Onnellisten sattumusten summa

Siinä minä olen. Hetkenä, jolloin kaikki oli tosi hyvin. Kun universumin jokainen pala oli kohdillaan. Sain olla rento ja onnellinen. Tapahtunut oli hyviä asioita. Suunnitelmissakin hyviä asioita. Mutta ennen kaikkea, siinä hetkessä oli hyvä. Kun itsensä kanssa oli sujut ja mieli avoinna kaikelle uudelle. Ja aivan erityisesti – kun ympärillä oli ihmisiä, joista tulee onnelliseksi. Ja kun niillä ihmisillä on ihan yhtä huonot jutut kuin itselläsikin. Mikä rikkaus se onkaan? Että löytää ne oman elämänsä uniikit tyypit. Joiden kanssa oleminen on vain kevyttä ja helppoa. Jotka tuntevat sinut ja riität sellaisenaan. Niitä ei tarvitse montaa.

Sellaisia onnen hetkiä osaa pitää arvossaan ehkä etenkin silloin, kun on kohdannut myös niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Luulen, että elämä tarvitsee sopivasti kontrasteja. Ehkä elämä juuri silloin on täyttä? Ehkä onnea ja tasapainoa osaa pitää arvossaan, kun ne joskus ovat myös horjuneet?

Takana on siis akut täydellisesti ladannut viikonloppu. Onnellisten sattumusten summana syntyi myös mielikuva seuraavasta maalauksesta, jota sormet nyt malttamattomina syyhyävät toteuttamaan. Minä ryhdyn siis maalaamaan, toivottavasti sinunkin suunnitelmiisi kuuluu sinut onnelliseksi tekeviä asioita!

Jos ei, muuta suunnitelmia!

Epätäydellinen tarina

Tämä tarina sijoittuu perjantaihin, 15.6.2018.

Vatsa huippuhyvästä katkarapupastasta pullollaan. Tuulinen päivä takana. Päivä on pitänyt sisällään vähän töitä, vähän siivousta. Kaupassa käyntiä ja ihan perusjuttuja. Poikkeuksellisen vähän maalaamista. Ihania kohtaamisia ja hyviä ihmisiä. Tv:stä perjantai-illan hömppää. Koko perhe koolla, sohvalla sikin sokin. Äidillä kuitenkin vatsassa perhosten levoton lepatus.

Trust the wait. Embrace the uncertainty. Enjoy the beauty of becoming. When nothing is certain, anything is possible.

Se äiti nimittäin elää hetkessä, jossa kaikki on uutta. Tunteessa, että edessä on kokonaan uusi elämänvaihe, jonka alku on vasta käsillä. Sitä jännittää, sillä suunnitelmissa on asioita, joita ei koskaan ennen ole tehnyt. Täysin uusia aluevaltauksia. Osaankohan? Hallitsenko tämän? Tai – tarvitseeko minun edes?

En usko, että asioita vain tapahtuu. Onnenkantamoisiinkin on aina syynsä. Useimmiten niitä on edeltänyt paljon työtä, ehkä epätoivon ja turhautumisen hetkiäkin. Lukuisia yrityksiä ja epäonnistumisia.

Kuvissa meidän seiniä. Taas vaihteeksi. Mutta sentään vaihtuvin tauluin! Kuvissa näkyvät maalaukset ovat molemmat uunituoreita. Tuo oikeanpuoleinen, suurempi niistä, sai tarinastaan täydellisen, syntyessään vaivattomasti kuin unelma.

Sen  sijaan tuota toista työtä – sitä pientä ovaalin muotoista – ehdin jo pitää täydellisen epäonnistuneena. Mutta sepä tuli uniini – kuten töilläni usein on tapana – ja kertoi, mitä on vailla. Tein, kuten uni opasti ja jatkoin jo kertaalleen haudattua työtä. Ja niin epätäydellisyydestä tulikin jotain. Ainakin minulle.

Työn nimi: Perfectly Imperfect

Tekniikka: Sekatekniikka, langat ja akryyli

Mitä ajattelin työtä tehdessä? Latteuksia. Kuten että juuri epätäydellisyyshän tekee meistä kauniita ja inhimillisiä. Eihän ole mitään niin mielenkiintoista kuin erilaisuus, pienet kauneusvirheet ja yllättävät yksityiskohdat?

Mitä kuuntelin työtä tehdessä? Alan Silvestriä. Kuten aika usein teen. Tällä kertaa soi I’m Forrest… Forrest Gump. Uudelleen ja uudelleen. Koska se on ihana.

I may not be a smart man, but I know what love is. -Forrest Gump

Luulen, että sillä pääsee jo aika pitkälle.

Perfectly Imperfect, ovaali 40x30, 165EUR
Perfectly Imperfect, ovaali 40×30, 165EUR
Temple, 61×50, 260EUR

Kunpa asiat voisi paijata paremmiksi

Kunpa sydämen ja järjen äänet eivät olisi niin usein erimielisiä.

Kunpa murheet olisivat yhä vain asfaltti-ihottumat polvissa.

Kunpa misseillä olisi valta tuoda maailmaan rauha.

Kunpa ajatuksensa ehtisi kuulla paremmin.

Ja kunpa kuulisi toistenkin.

Kunpa kivikkoiset tiet olisivat aurinkoisia lyhyempiä.

Kunpa joskus voisi katsoa elämää taaksepäin ja ylpeästi todeta, että tein sen, ennemmin kuin todeta, että kunpa olisin tehnyt.

Kunpa ajassa voisi pyrähtää hetkeksi tulevaisuuteen vain tarkistamaan, että kannattaako tämä.

Ja toisaalta… Kunpa osaisi elää vain tässä hetkessä.

Kunpa ajan voisi itseasiassa pysäyttää juuri tähän. Lempeän lämpimään toukokuiseen iltaan. Siirtyä viikonloppuun mieli täynnä kaikkea keskeneräistä… Työtä enimmäkseen (yksi niistä kuvana tässä alla). Mutta onhan tässä viikonloppu taas aikaa. Jäsennellä juttunsa järjestykseen. Kuuntelen tässä ensin ruohonleikkurin hurinaa, kastelen kukat ja päätän, että nyt on hyvä.

Ja vielä lopuksi huomio tuohon otsikkoon viitaten; monen asian muuten saa. Kokeilkaa!

Lista unelmista

  1. Tee lista asioista, joista tulet iloiseksi ja onnelliseksi.
  2. Tee lista asioista, joita teet päivittäin.
  3. Vertaa listoja.
  4. Sovita listat yhteen.

Näin tein. Tällä viikolla tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun aloin konkreettisesti tavoittelemaan unelmaani. Olen tässä hiljalleen ymmärtänyt, että on ihan ok vaihtaa suuntaa. Se, että polku on erilainen, ei tarkoita, että olisi eksynyt. On ihan ok olla matkalla ja keskeneräinen. Sellaisia kaikki maalauksenikin tällä hetkellä ovat.

Miltä sinun listasi näyttävät?

Ajatus

Ympäröidä itseni asioilla, joilla on merkitystä. Ihmisillä, joiden lähelle kaipaan. Tavoitteilla, jotka innostavat. Kutkuttavat onnellisesti ympäri kehoa. Toteutuvat aikanaan?

Siinäpä se pääpiirteittäin.

Seinällä Day Dream (vasemmalla, 55×46, 200EUR) ja Once Upon a Time (oikealla, 65×54, 285EUR). Voisivat olla myös sinun?

LAPSELLISIA VIISAUKSIA LASTENHUONEESSA

On ihana tuntea, miltä taiteen tekeminen tuntuu.

Tämän oivalluksen lausui 7-vuotiaani tässä taannoin. Omassa huoneessaan, vuoteessaan. Kainalossani unta odotellen. Lapsi, joka on ollut aina innokas piirtämään. Tunnistan hänestä paljon itseäni. Ne loputtomat piirtäen vietetyt tunnit ovat piirtyneet ihaniksi lapsuuden muistoiksi itsellenikin. Muistan elävästi sen tunteen, kun tietää saavansa piirtää vaikka koko päivän. Tai koko pitkän kesäloman. Sen, kun ei malttaisia lopettaa. Sormet syyhyävät jatkamaan ja mieli laukkaa jo sormia edellä. Voi, poikani. Tiedän todellakin sen tunteen. Hänestä tulee kuulemma vielä jonain päivänä taiteileva jääkiekkoilija. Rakas, siinäpä suunnitelma just sua varten! Pieni mies suurilla haaveilla.

Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä, ja joilla on sisäinen hehku päällä, on paljon. Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita. -Esa Saarinen

Nämä sanat jäivät mieleeni eräästä koulutusillasta viime viikolta. Niin, kulutan tosiaan tässä huhti-toukokuun vaihteessa illat koulun penkkiä. Imen tietoa yrittäjyydestä, aivan noviisi kun siinä olen. Näitä Saarisen sanoja jäin pohtimaan enemmänkin. Miksi sitä jossain vaiheessa kadottaa sen lapselle ominaisen tavan ajatella ja toimia? Miksi niin herkästi urautuu ja jumiutuu? Elää kuten aina on elänyt ja ehkä kuten muut odottavat. Miksi asiat tulee ajateltua monimutkaisemmin? Usein ne asiat toki aikuisten maailmassa sellaisia ovatkin, mutta ehkä liian usein energiaa kuitenkin kuluu myös epäolennaisuuksiin? Ja siinä samalla toisinaan hukkaa sen kaikkein tärkeimmän ja oleellisimman. Koska ehkä silloin, kun hetken uskaltaa puhtaan järjen sijaan (tai sen lisäksi) kuunnella myös hiukan sydäntään ja tunteen paloaan, saattaa löytää sen, mikä tekee onnelliseksi. Löytää sen oman sisäisen hehkunsa.

Tämän kirjoituksen kuvitukseksi ikuistin yhden kotimme arvokkaimmista taideteoksista. Teoksen, jonka tekijällä ei onneksi ole vielä minkään sortin paineita siitä, mitä yhteiskunta odottaa. Hän vain pelaa jääkiekkoa ja piirtää. Näiden kuvien myötä päästään hiukan kurkistamaan myös toiseen lastenhuoneistamme. Meillä molemmat lastenhuoneet ovat juuri asukkaidensa näköisiä, aikalailla heidän omien pikkukätöstensä ja huippuideoidensa aikaansaannoksia. Valtakuntia, jonne äiti pyrkii puuttumaan vain imurin avulla (harvakseltaan), leikkikaverina (niin jaksaessaan) ja nukkumaanmenon hetkinä kainalokaverina (joka ilta).

Ps. Olethan jo osallistunut arvontaan?

Olemisen sietämätön keveys

Elämä tarjoaa aina toisinaan yllätyksiä, kaikille meistä. Minun piti viettää viikonloppuni Kööpenhaminassa, mutta kuinkas kävikään, kotona ollaan. Mutta hei, se on elämää. Eikä kotona ole lainkaan hullumpi. Koti on mielentila ja aion luoda omastani leppoisan.

sophrosyne (n.) a healthy state of mind, characterized by self-control, moderation, and deep awareness of one’s true self, and resulting in true happiness.

Liekö syy keväässä? Luontoäidin talviuniltaan hiljalleen herättämässä luonnossa? Mukavasti putkeen menneessä työkuviossa? Siinä fiiliksessä – tai vähintäänkin toiveessa – että tekemäni työ alkaa tuottaa satoa, askel askeleelta. Tai henkilökohtaisessa elämässä tapahtuvissa iloisissa asioissa? Eikä kai sekään ole hullumpaa, että kirjoittamaan voi jo siirtyä ulos patiolle. Arvatenkin sanojen asettelu on suloisempaa silmät auringonvalosta sirrillään, iho enteilevästä lämmöstä nauttien. Tervetuloa pisamat! Kevät saa pienen ihmisen tuntemaan olemisensa kumman keveäksi. Ei lainkaan sietämätöntä.

Etsiipä syytä mistä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että oleminen tällä maapallolla just nyt tuntuu oikein hyvältä. Keveältä.

Olemisesta puheen ollen, olen aina ollut erityisen lahjakas siinä – jouten olemisessa siis. Toisinaan hiukan kadehtien olen kuunnellut ihmisiä, jotka kertovat puuhastelevansa aina jotain. Kas kun, minä en puuhastele. Muuta kuin ne pakolliset. Vaikka kyllähän ne tiskit tai pölypallerot minuakin häiritsevät. Mutta minun kokemukseni mukaan ne myös odottavat. Eivät siis häiritse minua siinä määrin, että jättäisin leppoisat treffit sohvan kanssa väliin, silloin kun sellaiset tarjolla on. On hienoa olla mestari jossain – ja minä olen jouten olossa! Enkä juuri tunne siitä edes sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Vaikka siinäkin olen kyllä taitava. Tästä olemisen taidosta olen kuitenkin ennemminkin jopa pikkuisen ylpeä. Tämän minä osaan!

Kulunut vuosi on ollut minulle kuluttava ja työläs. Vaikka tekeminen on ollut pääosin mielekästä, on kuitenkin kaikki uuden opettelu ollut odotetustikin kuormittavaa. Elämässä on pitänyt opetella lähes kaikki uusiksi, ajattelutavoista lähtien. Olen kyseenalaistanut tekemistäni, sitä että teenkö riittävästi. Niinpä usein olen tehnyt varmasti liikaakin. Niitä olemisen hetkiä en juuri itselleni ole sallinut. Nyt hiljalleen koen kuitenkin olevani jo hiukan paremmassa tasapainossa kaiken uuden kanssa. Ja suunnittelen sallivani itselleni jatkossa enemmän hetkiä taas olemiseenkin. Ajatteluun, aistimiseen, ja fiilistelyyn.

Nyt viikonlopun aion fiilistellä kevättä. En Kööpenhaminassa, mutta kotona. Tämän oman porukkani kanssa. Otan lauantain aivan vapaaksi töistä ja odotan olemisen olevan sietämättömän kepeää. Toki tiedostan realiteetit ja oletusarvoisesti oloni sietämättömyyden vuoksi pujahdan toki hermolenkille jossain välissä, mutta jätetään tämä seikka vähemmälle huomiolle. Ja keskitytään siihen, että illalla, kun lapset nukkuvat, toteutan seuraavanlaisen kombon: minä ja sohva, kaukosäädin ja kirja (koska valinnanvapaus ja toisaalta päätöksenteon vaikeus) sekä suklaa ja irtokarkit (samat perustelut kuin edellä, luonnollisesti). Takuuvarmaa olemisen keveyttä. Tiskit, pölypallerot ja Kööpenhamina kyllä odottavat!

Mites sinä, nautitko jouten olosta?

Kirjoituksen kuvituksena on pari kollaasia töistäni. Minä ja ladyni. Minä ja abstrakti mielenmaisemani. Kumpi on enemmän sinua?

Tarinoita taulujen takana

Olipa kerran, kauan sitten, pieni tyttölapsi, joka rakasti tarinoida. Hän rakasti sitä niin, että kuvitti tarinansa henkiin. Eli tarinoitaan aina hetken. Kasvettuaan isoksi, rakkaus tarinoihin jatkuu.

Lady Shhh, tilaustyö

Niin, sanomattakin taitaa olla selvää, että se pieni tyttö olin minä. Ja se rakkaus tarinoihin taitaa jatkua maalausten muodossa. Sillä jokaiseen maalaukseeni liittyy monenlaisia ajatuksia ja tunteita, kokonainen pieni tarina. Mutta maalauksen muuttaessa uuteen kotiinsa, on sen tarinasta taidettu kirjoittaa kuitenkin vasta alkusanat.

Jotta maalaus saadaan valmiiksi vastaanottamaan uusia tarinoita, prosessi usein vaatii verta lukuunottamatta niitä klassisia; hikeä ja kyyneleitä. Prosessi nimittäin harvoin on aivan kivuton, mutta toki toisinaan joku maalaus vain syntyy. Silloin tosin luulen alitajuntani kirjoittaneen sen maalauksen tarinaa jo hyvän aikaa ennen varsinaista käytännön työtä. Ja niin maalaus on lopulta vain valmis syntymään. Useimmiten näin ei kuitenkaan ole ja luomisprosessiin mahtuu monen monta turhautumisen ja epäröinnin hetkeä, ennen kuin lopulta koen saattaneeni maalauksen maailmalle valmiiksi.

Yhden maalauksen työstäminen vie aikaa muutamista päivistä muutamiin viikkoihin, toisinaan puhutaan kuukausista. Omassa elämässä ehtii tällaisissa ajanjaksoissa tapahtumaan jo monenlaista, joka ei voi olla siirtymättä kankaallekin. Oman kokemukseni mukaan onnistunut työ vaatiikin joko muutamia tuskastumisen hetkiä tai vaihtoehtoisesti hetkellisen hurmaavan flow-tilan. Toisin sanoen, onnistunut työ vaatii tunteita.

Mistä niitä tunteita sitten herää? Unista, niistä aika paljon. Muistoista ja mielikuvista. Elämäntilanteista. Kaikesta ympäriltä aistitusta. Silmänräpäyksiin tallentuvista väreistä, muodoista ja kuvioista. Ja yhtä unohtamatta; aivan tavallisesta arjesta – siinä onkin sitten tunteita aivan täyslaidallinen, kun meidän arjesta puhutaan. On mistä valita! Mutta jotta jaksan luoda, tarvitsen niitä hyviä tunteita. Surullisena, väsyneenä, vihaisena tai muuten vain allapäin en ole tuottava. Ja ne parhaat ideat syntyvät tyypillisesti täysin arvaamatta, niitä ei voi hoputtaa tai kiirehtiä.

Tilaustöissä taas asiakkaiden omat tarinat antavat maalaukselle aivan oman mausteensa. Ne ovat hienoja tarinoita elävästä elämästä. Toisinaan niissä tarinoissa on upeasti onnistuttu, toisinaan ne taas ovat todellisia selviytymistarinoita. Yhdistävää niissä taitaa olla onnellinen loppu – tai ainakin usko siihen. Kiitollisena ja ihaillen olen kuunnellut nämä tarinat, jättänyt ne hautumaan alitajuntaani – ja lisännyt maalaukseen niistä ripauksia. Ja näistä ripauksista on usein syntynyt työlle sen sielu.

Voisi siis kai sanoa, että minä kirjoitan vain maalauksen alkusanat, korkeintaan ensimmäisen luvun. Sillä tarina taitaa todella vasta alkaa, kun luovutan luomani toisten käsiin. Usein mietin, mitä kaikkea se tuleekaan vielä näkemään. Armas ladyni. Ainakin toivon, että lady ja uusi omistajansa tulevat elämään elämänsä yhdessä onnellisina loppuun asti.

Muistitko kiittää?

Tai paremminkin – muistinko minä kiittää?

Lapsi säntää kyläpaikan ruokapöydästä leikkeihinsä. Tai vastaanottaa lahjan ystävältään. Saa kyydin kaverin vanhemmalta. ”Muistitko kiittää?”, kysyn usein lapsiltani. Toivon toitottaneeni sitä siinä määrin, että muistaisivat jo ihan oma-aloitteisestikin – ainakin melkein aina. Toivon, monien muiden vanhempien tapaan, että tervehtiminen ja sanat kiitos, anteeksi ja ole hyvä olisivat helppoja ja luontevia sanoja lasteni suusta. Tulisivat selkärangasta.

Mutta muistanko minä kiittää? Tai olla kiitollinen? Vaikkapa siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Ja auttavat. Siitä, että minulla on perhe. Siitä, että minä saan välittää ja huolehtia tärkeistä ihmisistäni. Siitä, että meillä on koti. Siitä, että taloudellinen tilanteemme on kutakuinkin vakaa. Saamme, mitä elääksemme tarvitsemme. Siitä, että elämme rauhassa ja turvassa. Siitä, että juuri nyt olemme terveitä ja hyvinvoivia. Siitä, että elämässä on rakkautta.

Siitä, että minulla on asioita, joita odottaa. Siitä, että minulla on ihmisiä, joita kaivata ja ikävöidä.

Ja siitä, että saan tehdä juuri nyt sellaista työtä, jota kohtaan tunnen suurta intohimoa. Siitä, että minulla on vapaus tehdä ja tavoitella nyt mitä ikinä haluan. Siitä, että unelmiani on toteutunut ja toteutumassa.

Toisinaan taas saa kiitollinen olla ihan vain siitä, että selvisi hetkestä. Tai että se hetki on ohi. Toisinaan saa kiittää siitä, että jokin vihdoin päättyy, huokasta helpotuksesta. Joskus saa olla kiitollinen siitä, että uskalsi. Että ei luovuttanut. Voitti pelkonsa ja lopulta selvisi.

Sitä en tiedä, kenelle tai minne kiitokset voi osoittaa esimerkiksi terveydestään tai onnekkuudesta elämässä. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Sen sijaan tiedän, että läheisiään harvoin tulee kiitettyä tarpeeksi. Ainakin minun. ”Kiitos kivasta päivästä.” Tai ehkä ihan vain; ”Kiitos, että olet.”

Ja tiedän myös kenelle osoittaa kiitollisuuteni työstä, jota nyt saan tehdä. Ne on nuo lähimmät ihmiseni, heidän myötään tämä on mahdollista. Kiitos. Ja sitten te, hyvät ihmiset. Te, joille saan maalata. Kiitos. Tämän kiitospuheen kuvituksena toimii Lady Liberty, jonka luomisprosessista olen ollut aivan erityisen kiitollinen. Minun matkani tämän ladyn kanssa päättyy nyt ja hän pääsee aloittamaan uutta tarinaa, uudessa kodissa.

Kiitos, että luit.