakka kroonista matkakuumetta. Sain sen kaikella todennäköisyydellä jo äidinmaidosta ja tässä minun tapauksessani taudinkuva on hyvin aggressiivinen, se on periytyvää ja tarttuvaa laatua.  Lapsemme kantavat samaa geeniä. Miehenikin tartutin. Tauti pysyy parhaiten tasapainossa säännöllisillä hoitojaksoilla. Siitä syystä vaihdamme taas huomenna pariksi viikoksi maisemaa ja nautimme auringosta, palmuista ja merestä. Nautimme ruoasta, unesta ja toisistamme. Nautimme moottoriteistä ja niistä seikkailuista, jonne ne meidät johdattaa. Niin, me nautimme Floridasta.

Wanderlust (n.) A strong desire or urge to wander or travel and explore the world.

Yksi Floridan sadoista taidegallerioista. Soma vai mitä?

Lähimmät ihmiseni tietävät intohimoni suunnitelmien tekoon. Erityisesti matkasuunnitelmien. Säästän teidät nyt minuuttiaikatauluilta (jätän ne kuitenkin matkaseuralaisilleni), mutta kertoisinko noin pääpiirteittäin, mitä lomasuunnitelmiimme kuuluu? Millainen on meidän perheloma Floridassa?

Happiness biggies in the air.

Matkanteko luonnollisesti alkaa jo lentokentältä. Eikä muuten ole lentokenttien tunnelman voittanutta! Kuulutukset, parfyymin tuoksu, vetolaukkujen renkaiden kolina… Se lähdön ja kutkuttavan odotuksen tunnelma. Olen aina nauttinut suunnattomasti lentomatkustamisesta. Tuntuuko sinustakin siltä kuin aika pysähtyisi lentäessä? Sitä lennetään ikään kuin kaikkien aikavyöhykkeiden yläpuolella. Ajalla ei ole väliä, ainoastaan määränpäällä. Ja ehkä ihan vähän myös sillä, että lapset viihtyvät lennolla. Joka tosin ei koskaan ole ollut ylitsepääsemätön ongelma – hätä on aina keinot keksinyt. Ja nykyisin ihan koko poppoo osaakin jo nauttia omista ajankuluttomista tunneistaan parhaaksi katsomallaan tavalla.

Meille tämä on toinen kerta Floridassa. Viimeksi otimme haltuun Floridan itärannikkoa ja postauksen kuvat ovatkin perintöä siltä reissulta. Tällä kertaa suuntaamme länsirannikolle, Meksikonlahden puolelle. Amerikassa tunnetusti kaikki on suurta ja niin ovat lomailun mahdollisuudetkin rajattomat. Ja se sopii loistavasti meille, jotka kyllä nautimme auringosta, rannasta ja kiireettömyydestä, mutta sen vastapainoksi kaipaamme myös toimintaa. Edellisen Floridan matkamme elämyksellisin visiitti ainakin lapsille taisi olla NASA:n Kennedy Space Centerissä, jääpä nähtäväksi, mikä tällä kertaa sykähdyttää eniten.

Mitäpä olemme siis suunnitelleet? Olemme suunnitelleet Evergladesin kansallispuistossa seikkailua ja alligaattoreiden bongailua. Olemme suunnitelleet shoppailua yhdessä Floridan valtavista Outleteista sekä persoonallisissa kivijalkamyymälöissä. Olemme suunnitelleet käyntiä ainakin yhdessä Floridan sadoista taidegallerioista (ehkä karkaan yksin koluamaan useammankin). Olemme menossa katsomaan yhden NHL-ottelun. Olemme suunnitelleet viettävämme päivän huvipuistossa. Ehkä toisen eläintarhassa. Olemme suunnitelleet vierailua Museum of Science and Industry’ssa- Heureka jättikoossa. Olemme suunnitelleet hyppäävämme mahdollisimman usein auton rattiin ja vain ajella ja löytää itsemme taas uudesta paikasta.

Ennen kaikkea olemme suunnitelleet tekevämme juuri sitä, mitä huvittaa. Vain lätkämatsi ja paluulento ovat aikatauluun sidottu. Muuten olemme rannalla juuri silloin kun huvittaa ja vierailemme Dunkin Donutsilla juuri silloin kun huvittaa. Tai Cheesecake Factoryllä. Todennäköisesti usein. Molemmissa. Aiomme syödä hyvin ja mennä iltaisin ajoissa nukkumaan. Ja minä henkilökohtaisesti aion lukea paljon.

Let’s wander where the wifi is weak.

No, ei wifi varsinaisesti heikko Floridassa ole, mutta sen verkon ulkopuolella tulen varmasti olemaan suurimman osan seuraavasta kahdesta viikosta. Koska olen rannalla. Tai siellä Dunkin Donutsissa. Blogiin olen ajastanut kuitenkin pieniä päivityksiä, joten tervetuloa visiitille! Instagram (@Piiabiia Atelier) sen sijaan tulee päivittymään todennäköisesti tiuhempaan. Viesteihin vastaan, mutta toivottavasti et pahastu pienestä viiveestä.

Me karkaamme nyt siis talviloman viettoon jo hieman ennakkoon. Minkälaisia talvilomasuunnitelmia te olette tehneet? Entä onko Florida tuttu? Vielä ehdin vastaanottamaan parhaimmat Floridan vinkkinne!

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Mitäpä  olen miettinyt viikonloppuna pakkasen paukkuessa, takkatulen ääressä? Olen miettinyt esimerkiksi sitä, että eikö olekin ihanaa ottaa toinen kainaloon ja paijata? Pientä tai isompaa ihmistä. Silloin kun sillä on paha mieli tai ihan muuten vaan. Olen miettinyt kosketusta, kauniita sanoja ja myötätuntoa. Aina niin tärkeitä asioita, mutta tulee aikoja, jokaiselle meistä, jolloin edellä mainittujen merkitys korostuu.

Too often we underestimate the power of touch, a smile, a kind word, a listening ear, an honest compliment, or the smallest act of caring, all of which have the potential to turn a life around. -Leo Buscaglia

Ole kiltti, pidä hyvänä

Olen miettinyt sitä, että eikö tunnukin hyvältä kuulla kilttejä sanoja? Eikö niin, että tuntuu hyvälle, kun joku sanoo sinusta tai sinulle jotain kaunista? Olen pysähtynyt aivan erityisesti miettimään sanojemme merkitystä. Niiden ääneen lausuttujen tai eleistä luettujen. Emmekö jokainen olekin joskus kokeneet jonkin ihan pienenkin itsellemme osoitetun eleen tai sanan hyvin merkityksellisenä?  Niin hyvässä kuin pahassa. Keskellä arkea lausuttu pieni sana tai ele voi olla itselle huomaamaton, mutta saajansa mukana se saattaa kulkea lopun ikäänsä ja olla hyvin merkityksellinen. Miksi ei siis tietoisesti valitsisi sanoa toiselle kauniita asioita ja pitää toista hyvänä?

Compassion is to look beyond your own pain, to see the pain of others -Yasmin Mogahed

Olen tässä miettinyt myös sitä, että yksi vaikeimpia asioita on kohdata toisen ihmisen paha olo. Laittaa omat tunteet syrjään ja kohdata toisen. Olen miettinyt myös sitä, että eikö totta, että lähes asian kuin asian parantaa kiltteys ja myötätunto? Se, että toinen kuuntelee, pientä tai isompaa ihmistä. Pienissä ja isommissa asioissa. Se, että toinen haluaa nähdä hyvää toisessa silloinkin, kun se toinen ei ole parhaimmillaan. Murhe on pienempi jaettuna. Tai toisaalta, ilo ja onni moninkertaistuu jaettuna.

Mutta olen miettinyt myös sitä, että toisinaan toisen onnikin saattaa olla vaikea jakaa. Tai vaikea kestää. Silloin, jos itsellä on paha olla. Silloin voi olla vaikea muistaa, että toisen onni ei ole itseltä pois. Toisen onni muistuttaa omansa puutteesta.

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Niin. Mietin myös sitä, että eikö olekin kiva, kun joku ottaa kainaloon ja paijaa? Tai eikö olekin kiva välillä vain nostaa jalat pöydälle ja sallia itsensä olla tekemättä mitään? Tai tehdä just sitä, mistä tulee hyvä mieli ja ihan vaan siksi. Tai ymmärtää itseäänkin silloin, kun ei ole parhaimmillaan. Koska ei aina tarvitse. Mutta olla itselleen lempeä. Jotta voi olla muille.

Self-compassion is simply giving the same kindness to ourselves that we would give to others. -Christopher Germer

Niitäpä olen miettinyt, siinä kainalokavereitani paijatessani ja aika paljon myös maalatessani. Nämä kun muistais. Näiden lisäksi päässäni on risteillyt sekalainen joukko muita mietteitä; että onnea on takkatulen lämpö ja että tuo puukori oli loistava löytö Prismasta. Ja että onneksi nappasin kerran tuon nahkarahin yhdestä second-hand-liikkeestä, se on lasten kiistellyin istuinsija tätä nykyä. Ja että mikähän minusta tulee isona? Taiteilen? Ehdottomasti. Kirjoitan? Tosi mielelläni. Näiden lisäksi kuitenkin tuo terveydenhoitaja minussa muistuttelee myös olemassaolostaan. Kiinnostus ihmisiin ja hyvinvointiin. Ehkä se tästä muotoutuu. Ajan kanssa.

Heräsikö sinulla mieleesi ajatuksia aiheesta? Muistuiko mieleesi jotkin toisen sinulle lausumat tärkeät sanat? Toivottavasti niitä on meillä jokaisella.

Kevättä rinnassa?

Ja kuinka kummassa sitä onkaan jo helmikuu? Vielä tammikuussa edessä oleva vuosi tuntuu loputtoman pitkältä, mutta helmikuun koittaessa huomaa, että aikahan kuluu juosten, tänäkin vuonna. Mitä kevään tulo saa meissä aikaan? Iloa ja innokkuutta? Toiveikkuutta? Tarmoa ja uutta puhtia? Uudistumisen halua? Väsymystä pitkän talven jälkeen?

February (n.) month when you are overthinking with love and Valentine

Ja kuinka kummassa sitä onkaan jo helmikuu…?

Minulla oli hyvä suunnitelma tämän kirjoituksen varalle. Mutta koska elämä toi eteen asioita, joita en tälle viikolle ollut osannut kalenteroida, tuli suunnitelmiin muutos. Kertoisinko kuitenkin, mistä minun piti kirjoittaa?

When nothing goes right… Go left.

Minun piti kirjoittaa siitä, että oletteko tekin yhtä hämmästyneitä siitä, että on jo helmikuu? Vielä tammikuussa edessä oleva vuosi tuntuu loputtoman pitkältä, mutta helmikuun koittaessa huomaa, että aikahan kuluu juosten, tänäkin vuonna. Kevättä rinnassa – kulunut ilmaisu, mutta kuvaava sellainen. Pakkanen paukkuu, ulkona on (toisina päivinä) ihana valo, päivä saa lisää pituutta… Niin, helmikuu tuntuu olevan jo niin paljon lähempänä kevättä, vaikka sydäntalvessa vielä ollaankin. Kevätfiilis hiipii hiljalleen.

Minun piti kirjoittaa siitä, että mitä se kevään tulo sitten saa meissä aikaan? Iloa ja innokkuutta? Toiveikkuutta? Tarmoa ja uutta puhtia? Uudistumisen halua? Väsymystä pitkän talven jälkeen? Mitä kenelläkin, ehkä elämäntilanteesta ja energiatasosta riippuen. Minulla on ainakin takana viikko, jolloin olisi ollut tarmoa uudistaa vaikka mitä, mutta tällä kertaa kohdistin tarmoni kotisivuihini. Uudistusvimmoissani olen tehnyt siis hieman töitä sivujeni ulkoasun kanssa. Matka on vielä kesken, mutta toivottavasti suunta on oikea. Mitä sanotte?

Minun piti kirjoittaa ajatuksiani näistä sanoista, ne herättivät minussa ajatuksia monella eri tapaa. Mutta sen sijaan jätän tämän vain tähän, niin voitte muodostaa omat ajatuksenne ilman minun vaikutteitani.

Creative adult is the child who survived.

Minun piti kai myös vain kepeästi pohdiskella, että kevään tulo taitaa tuoda monelle meistä myös tarpeen uudistaa kotia? Siivota, raikastaa, vaihtaa järjestystä, tuoda jotain uutta? Tai luoda jotain uutta? Minulla ainakin ovat sormet maalissa, pää pullollaan ideoita uusien ladyen kanssa. Ja kotiin tekee mieli saada enemmän vihreää, ehkä joku kookas kaktus? Nämä kuvissa näkyvät ladyt ovat muuten kumpainenkin matkalla uusiin koteihinsa, tuomaan kenties juuri sitä jotain uutta jonkun kotiin.

Oletko sinä tehnyt uusia hankintoja tai järjestellyt uusiksi vanhoja? Onko tulevassa keväässä jotain, mitä ihan erityisesti odotat?