Taulun tarina: Lady Bubblelicious

Tarvittiin yksi hupsu idea. Tarvittiin jo valmiiksi kepeä ja vähän höpsähtänyt mieli. Tarvittiin myös yksi rikkoutunut lampunvarjostin. Hubba Bubban tuoksuiset lapset eivät nekään voineet olla osaltaan vaikuttamatta prosessiin.  Sillä niin syntyi:

Työn nimi: Lady Bubblelicious

Tekniikka: Sekatekniikka. Se lampunvarjostin (=paperi) ja akryylit.

Mitä ajattelin? Aika kepeitä ja kuplivia, tämä oli hyväntuulen työ alusta loppuun. Ihana muistutus siitä, että lopulta moni asia on aika tosi hyvin. Että on oikeinkin ok olla ottamatta kaikkea kovin vakavasti. Että höpsöily on suositeltavaa tai ainakin sitä kannattaa harkita vakavasti. (Verestin ehkä hiukan myös omia purkkakuplan puhallustaitojani. Taito oli tallella.)

Mitä kuuntelin? Lasten pöhköjä juttuja. Nautin sellaisesta ihmeestä, että pari päivää sujui melko kiukkuvapaasti. Liekö äidin keveämmällä otteella osuutta asiaan?

Taulun tarina: Lady BubbleliciousTaulun tarina: Lady Bubblelicious

Lady Bubblelicious, 55×46, 230EUR.

Onnellisten sattumusten summa

Siinä minä olen. Hetkenä, jolloin kaikki oli tosi hyvin. Kun universumin jokainen pala oli kohdillaan. Sain olla rento ja onnellinen. Tapahtunut oli hyviä asioita. Suunnitelmissakin hyviä asioita. Mutta ennen kaikkea, siinä hetkessä oli hyvä. Kun itsensä kanssa oli sujut ja mieli avoinna kaikelle uudelle. Ja aivan erityisesti – kun ympärillä oli ihmisiä, joista tulee onnelliseksi. Ja kun niillä ihmisillä on ihan yhtä huonot jutut kuin itselläsikin. Mikä rikkaus se onkaan? Että löytää ne oman elämänsä uniikit tyypit. Joiden kanssa oleminen on vain kevyttä ja helppoa. Jotka tuntevat sinut ja riität sellaisenaan. Niitä ei tarvitse montaa.

Sellaisia onnen hetkiä osaa pitää arvossaan ehkä etenkin silloin, kun on kohdannut myös niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Luulen, että elämä tarvitsee sopivasti kontrasteja. Ehkä elämä juuri silloin on täyttä? Ehkä onnea ja tasapainoa osaa pitää arvossaan, kun ne joskus ovat myös horjuneet?

Takana on siis akut täydellisesti ladannut viikonloppu. Onnellisten sattumusten summana syntyi myös mielikuva seuraavasta maalauksesta, jota sormet nyt malttamattomina syyhyävät toteuttamaan. Minä ryhdyn siis maalaamaan, toivottavasti sinunkin suunnitelmiisi kuuluu sinut onnelliseksi tekeviä asioita!

Jos ei, muuta suunnitelmia!

Odottaisitko hetken, äiti ajattelee!

Quiet people have the loudest minds. -Stephen King

Olen aivan vasta  hiljattain ymmärtänyt, että ajatusmaailmani saattaa olla tavanomaista äänekkäämpi. Huomaan hyvin usein pyytäväni perheeltä, että ”odottaisitko hetken, äiti ajattelee”. Ehkä muutkin tekevät niin? Ehkei se ole mitenkään tavatonta, mutta yhtä kaikki, se on tuore oivallus minulle.

She dreams more often than she sleeps.

Hyvin usein kesken on ajatus. Ajatus joka liittyy johonkin kesken olevaan työhön tai joka tuo uutta oivallusta johonkin tulevaan. Tai tunne, jonka mielellään käsittelisi pois alta, jotta voi siirtyä taas seuraavaan. Hyvin usein pyörittelen mielessäni sinne pelmahtaneita sanoja, lauseita, teemoja ja tunnemaailmoita. Hyvin usein kesken on itse asiassa varsinainen ajatusten ilotulitus, jonka järjestykseen saattaminen vaatii keskittymistä ja aikaa.

Please kindly go away, I’m introverting.

Viihdyn ajatusten seurassa. Olen onnellisempi, kun saan päiviini paljon hiljaisia hetkiä. Hetkiä vain ajatuksille.  Uusi elämäntilanteeni on onnekseni mahdollistanut sen paremmin. Varsinainen työaikani kun tyypillisisesti on hiljaisuutta. Hiljaisuudessa maalaan, kirjoitan ja vaivun ajatuksiini. Rauhassa, ilman paineita vuorovaikuttamisesta. Vain ajatukset seuranani.

Please forgive me if I don’t talk much at times. It’s loud enough in my head.

Olen introvertti. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö pitäisi ihmisten seurassa olemisesta. Päinvastoin. Ehkäpä uteliaan luonteeni vuoksi nautin kuuntelusta, ihmisten ja tilanteiden havainnoinnista ja tarkkailusta. En kaipaa keskipisteeksi, mutta tuttujen kesken saatan sellainenkin toisinaan olla. Elämä perheenäitinä on kaikkea muuta kuin hiljaisuutta. Se on jatkuvia ärsykkeitä, aina onnellisista niihin uuvuttaviin.  Ehkä siksi rakastan hiljaista kotia, lenkkipolkua ja saunan hämärää: siellä voin sulatella rauhassa kaiken vuorovaikutuksessa kuulemani ja kaiken sanomani. Kaiken koetun ja aistitun. Hiljaisuudessa pääsen kaiken sosialisoinnin vastapainoksi omaan maailmaani – joka ei koskaan ole hiljainen. Herkkyys on voimavara, mutta se tarvitsee aikaa.

A quiet life stimulates the creative mind.

Tilaustöiden välissä tarvitsen myös tyhjentäviä huokauksia. Tuo pieni, alaoikealta löytyvä maalaus, se syntyi juuri sellaisena hetkenä, kun mielessä oli miljoona ajatusta, mutta yhdestäkään ei tahtonut saada otetta. Sen nimi on ’Huokaus’.

’Huokaus’, 22×16, kehystettävissä, 75EUR

Mitä on kauneus?

Jälleen on yksi uusi Lady syntynyt tähän maailmaan. Ja minä ajauduin tutun kysymyksen äärelle. Miksi maalaan näitä? Miksi kerta toisensa jälkeen innostun aina uudesta ladystä? Sitä huomaan usein miettiväni. Onko se se pieni Piia minussa? Se, joka lapsena piirsi tuntitolkulla? Mummolan olohuoneen pöydän ääressä. Loputtomasti piirrettyjä ihmisiä – ja niille piirrettyjä koteja. Paperille piirtyneitä yksityiskohtaisia mielenmaisemia. Kirjoitin pieniä – tai suuria – tarinoita niiden kylkeen. Elin aina hetken verran jotain toista maailmaa. Olenko ehkä palannut sen ääreen, josta alun alkaenkin ehkä eniten nautin?

Mutta miksi juuri ladyt? Se on selvä, että minusta on ihanaa olla nainen. Olen ylpeästi sellainen. Se on myös selvä, että rakastan kaikkea kaunista. Mutta vaikka rakastankin estetiikkaa, ovat useimmat ladyni kuitenkin huomattavan paljon naisellisempia kuin minä koskaan. Tai tyttömäisempiä.  Tai vallattomampia. Tai ylväämpiä. Tai höpsähtäneempiä. (Ainakin toivon niin.) Ne ovat kaikkea paljon enemmän kuin minä. En siis koe maalaavani omia kuviani tai puolia omasta itsestäni. Ennemminkin ehkä naiseuden eri puolia. Ääripäitä. Ladyni ovat villisti ja ylpeästi jokainen omanlaisiaan.

Näitä ajatuksia minut ajoi miettimään uusin ladyni. Lady Grace.  Hänet minulla oli onni tehdä pikkusiskolleni. Kun maalatessa saa pitää mielessään itselleen erityiset ihmiset, saa työkin luonnollisesti aivan erityisen merkityksen. Ja nyt kun katson uutta Ladyä, on minulle aivan itsestäänselvyys, että hänen paikkansa on koristaa siskoni ja siskontyttäreni seinää. Sieltä löytyy paikka olla kauniina, suloisana, viehkeänä, soreana ja uljaana. Kuten nimensäkin.

Kauneudella ja muilla sulokkailla sanoilla en kuitenkaan pyrkinyt nyt kuvailemaan ulkoisia piirteitä. Mitä sitten on kauneus? Kauneutta on yksilöllisyys. Kauneutta kuvastaa se, kuinka maailman kohtaa. Kuinka toisen ihmisen kohtaa. Se näkyy asenteissa. Pienissä eleissä. Valinnoissa. Rohkeudessa. Se, että onnistuu tässä maailmassa olemaan toiselle kiltti, pehmeä ja hyvä, osoittaa mielestäni äärimmäistä vahvuutta, viisautta ja kauneutta. Ja se, että uskaltaa tässä maailmassa toteuttaa itseään rohkeudella, kantaa itsensä ylpeydellä ja tehdä valintoja häpeilemättä, tekee ihmisestä minun silmissäni ainutlaatuisen viehättävän.

Sitä minun nähdäkseni on kauneus. Entä sinun?

Siksi ehkä Ladyt?

Don’t be like the rest of them, darling. -Grace Kelly

Onnellisena omenapuun alla

Omenapuun oksien ja vaahteran lehtien suojissa, matto kieloista allaan. Sieltä  löytyy meidän riippumatto. Sieltä saattoi minutkin tavata viime viikonloppuna. En edes kirjaa kaivannut seurakseni, linnunlaulussa ja omissa ajatuksissa oli ajanvietettä aivan riittämiin. Yksinkertaiset asiat tekevät onnelliseksi.

Onnelliseksi tekee myös juuri nyt kukkeimmillaan oleva luonto, josta en malttanut olla poimimatta pientä palaa myös omalle terassille. Niityillä kasvaa kauneimmat kukat. Villinä ja vapaana. Paahteisen päivän lämmin ilta, vasta alkukesän. Kynttilät, maitohorsman ja sireenin tuoksu, lumoava linnunlaulu – ja suklaa. Olo oli onnellinen.

Luppoaika on hyvästä, kaikille meistä. Luovaa työtä tekevälle sillä on kuitenkin aivan erityinen merkitys. Olen opetellut ymmärtämään, että se, etten näennäisesti tee mitään, on työni onnistumisen edellytys. Silloin, kun minä maltan vain olla, aloittaa alitajunta työskentelynsä. Ja pian sen jälkeen tuleekin usein valmista. Aivan vielä perheeni ymmärrykseen ei uppoa se, että riippumatossa silmät kiinni rentoutuva äiti kertoo työskentelevänsä, mutta kaikki aikanaan.

Viimeisimpänä on syntynyt tämä, Lady Poppy. Vapaana uuteen kotiin!

(Koko elämän) SUURSIIVOUS

Viime viikot ovat piha ja puutarha saaneet osakseen kaiken sen (tyypillisesti vähäisen) tarmon, jonka kotitöille tavallisesti annan. Niin kai usein käy kesällä, kun elämä aivan luonnostaan siirtyy sisätiloista ulos. Viime ajat tarmoani on puutarhatöitä huomattavasti enemmän kuitenkin kuluttanut tämä varsinainen työni ja siihen liittyvät monet kinkkiset keskeneräisyydet. Tehtävä kun on toki paljon muutakin kuin itse luovaa tuottamista. Viime viikot olenkin tasapainoillut sellaisten työtehtävien parissa, jotka eivät varsinaisesti ole edesauttaneet itse luovaa työtä. Mutta jotka vain on tehtävä. Ne ovat vieneet leijonan osan ajastani ja tulevat vielä viemäänkin.  (Voi , saisipa vain maalata ja kirjoittaa…)

Jospa suursiivous selvittäisi kaikki sotkut?

Tasapainoilu ”kuivan ja tylsän” työn sekä luovan tuottamisen välillä on vaikeaa. Vakiovarusteisiini kun ei valitettavasti kuulu luovuuden on/off-nappula, joten siirtymät eri työtehtävien välillä eivät aina suju kovin luonnikkaasti. Hallinnolliset työt verottavat luovuutta. Se taas saa herkästi aikaan mielensisäisen kaaoksen, joka tokikaan ei edesauta töiden etenemistä sekään. Tätä mielensisäistä kaaosta sen sijaan tukee loistavasti se kodin konkreettinen kaaos, joka ulkoilmainnostuksissani on päässyt syntymään. Niinpä päätin laittaa kodin järjestykseen ja toivoa, että se samalla toisi järjestystä sisäiseen kaaokseenkin. Jospa suursiivous selvittäisi kaikki sotkut? (Odottelen edelleen vaikutuksia.)

En ole koskaan nauttinut siivoamisesta. Kuitenkin silloin, kun tuntuu, ettei juuri muuhun pysty, tuntee siinä sentään itsensä hyödylliseksi. Ja työn tulokset näkee välittömästi, mikä huikea bonus! Siihen nähden, että on kuukausien ajan tehnyt työtä jonkun eteen, joka edelleen kuitenkin junnaa lähtökuopissaan, on siivous yhtäkkiä aika hitsin ihanaa, tuloksellista. (Toivon jääneeni koukkuun.)

Siinä puuhastellessani tulin ajatelleeksi siivousta laajempanakin käsitteenä. Totesin siivonneeni kuluneen vuoden aikana tiedostamattani myös elämääni, oikein rankalla kädellä. Tehnyt elämän uudelleen järjestelyjä. Luopunut jostain saadakseni tilalle uutta. Suursiivous – niin isommassa kuin pienemmässäkin mittakaavassa – lienee aina aika ajoin paikallaan.

Riisua elämästä pois asiat, jotka ottavat mutta eivät anna.

Oman elämäni siivous tarkoittaa käytännössä asioiden uudelleen järjestelyä. Riisua elämästä pois asiat, jotka ottavat mutta eivät anna. Ja tavoitella tilalle rohkeasti unelmiaan. Toivon, että vielä koittaa päivä, jolloin teen vain ja ainoastaan sellaista työtä, josta nautin. Päivä, jolloin tiedän sen työn kannattelevan. Toivon, että koittaa päivä, jolloin sisäinen kaaos olisi useimmiten hallittu. Toivon, että sinä päivänä ihmisillä ympärilläni olisi hyvä olla. Ja minullakin siinä sivussa. Toivon, että saisin onnekkaasti pitää ympärilläni ne kaikkein tärkeimmät. Ne, joiden kanssa oleminen on onnellisen helppoa ja vastavuoroisuus vaivatonta. Ihmissuhteetkin saattavat toisinaan kaivata siivoamista.

Sitä päivää odotellessani nautin kuitenkin kodista, joka on siisti, ainakin hetken verran. Kohta nimittäin saa taas siivota! (Mutta ehkei se enää niin vastenmielinen ajatus olekaan?)

Aika tekee tragediasta komediaa

Palasin viikonloppuna helmikuisten valokuvien ääreen. Sain kulkea niiden matkassa Floridaan. Aurinkorasvan ja merituulen tuoksuun. Auringon paahteeseen ja lempeän lämpöiseen uimaveteen. Ne saivat kaipaamaan maapähkinän makuista aamukahvia ja donitseja. Ystävällisesti tervehdyksensä huikkaavia ihmisiä. Illallisia herttaisissa ravintoloissa, kiireetöntä yhteistä aikaa. Pitkiä automatkoja ja kikattavaa kaksikkoa takapenkillä.

Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, eikö? Sillä muisteluni todella taitavat olla hiukan irrallaan todellisuudesta. Jos aivan rehellisiä ollaan, kuvien myötä piirtyi mieleeni myös toisenlainen todellisuus. Kokemukseni mukaan kiireetön yhteinen aika perheen kesken saattaa yllättävän usein tarkoittaa myös aikaa kaikenlaiseen nahisteluun, nälkäkiukkuun, väsymykseen, erimielisyyksiin, mökötykseen.

Alla olevasta kuvasta saattaisi välittyä fiilis illasta, jota on edeltänyt paahteisen kuuma päivä. Sitä katsomalla melkein kuulee heinäsirkkojen sirityksen ja aistii vielä merisuolan ihollaan. Siinä aivan eittämättä on tunnelmallinen ravintola. Herkulliset tuoksut voi tuntea nenässään ja lämpimän puheensorinan sekä aterimien kilahtelun kuulee korvissaan. Todellisuudessa muistan yrittäneeni ottaa kuvaa lapsukaisistani. Hetki ei kuitenkaan osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi, heidän kaulailunsa ei nimittäin varsinaisesti ollut lämminhenkistä. Päädyin kääntämään kameran linssin heistä hieman korkeammalle ja nappaamaan sen sijaan kuvan pimeästä yötaivaasta.

Tässä sen sijaan on piirretty vallan taitavasti, eikö? 7-vuotiaan tarmolla ja tarkkuudella on luotu ravintolan paperiseen pöytäliinaan yksityiskohtainen jäljennös akvaariosta, jota aiemmin päivällä livenä ihasteltiin. Ai että, kyllä siinä ruoan odotus sujui mallikkaasti. Ei tarvittu kännyköitä tai tabletteja itsensä viihdyttämiseen. Piirustus kyllä on upea ja syystäkin oltiin ylpeitä, mutta hermohan sitä tehdessä kyllä meni. Hai ei nimittäin onnistunut siten kuin toivottiin ja taiteilija oli täysin valmis lähtemään ravintolasta jo ennen ruoan saapumista. Eikä se ruokakaan sitten pettyneenä enää oikein maistunut. (Juomatkin kaatui liinalle, ks. vasen yläkulma.)

Ja ne automatkat sitten. Voi pojat, aivan oma lukunsa. Takapenkiltä kuului kyllä kikatustakin, se on varma. En vain tarkkaan muista missä vaiheessa. Sen kuitenkin muistan, että siellä riideltiin. Ja sen, että etupenkillä kiristeltiin hampaita.

Usein aika kuitenkin tekee tehtävänsä  ja muuttaa lopulta tragediankin onnellisesti komediaksi. Seuraava matka koittaa taas pian, mutta sitä ennen ehdimme kokemaan vielä monen monta tragikoomista hetkeä ihan täällä kotonakin!

Kunpa asiat voisi paijata paremmiksi

Kunpa sydämen ja järjen äänet eivät olisi niin usein erimielisiä.

Kunpa murheet olisivat yhä vain asfaltti-ihottumat polvissa.

Kunpa misseillä olisi valta tuoda maailmaan rauha.

Kunpa ajatuksensa ehtisi kuulla paremmin.

Ja kunpa kuulisi toistenkin.

Kunpa kivikkoiset tiet olisivat aurinkoisia lyhyempiä.

Kunpa joskus voisi katsoa elämää taaksepäin ja ylpeästi todeta, että tein sen, ennemmin kuin todeta, että kunpa olisin tehnyt.

Kunpa ajassa voisi pyrähtää hetkeksi tulevaisuuteen vain tarkistamaan, että kannattaako tämä.

Ja toisaalta… Kunpa osaisi elää vain tässä hetkessä.

Kunpa ajan voisi itseasiassa pysäyttää juuri tähän. Lempeän lämpimään toukokuiseen iltaan. Siirtyä viikonloppuun mieli täynnä kaikkea keskeneräistä… Työtä enimmäkseen (yksi niistä kuvana tässä alla). Mutta onhan tässä viikonloppu taas aikaa. Jäsennellä juttunsa järjestykseen. Kuuntelen tässä ensin ruohonleikkurin hurinaa, kastelen kukat ja päätän, että nyt on hyvä.

Ja vielä lopuksi huomio tuohon otsikkoon viitaten; monen asian muuten saa. Kokeilkaa!

Välitilinpäätös

Se oli perjantai 17.11.2017.

Ihmeellisen kylmä ja kuulas marraskuinen päivä. Sellainen, jolloin taivas on vuodenaikaan nähden merkillisen kirkas ja taivaalta pystyi erottamaan tähdet. Se antoi jo enteitä tulevasta talvesta, joka sitten kuitenkaan ei aivan vielä tullutkaan. Päivä kulki monella tapaa kuten aina ennenkin. Aamulla töihin, töistä kauppaan. Illalla lenkki ennen saunaa. Miksi tuo päivä sitten on piirtynyt niin tarkasti mieleni muistikirjaan? Se oli päivä, jona irtisanouduin. Päivä, jolloin otin ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti uutta elämää.

Maanantai 11.12.2017

Tasan puoli vuotta sitten koitti ensimmäinen maanantai, jolloin en enää mennyt neuvolaan töihin. Muistan tunteen tuoreena. Se oli sekoitus epävarmuutta, intoa, jännitystä, onnea. Haikeutta. Ylpeyttä. Hitonmoista pelkoa – ja samaan aikaan myös kummallista luottamusta. Odotusta. Epävarmuuden mainitsin jo etunenässä, mutta siihen on tämä lista myös hyvä päättää. Sillä epävarmuuteen heittäytymistä, sitä se oli. Ja siitä lähtien se on ollut sen sietämistä.

Nyt kun olen saanut tämän puolikkaan vuoden harjoitella uutta elämää, on tunteiden kirjo edelleen sama, mutta niiden ylitse vyöryävä voima on laantunut. Enää ne vyöryvät ylitse vain silloin tällöin ja enimmäkseen on jo tasaisempaa. Tunteiden kirjo on tosin saanut muutaman uuden vakiovieraan. Luova työ on herättänyt aistimuksia, joihin entisessä oravanpyörässä en ehtinyt saamaan kosketuspintaa. Puhutaan nyt vaikkapa innosta ja inspiraatiosta, joka äkkiarvaamatta yllättää tai herättää keskellä yötä. Tai ihanasti kutkuttavasta onnesta, joka luovaa onnistumista enteilee. Mutta puhutaan myös epätoivosta ja kaiken kattavasta lamaannuksesta. Sillä sellaisiakin päiviä on. Mutta kuten sanoin, enimmäkseen on jo tasaista. Ja tällä tarkoitan kai tunnetta, että tässä on hyvä.

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi siihen kylmään marraskuiseen päivään. Tai paremminkin sen päivän iltaan. Iltaan, jonka takana oli päivä ja päätökset, joiden tiesi monella tavalla olleen merkityksellisiä, peruuttamattomiakin. Sellaisia päiviä kohtaa elämässään lopulta aika harvoin, ainakin tällainen turvallisuuteen ja tuttuuteen tuudittautuva ihminen. Sellaisia päiviä ei myöskään aivan purematta niele. Niinpä illalla, pimeän jo tultua, lähdin lenkille, ajatuksiani selkiyttämään, hengittämään tolkkua päähäni ja selkeyttä sydänalaani. Kun epävarmuus, into, luottamus ja pelko risteilivät yhtenä sekavana aallokkona. Katselin kirkasta tähtitaivasta pellon laidalla, tutun lenkkipolun varrella ja mietin, olenko tehnyt oikein? Kantaako tämä? Pyysin universumilta ääneti jotain merkkiä, voisiko joku tähti vaikkapa ystävällisesti hieman lennähtää tai tuikkia? Revontulet loimahtaa? Tai joku lintu edes visertää merkityksellisen serenadin? Mutta ei, tähdet pysyivät paikallaan, revontulet piilossa ja linnut hiljaisina. Ja minä jatkoin matkaa. Kunnes.

Jostain etäältä kuului kumeaa pauketta. Vihellys, pamaus ja taivas räjähti valoissa. Pelloille valui taivaalta kaunis valosade. Jokainen vihellys ja pamaus tarjosi toinen toistaan isompaa ja kauniimpaa. Minä sain sen. Oman merkkini. Katsoin näytökseni rauhassa loppuun, yksin, siinä pellon laidalla. Ja tuudittauduin ajatukseen, että tämä kyllä kantaa. (Toim.huom. Oikeasti kyseessä oli kotikylämme joulukadun avajaisten ilotulitus. Mutta jätetään se mainitsematta ja pidetään illuusio yllä.)

Nyt on toukokuun 11. päivä vuonna 2018 ja minä maalaan ja kirjoitan. Kesäkeittiössä. Linnunlaulussa ja laventelin tuoksussa. Toisinaan edelleen kaipaa niitä konkreettisia merkkejä luomaan uskoa, että enhän tee tätä turhaan. Mutta enimmäkseen jo tunnen tämän kaiken kannattelevan. Harjoittelen uudenlaista ajankäyttöä ja sitä, ettei työaikoja ole. Nautin sen eduista ja opettelen hallitsemaan sen haittoja.

Ihmeellistä on elämä, sanotaan. Ja minä taidan uskoa.