Kaipuu kesäkeittiöön

Viikonloppu lupaili jo hyvää. Antoi armollisia enteitä tulevasta. Maukkaita makupaloja kesästä. Muistutteli etäisesti, miltä se tuntuu. Se kesä. Ei ehkä aikaakaan, kun jo vihertää? Ja kunhan koivu vain on hiirenkorvalla, muutan olohuoneemme patiolle ja keittiömme kesäkeittiöön. Ai että, kaikki on suunniteltu jo valmiiksi! Haluaisitteko kuulla enemmän?

Huoleton piha, ruukkupuutarha. Omenapuita, vadelmapensaita. Salvia ja sitruunapuu. Kyyhkyn kurnutusta kesäiltana. Pioneita ja pelargoneja, paljon niitä. Ruusupensaita ja räkättirastas. Laventelin tuoksu. Ruukuissa heinäkasvien huoletonta kahinaa. Näillä on menty jo useampi kesä, enkä näe tarvetta vaihtaa. Nämä elementit ovat yhtä kuin meidän pihan kesä.

Kuitenkin niin koti kuin pihakin on elämää varten ja niinpä maisemoinnin vakiovarusteisiin kuuluvat myös skuutit, trampoliini, maali ja kiekot lämimistä varten (kesät talvet), jalkapallot, frisbeet, pyörät ja hyppynarut. Petanqueen hurahti koko perhe viime kesänä. Kesäilta on täydellinen, kun koko perhe kisaa yhdessä, mittaa kenen kuula on lähimpänä, leikkimielisen (tosissaan) voitosta vääntäen. Pääskysen sirkuttaessa yllä niin vapaana kuin taivaan linnulta vain odottaa. Jostain kantautuu korviin etäisesti ruohonleikkurin ääni ja toisaalta tavoittaa naapurin grilliruoan tuoksun… Sauna on lämpiämässä, eikä aamulla ole kiire minnekään. Korttipakka odottaa pelaajiaan pation pöydällä. Joko tavoitatte tunnelman?

Lady Lavender, viimeisin valmistunut tilaustyö.

Kesäkeittiömme on vielä kalpeana pitkän talven jälkeen, vasta hiljalleen heräilemässä horroksestaan taas uuteen kesään. Tämä  viime vuosituhannella rakennettu, alunperin autotallin virkaa toimittanut rakennus, muuntui muutama vuosi takaperin näppärästi kesäkeittiöksi, kun yksi pitkä seinäosuus sai väistyä lasiovien ja ikkunoiden tieltä. Syntyi täydellinen paikka kesäiseen ajanviettoon, ruoanlaittoon ja ruokailuun, seurusteluun. Sateelta tai paisteelta suojassa. Suunnittelenkin siirtäväni kesän tullen työhuoneeni tänne. Lähelle linnunlaulua, sitä kyyhkyn kurnutusta ja rastaan räksätystä. Myös pation pergolan suunnitelmat ovat pitkällä, vain toteuttamista vaille valmiit. Näen itseni jo pergolan suojiin jääteetä siemailemaan, uusia maalauksia ideoimaan ja kirjoituksia hahmottelemaan. Myös jääkahvi kelpaa, ehkä otankin molemmat? Kuinka elämä tuntuukin niin keveältä kesällä?

Olemisen sietämätön keveys

Elämä tarjoaa aina toisinaan yllätyksiä, kaikille meistä. Minun piti viettää viikonloppuni Kööpenhaminassa, mutta kuinkas kävikään, kotona ollaan. Mutta hei, se on elämää. Eikä kotona ole lainkaan hullumpi. Koti on mielentila ja aion luoda omastani leppoisan.

sophrosyne (n.) a healthy state of mind, characterized by self-control, moderation, and deep awareness of one’s true self, and resulting in true happiness.

Liekö syy keväässä? Luontoäidin talviuniltaan hiljalleen herättämässä luonnossa? Mukavasti putkeen menneessä työkuviossa? Siinä fiiliksessä – tai vähintäänkin toiveessa – että tekemäni työ alkaa tuottaa satoa, askel askeleelta. Tai henkilökohtaisessa elämässä tapahtuvissa iloisissa asioissa? Eikä kai sekään ole hullumpaa, että kirjoittamaan voi jo siirtyä ulos patiolle. Arvatenkin sanojen asettelu on suloisempaa silmät auringonvalosta sirrillään, iho enteilevästä lämmöstä nauttien. Tervetuloa pisamat! Kevät saa pienen ihmisen tuntemaan olemisensa kumman keveäksi. Ei lainkaan sietämätöntä.

Etsiipä syytä mistä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että oleminen tällä maapallolla just nyt tuntuu oikein hyvältä. Keveältä.

Olemisesta puheen ollen, olen aina ollut erityisen lahjakas siinä – jouten olemisessa siis. Toisinaan hiukan kadehtien olen kuunnellut ihmisiä, jotka kertovat puuhastelevansa aina jotain. Kas kun, minä en puuhastele. Muuta kuin ne pakolliset. Vaikka kyllähän ne tiskit tai pölypallerot minuakin häiritsevät. Mutta minun kokemukseni mukaan ne myös odottavat. Eivät siis häiritse minua siinä määrin, että jättäisin leppoisat treffit sohvan kanssa väliin, silloin kun sellaiset tarjolla on. On hienoa olla mestari jossain – ja minä olen jouten olossa! Enkä juuri tunne siitä edes sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Vaikka siinäkin olen kyllä taitava. Tästä olemisen taidosta olen kuitenkin ennemminkin jopa pikkuisen ylpeä. Tämän minä osaan!

Kulunut vuosi on ollut minulle kuluttava ja työläs. Vaikka tekeminen on ollut pääosin mielekästä, on kuitenkin kaikki uuden opettelu ollut odotetustikin kuormittavaa. Elämässä on pitänyt opetella lähes kaikki uusiksi, ajattelutavoista lähtien. Olen kyseenalaistanut tekemistäni, sitä että teenkö riittävästi. Niinpä usein olen tehnyt varmasti liikaakin. Niitä olemisen hetkiä en juuri itselleni ole sallinut. Nyt hiljalleen koen kuitenkin olevani jo hiukan paremmassa tasapainossa kaiken uuden kanssa. Ja suunnittelen sallivani itselleni jatkossa enemmän hetkiä taas olemiseenkin. Ajatteluun, aistimiseen, ja fiilistelyyn.

Nyt viikonlopun aion fiilistellä kevättä. En Kööpenhaminassa, mutta kotona. Tämän oman porukkani kanssa. Otan lauantain aivan vapaaksi töistä ja odotan olemisen olevan sietämättömän kepeää. Toki tiedostan realiteetit ja oletusarvoisesti oloni sietämättömyyden vuoksi pujahdan toki hermolenkille jossain välissä, mutta jätetään tämä seikka vähemmälle huomiolle. Ja keskitytään siihen, että illalla, kun lapset nukkuvat, toteutan seuraavanlaisen kombon: minä ja sohva, kaukosäädin ja kirja (koska valinnanvapaus ja toisaalta päätöksenteon vaikeus) sekä suklaa ja irtokarkit (samat perustelut kuin edellä, luonnollisesti). Takuuvarmaa olemisen keveyttä. Tiskit, pölypallerot ja Kööpenhamina kyllä odottavat!

Mites sinä, nautitko jouten olosta?

Kirjoituksen kuvituksena on pari kollaasia töistäni. Minä ja ladyni. Minä ja abstrakti mielenmaisemani. Kumpi on enemmän sinua?

Tarinoita taulujen takana

Olipa kerran, kauan sitten, pieni tyttölapsi, joka rakasti tarinoida. Hän rakasti sitä niin, että kuvitti tarinansa henkiin. Eli tarinoitaan aina hetken. Kasvettuaan isoksi, rakkaus tarinoihin jatkuu.

Lady Shhh, tilaustyö

Niin, sanomattakin taitaa olla selvää, että se pieni tyttö olin minä. Ja se rakkaus tarinoihin taitaa jatkua maalausten muodossa. Sillä jokaiseen maalaukseeni liittyy monenlaisia ajatuksia ja tunteita, kokonainen pieni tarina. Mutta maalauksen muuttaessa uuteen kotiinsa, on sen tarinasta taidettu kirjoittaa kuitenkin vasta alkusanat.

Jotta maalaus saadaan valmiiksi vastaanottamaan uusia tarinoita, prosessi usein vaatii verta lukuunottamatta niitä klassisia; hikeä ja kyyneleitä. Prosessi nimittäin harvoin on aivan kivuton, mutta toki toisinaan joku maalaus vain syntyy. Silloin tosin luulen alitajuntani kirjoittaneen sen maalauksen tarinaa jo hyvän aikaa ennen varsinaista käytännön työtä. Ja niin maalaus on lopulta vain valmis syntymään. Useimmiten näin ei kuitenkaan ole ja luomisprosessiin mahtuu monen monta turhautumisen ja epäröinnin hetkeä, ennen kuin lopulta koen saattaneeni maalauksen maailmalle valmiiksi.

Yhden maalauksen työstäminen vie aikaa muutamista päivistä muutamiin viikkoihin, toisinaan puhutaan kuukausista. Omassa elämässä ehtii tällaisissa ajanjaksoissa tapahtumaan jo monenlaista, joka ei voi olla siirtymättä kankaallekin. Oman kokemukseni mukaan onnistunut työ vaatiikin joko muutamia tuskastumisen hetkiä tai vaihtoehtoisesti hetkellisen hurmaavan flow-tilan. Toisin sanoen, onnistunut työ vaatii tunteita.

Mistä niitä tunteita sitten herää? Unista, niistä aika paljon. Muistoista ja mielikuvista. Elämäntilanteista. Kaikesta ympäriltä aistitusta. Silmänräpäyksiin tallentuvista väreistä, muodoista ja kuvioista. Ja yhtä unohtamatta; aivan tavallisesta arjesta – siinä onkin sitten tunteita aivan täyslaidallinen, kun meidän arjesta puhutaan. On mistä valita! Mutta jotta jaksan luoda, tarvitsen niitä hyviä tunteita. Surullisena, väsyneenä, vihaisena tai muuten vain allapäin en ole tuottava. Ja ne parhaat ideat syntyvät tyypillisesti täysin arvaamatta, niitä ei voi hoputtaa tai kiirehtiä.

Tilaustöissä taas asiakkaiden omat tarinat antavat maalaukselle aivan oman mausteensa. Ne ovat hienoja tarinoita elävästä elämästä. Toisinaan niissä tarinoissa on upeasti onnistuttu, toisinaan ne taas ovat todellisia selviytymistarinoita. Yhdistävää niissä taitaa olla onnellinen loppu – tai ainakin usko siihen. Kiitollisena ja ihaillen olen kuunnellut nämä tarinat, jättänyt ne hautumaan alitajuntaani – ja lisännyt maalaukseen niistä ripauksia. Ja näistä ripauksista on usein syntynyt työlle sen sielu.

Voisi siis kai sanoa, että minä kirjoitan vain maalauksen alkusanat, korkeintaan ensimmäisen luvun. Sillä tarina taitaa todella vasta alkaa, kun luovutan luomani toisten käsiin. Usein mietin, mitä kaikkea se tuleekaan vielä näkemään. Armas ladyni. Ainakin toivon, että lady ja uusi omistajansa tulevat elämään elämänsä yhdessä onnellisina loppuun asti.

Muistitko kiittää?

Tai paremminkin – muistinko minä kiittää?

Lapsi säntää kyläpaikan ruokapöydästä leikkeihinsä. Tai vastaanottaa lahjan ystävältään. Saa kyydin kaverin vanhemmalta. ”Muistitko kiittää?”, kysyn usein lapsiltani. Toivon toitottaneeni sitä siinä määrin, että muistaisivat jo ihan oma-aloitteisestikin – ainakin melkein aina. Toivon, monien muiden vanhempien tapaan, että tervehtiminen ja sanat kiitos, anteeksi ja ole hyvä olisivat helppoja ja luontevia sanoja lasteni suusta. Tulisivat selkärangasta.

Mutta muistanko minä kiittää? Tai olla kiitollinen? Vaikkapa siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Ja auttavat. Siitä, että minulla on perhe. Siitä, että minä saan välittää ja huolehtia tärkeistä ihmisistäni. Siitä, että meillä on koti. Siitä, että taloudellinen tilanteemme on kutakuinkin vakaa. Saamme, mitä elääksemme tarvitsemme. Siitä, että elämme rauhassa ja turvassa. Siitä, että juuri nyt olemme terveitä ja hyvinvoivia. Siitä, että elämässä on rakkautta.

Siitä, että minulla on asioita, joita odottaa. Siitä, että minulla on ihmisiä, joita kaivata ja ikävöidä.

Ja siitä, että saan tehdä juuri nyt sellaista työtä, jota kohtaan tunnen suurta intohimoa. Siitä, että minulla on vapaus tehdä ja tavoitella nyt mitä ikinä haluan. Siitä, että unelmiani on toteutunut ja toteutumassa.

Toisinaan taas saa kiitollinen olla ihan vain siitä, että selvisi hetkestä. Tai että se hetki on ohi. Toisinaan saa kiittää siitä, että jokin vihdoin päättyy, huokasta helpotuksesta. Joskus saa olla kiitollinen siitä, että uskalsi. Että ei luovuttanut. Voitti pelkonsa ja lopulta selvisi.

Sitä en tiedä, kenelle tai minne kiitokset voi osoittaa esimerkiksi terveydestään tai onnekkuudesta elämässä. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Sen sijaan tiedän, että läheisiään harvoin tulee kiitettyä tarpeeksi. Ainakin minun. ”Kiitos kivasta päivästä.” Tai ehkä ihan vain; ”Kiitos, että olet.”

Ja tiedän myös kenelle osoittaa kiitollisuuteni työstä, jota nyt saan tehdä. Ne on nuo lähimmät ihmiseni, heidän myötään tämä on mahdollista. Kiitos. Ja sitten te, hyvät ihmiset. Te, joille saan maalata. Kiitos. Tämän kiitospuheen kuvituksena toimii Lady Liberty, jonka luomisprosessista olen ollut aivan erityisen kiitollinen. Minun matkani tämän ladyn kanssa päättyy nyt ja hän pääsee aloittamaan uutta tarinaa, uudessa kodissa.

Kiitos, että luit.

Pientä pintaremonttia

Viime viikonloppuna olohuoneemme koki pienen muodonmuutoksen saamalla osakseen pientä pintaremonttia. Ja samalla saimme viettää – uskokaa tai älkää, ihan parasta parisuhdeaikaa.

Kuten tässä aiemmin tunnustin, tuli minun tehtyä kotiin hiukan uusia sisustushankintoja. Kun miltei koko elämä on pyörähtänyt ympäri ja työpaikkana toimii tätä nykyä koti, oli se minun silmissäni alkanut kaipaamaan kipeästi päivitystä. Ja toisaalta, kotimme sisustusvalinnat on tehty jo noin seitsemän vuotta sitten, jolloin taloamme rakennettiin. Eli melko pitkälle olemme mielestäni päässeet ilman sen suurempia uudelleenmuokkauksia!

Tämä viikonloppu kuluikin meillä siis pientä pintaremonttia tehden. Ja esikoisen 10v. juhlia järjestäen. Ja niitä juhlien. Ja kuopuksen jääkiekkopeleissä käyden. Melko täyttä elämää siis taas kerran, mutta täytyy sanoa, että olipahan paras viikonloppu pitkiin aikoihin!

Ja miltä meillä nyt sitten näyttää? Kurkistetaanko? Makuuhuoneemme onkin täällä vilahdellut useampaan otteeseen, mutta nyt, saanen esitellä; pala olohuonettamme!

Minua jo pitkään vaivanneet seinäosuudet peitettiin nyt siis kertaheitolla piiloon Elloksen Wendy-tapetilla. Uusille seinähyllyille pääsin asettelemaan kaikki rakkaat esineeni. Olohuoneen ilme muuttui näin yhtenäisemmäksi, mutta sitä en tiedä tavoitimmeko toista tavoitettani – olohuoneen rauhallisempaa fiilistä. Se kun taitaa olla niin, että runsaus ja värit vain ovat meitä.

Ja entäs tämä yhtälö sitten; parisuhde + remontti? Ei välttämättä aina se ihanteellisin yhtälö vai mitä? Meilläkin on takanamme lukuisia remontteja, talon rakennuksesta puhumattakaan, joten todella tiedän millaista se voi olla. Mutta tiedättekö, tällä kertaa meillä oli kivaa. Meillä taitaa olla takanamme jo riittävästi niitä remonttikilometrejä – ja kilometrejä ylipäätään. Niitä kulkiessa moni kulma on sananmukaisesti hioutunut sellaiseksi, että saumaton yhteistyö on mahdollista. Jopa nautittavaa. Tämänkertainen projektimme oli mukavaa yhteistä puuhaa ja hauskaa vaihtelua arkeen. Oli mukava saada jotain konkreettista aikaan ja ihailla yhteistä kädenjälkeä. Heittää ehkä lopuksi pienet ylävitosetkin, sillä aika hyvin me vedettiin.

Abstraktia mielenmaisemaa

Viimeaikaisten maalausteni myötä olen erityisesti pohtinut, mitä kaikkea tulenkaan niissä samalla paljastaneeksi itsestäni.

Siinä missä ympäröivä maailma on hyvin rationaalinen, on taide täynnä tunnetta ja jättää paljon tulkinnanvaraa. Erityisesti ei-esittävän taiteen, eli abstraktin taiteen, katsotaan tarjoavan katsojalleen erinomaisen väylän omien tunteiden ja ajatusten peilaamiseen. Abstrakti taide on varmasti parhaimmillaan eläessään katsojan mukana. Eri hetkissä ja elämäntilanteissa se näyttää itsestään uusia puolia ja vastaa katsojan tunteisiin. Ehkä se peilaakin meille aina sen hetkistä mielenmaisemaamme.

Se, mitä abstraktin taiteen prosessointi tarjoaa tekijälleen, onkin taas toinen juttu. Minä maalaan sekä esittävää että ei-esittävää taidetta. Esittävää taidetta syntyy erityisesti silloin, kun minulla on selvät sävelet siitä mitä teen ja kun minulla on työstä jo selkeä kuva mielessäni. Näin syntyy tyypillisesti uusi Lady. Lähtökohdat abstraktin työn syntymiseen ovat  sen sijaan omalla kohdallani aivan erilaiset. Abstraktia syntyy silloin, kun en aivan tiedä. Kun mielessä onkin vain tunteita, sävyjä ja muotoja. Silloin kankaalle välittyy puhtaasti sisäistä mielenmaisemaa tai haavekuvia.

Minulla on nyt takana muutama sellainen viikko, kun en ole aivan tiennyt. Sävelet eivät ole olleet aivan selviä. Ei siten, että asiat olisivat huonosti olleet, ei lainkaan. Mutta olen kokenut, että minulla on ollut enemmän annettavaa kankaalle siirtämälle siihen erilaisia tunne-, muoto- ja sävymaailmoja. Niinpä on syntynyt useampi abstrakti maalaus. Siinä sivussa olen kaiken aikaa työstänyt myös niitä esittävämpiä – niitä leidejä – mutta aivan rauhassa. Pakottamalla kun ei hyvä tule, joskus vain tarvitaan aikaa.

’Day Dream'(vas.) ja ’Sees'(oik.)
’Day Dream’
Edessä ’Sea Breeze’, yllä ’Sees’.
’Sea Breeze’
’Balmy’

Onkin käynyt siis niin, että talo on täyttynyt aivan huomaamatta pastellisista ja murretuista sävyistä. Ja tämä sopii kieltämättä tämänhetkiseen mielenmaisemaani ja keväiseen kotiin. Töiden nimet kertovat varmasti jotain siitä tarinasta, jota olen maalausprosessin aikana pitänyt mielessäni tai muuten kokenut. Mutta se on vain puolet tarinasta, se minun kokemukseni. Loppu tulee katsojalta. Mielelläni kuulisin, kertovatko nämä maalaukset sinulle jotakin?

Ensi viikolla toivon pääseväni pitkän tauon jälkeen esittelemään myös vähän leidejäkin. Niiden kohdalla en edes uskalla ajatella, mitä mahtavat tekijästään kertovat… Vallattomat, usein hiukan höpsähtäneet leidini! En tunnusta.

Jos ’Balmy’ tai ’Day Dream’ puhuttelivat, kurkista galleriaan tai Piiabiia Atelierin fb-sivuille. Nämä ja muutama muu nyt omaksi ostettavissa!

Uutta perspektiiviä

Millaista se olisikaan herätä täältä joka aamu? Aamuisella hakea pihatielle heitetty aamuposti kahvikuppi kädessä, tervehtiä naapuria ja vastata ystävällisesti esitettyyn kysymykseen, että miten voit tänään? Nauttia kauneudesta ja lämmöstä ihan joka päivä. Pulahtaa mereenkin vaikka ihan joka päivä. Ja huomata, että arjeksihan se elämä pian muuttuisi täälläkin.

Perspective; there are two ways to live your life – one is as though nothing is a miracle, the other is as everything is a miracle. -Albert Einstein

Eikö vain elämä tunnukin aina hiukan erilaiselta jossain muualla? Eikö vain, että kun lähtee tarpeeksi kauas pois, asiat näkee ikään kuin uusin silmin? Ikään kuin elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolelta, sen oman arkisen kuplansa ulkopuolelta. Ja sen kuplan ulkopuolella asiat saavat uutta perspektiiviä. Millaista elämä olisi muualla? Tai miten minä sitä haluaisin elää; mitä kaipaan siitä omasta arkisesta kuplastani ja mitä voisin täältä napata mukaani?

Arjestaan olisi kai hyvä tehdä mukavaa, sitähän elämä kuitenkin valtaosin on. Muutama kuukausi sitten päätin pistää oman elämäni remonttiin ja tavoitella työ- ja vapaa-ajan suloista tasapainoa. Haluaisin ajatella asian niin, että työ- ja vapaa-aika eivät ole toisistaan erillisiä asioita, ne eivät ole toinen toistaan poissulkevia. Ei lainkaan, nehän ovat molemmat elämää. Luulen päässeeni jo hiukan jyvälle tästä. Tällä hetkellä ne eivät enää ole tiukasti eroteltuina, vaan olen matkalla siihen, että ne kietoutuvat (vielä jonakin päivänä) kauniisti yhteen.

Kauneimmillaan se nimittäin todella on sitä, että mieli inspiroituu äkkiarvaamatta ja sormet syyhyävät joko maalaamaan tai kirjoittamaan. Saa tehdä työtään intohimosta. Arkeen paluu ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä mukavalta ajatukselta.

Sellaisia pohdiskelin tänään, Ystävänpäivän aamuna, kahvikupposen kanssa, tässä majapaikkamme terassilla. Suuntaanpa tästä pian perheineni tuonne rannalle, lämmin päivä tulossa.

Onnellista Ystävänpäivää

Luova tauko – perheloma Floridassa

Olen sairastanut syntymästäni saakka kroonista matkakuumetta. Sain sen kaikella todennäköisyydellä jo äidinmaidosta ja tässä minun tapauksessani taudinkuva on hyvin aggressiivinen, se on periytyvää ja tarttuvaa laatua.  Lapsemme kantavat samaa geeniä. Miehenikin tartutin. Tauti pysyy parhaiten tasapainossa säännöllisillä hoitojaksoilla. Siitä syystä vaihdamme taas huomenna pariksi viikoksi maisemaa ja nautimme auringosta, palmuista ja merestä. Nautimme ruoasta, unesta ja toisistamme. Nautimme moottoriteistä ja niistä seikkailuista, jonne ne meidät johdattaa. Niin, me nautimme Floridasta.

Wanderlust (n.) A strong desire or urge to wander or travel and explore the world.

Yksi Floridan sadoista taidegallerioista. Soma vai mitä?

Lähimmät ihmiseni tietävät intohimoni suunnitelmien tekoon. Erityisesti matkasuunnitelmien. Säästän teidät nyt minuuttiaikatauluilta (jätän ne kuitenkin matkaseuralaisilleni), mutta kertoisinko noin pääpiirteittäin, mitä lomasuunnitelmiimme kuuluu? Millainen on meidän perheloma Floridassa?

Happiness biggies in the air.

Matkanteko luonnollisesti alkaa jo lentokentältä. Eikä muuten ole lentokenttien tunnelman voittanutta! Kuulutukset, parfyymin tuoksu, vetolaukkujen renkaiden kolina… Se lähdön ja kutkuttavan odotuksen tunnelma. Olen aina nauttinut suunnattomasti lentomatkustamisesta. Tuntuuko sinustakin siltä kuin aika pysähtyisi lentäessä? Sitä lennetään ikään kuin kaikkien aikavyöhykkeiden yläpuolella. Ajalla ei ole väliä, ainoastaan määränpäällä. Ja ehkä ihan vähän myös sillä, että lapset viihtyvät lennolla. Joka tosin ei koskaan ole ollut ylitsepääsemätön ongelma – hätä on aina keinot keksinyt. Ja nykyisin ihan koko poppoo osaakin jo nauttia omista ajankuluttomista tunneistaan parhaaksi katsomallaan tavalla.

Meille tämä on toinen kerta Floridassa. Viimeksi otimme haltuun Floridan itärannikkoa ja postauksen kuvat ovatkin perintöä siltä reissulta. Tällä kertaa suuntaamme länsirannikolle, Meksikonlahden puolelle. Amerikassa tunnetusti kaikki on suurta ja niin ovat lomailun mahdollisuudetkin rajattomat. Ja se sopii loistavasti meille, jotka kyllä nautimme auringosta, rannasta ja kiireettömyydestä, mutta sen vastapainoksi kaipaamme myös toimintaa. Edellisen Floridan matkamme elämyksellisin visiitti ainakin lapsille taisi olla NASA:n Kennedy Space Centerissä, jääpä nähtäväksi, mikä tällä kertaa sykähdyttää eniten.

Mitäpä olemme siis suunnitelleet? Olemme suunnitelleet Evergladesin kansallispuistossa seikkailua ja alligaattoreiden bongailua. Olemme suunnitelleet shoppailua yhdessä Floridan valtavista Outleteista sekä persoonallisissa kivijalkamyymälöissä. Olemme suunnitelleet käyntiä ainakin yhdessä Floridan sadoista taidegallerioista (ehkä karkaan yksin koluamaan useammankin). Olemme menossa katsomaan yhden NHL-ottelun. Olemme suunnitelleet viettävämme päivän huvipuistossa. Ehkä toisen eläintarhassa. Olemme suunnitelleet vierailua Museum of Science and Industry’ssa- Heureka jättikoossa. Olemme suunnitelleet hyppäävämme mahdollisimman usein auton rattiin ja vain ajella ja löytää itsemme taas uudesta paikasta.

Ennen kaikkea olemme suunnitelleet tekevämme juuri sitä, mitä huvittaa. Vain lätkämatsi ja paluulento ovat aikatauluun sidottu. Muuten olemme rannalla juuri silloin kun huvittaa ja vierailemme Dunkin Donutsilla juuri silloin kun huvittaa. Tai Cheesecake Factoryllä. Todennäköisesti usein. Molemmissa. Aiomme syödä hyvin ja mennä iltaisin ajoissa nukkumaan. Ja minä henkilökohtaisesti aion lukea paljon.

Let’s wander where the wifi is weak.

No, ei wifi varsinaisesti heikko Floridassa ole, mutta sen verkon ulkopuolella tulen varmasti olemaan suurimman osan seuraavasta kahdesta viikosta. Koska olen rannalla. Tai siellä Dunkin Donutsissa. Blogiin olen ajastanut kuitenkin pieniä päivityksiä, joten tervetuloa visiitille! Instagram (@Piiabiia Atelier) sen sijaan tulee päivittymään todennäköisesti tiuhempaan. Viesteihin vastaan, mutta toivottavasti et pahastu pienestä viiveestä.

Me karkaamme nyt siis talviloman viettoon jo hieman ennakkoon. Minkälaisia talvilomasuunnitelmia te olette tehneet? Entä onko Florida tuttu? Vielä ehdin vastaanottamaan parhaimmat Floridan vinkkinne!

Heijastuksia

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Of course, you have people who already see you one way and already judge you, but that’s the other side of me that people don’t know. That’s just me being me.

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Se, kuinka luovuus on kulkenut mukanani läpi tähänastisen elämäni on vaihdellut. Lapsuuden ja nuoruuden jälkeen oli vaihe, jolloin sen ainoana rippeenä olivat vain kirjat ja lohdullinen uppoutuminen niiden maailmaan. Sitten koitti vaihe, jolloin kirjatkin jäivät pölyyntymään yöpöydälle. No, luettiin sentään lastenkirjoja. Paljon lastenkirjoja. Näkisin, että luovuus jäi vuosiksi arjen ja väsymyksen alle. Kun jossain vaiheessa elämä ehkä (hiukan) elpyi (tekikö se niin?) alkoi luovuus taas puskea pinnalle. Ja puskikin voimalla. Se alkoi piirtämisestä ja maalaamisesta. Iltaisin, silloin kun muut nukkuivat. Pian sitä tehtiin kaikki se aika, joka perheeltä ja töiltä liikeni. Ja pian siitä tiesi yhä useampi. Ja niin, ehkä mieli alkoi olla valmis muutokseen.

When we are no longer able to change the situation, we are challenged to change ourselves.

Luova puoleni on aina ollut ihan oma juttuni. Asia, jonka olen mielelläni pitänyt vain itselläni. Jopa mieheni ja lapsuuden perheeni, jotka ovat tunteneet minut ”aina”, yllättyivät. Kyllähän he tiesivät ”Piian aina piirtäneen”, mutta tämä oli kuitenkin uutta. Olin itsekin yllättynyt, sillä en ollut ennen kokenut mitään niin voimakasta tarvetta, tarvetta luoda uutta. Olen ollut aina melko päämäärätietoinen, tiennyt mitä haluan ja tavoitellut sitä, olen päätynyt lapsuuden unelma-ammattiini… Siksipä olinkin yllättynyt, että yhtäkkiä joku aivan muu kutsui niin voimakkaasti. Oli pelottavaa hypätä johonkin, mikä ei ollut kuulunut suunnitelmiin. Oli pelottavaa vaihtaa suuntaa. Oli pelottavaa myöntää, että on ihan ok muuttua. Ja erityisesti; oli pelottavaa paljastaa tämä puoli itsestäni muille. Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.

Lady Love

Minulta on usein kysytty, mistä taiteeni syntyy? Mistä ladyt syntyvät? Olenpa sitä miettinyt itsekin, mutta ei minulla ole selkeää vastausta. En tiedä. Jotainhan taide väistämättä kai kertoo tekijänsä sielunmaisemasta, heijastaisivatko nämä ladytkin sitten jotain? Jotain tiedostettua tai tiedostamatonta. Äkkiseltään en tunnista itseäni ladyistäni, mutta yritetään. Ehkä tuossa yllä olevassa Lady Lovessa on lähestyvän loman kaipausta? Ehkä alla oleva Lady Drama on luotu hetkellä, jolloin mikään ei ole ollut kovin selkeää? Tarkemmin ajateltuna se tosiaan on ensimmäinen ladyistäni ja syntyi niinä aikoina, kun päätökseni lähteä mukaan muutokseen velloi suurimmillaan. Se mikä on selvää, jokaisella ladyistäni on omanlaisensa, vahva asenne.

Lady Drama
Lady Pavlova
Lady Pheasant

Näitä pohtiessani mieleeni juolahti myös ajatus siitä, mitä kotimme meistä kertovat? Se nimittäin on selvää, että kodit kertovat monta tarinaa. Kaikille itsensä toteuttaminen sisustusmielessä ei toki ole tärkeää, mutta sekin kertoo jotain ihmisestä. Ne valinnat, joita kotiimme teemme, kertovat väistämättä persoonastamme, arvoistamme ja mieltymyksistämme. Jos pinnallisesti ajatellaan, niin kuten esimerkiksi vaatteet, myös kodin sisustus ovat rakennusosia identiteetillemme. Eikä se kai niin pinnallistakaan ole, koti on meistä useimmalle kuitenkin tärkein paikka maailmassa. Mitä sinä toivoisit kotisi sinusta viestivän, heijastaako se sinua?

Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, en uteliaisuuksissani malta olla lisäksi kysymättä, mitä ajatuksia maalaukseni sinussa herättävät? Mitä viestejä ne sinulle antavat tekijästään?

You can’t control what people think about you, so stop worrying about living up to their expectations. Just live up to yours.

Behind the scenes

Things aren’t always what they seem. You’re only seeing part of me. There’s more than you could ever know. Behind the scenes.   – Francesca Battistelli

Ja takana on lopulta hyvä viikko.

Siinä viikkoni lyhykäisyydessään. Haluaisitteko, että kerron hieman enemmän? Mennään behind the scenes. En lähde liioin siihen, mikä on rassannut tai vienyt energiaa, eikö kaikilla aina aika ajoin? Yhdestä asiasta ajattelin kuitenkin kirjoittaa. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun aloittaminen on ylivoimaisen vaikeaa tai kesken jääneen jatkaminen tuntuu tahmealta? Luovaa työtä voi olla hankala tehdä aikataulutettuna. Kiire ja luovuus eivät sovi yhteen. Deadlinet ja luovuus ovat vaikea yhdistelmä. Puhutaan tyhjän paperin syndroomasta, mutta englanninkielisen termin ’creative block’ koen ehkä kuvaavammaksi. Vaikka tätä termiä käytetään kuvaamaan luovan työn haasteita, tunnistan itse sairastaneeni samaa syndroomaa aina toisinaan myös muillakin elämän osa-alueilla. Joskus vain pyykkivuorikin voi olla ylivoimainen. Oleellista on oivaltaa se, että esteenä toiminnalle on tuolla mielen syövereissä jokin lukko. Ja lukothan on tehty avattaviksi.

Behind the scenes-kuvien sijaan tätä postausta kuvittaa värimaailmaltaan seesteisimmät maalaukseni. Ajattelin perustella, että tasapainon vuoksi, vaikka totuus taitaa olla, että oikeat behind the scene-kuvat menisivät inhorealismin puolelle.

Tahmea kuvaa tammikuutani hyvin. Tunnistan omat lukkoni, mielen päällä on tässä elämäntilanteessa paljon; yrittäjäksi harjoittelun ja perheen arjen pyörittämisen lisäksi on täytynyt olla luova. Luovuus vaatii kuitenkin oman aikansa ja paikkansa, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Päätinpä siis tietoisesti todeta, että tässä on nyt pulma, lukko, yksi este luovuuden tiellä. Päätinpä ajatella asian yksinkertaisesti ja sanoittaa tunteeni, kuten pienelle lapselle tehdään; että nyt stressaa, mutta se on ihan ok. Se menee ohi ja varmasti jopa helpottaa, kun tartut asioihin yksi kerrallaan, pienissä paloissa. Kokeile! Mitä pahaa voi tapahtua? Ja niinhän siinä kävi, klassisesti. Alku oli hankalaa, mutta pian helpotti. Ja takana on lopulta hyvä viikko. Sain monta työtä hyvään vaiheeseen, pari valmiiksikin. Asiat ovat lopulta usein kiinni siitä, kuinka ajatuksensa asettelee.

’Dawn’

Most artists have experienced the creative block. We get stuck in our work. We beat our head against the wall: nothing. Sometimes, it is because we are trying something at the wrong time. -Lukas Foss

’Powder’

Clean out a corner of your mind and creativity will instantly fill it. -Dee Hock

Luulen, että sieltä löytyy monia muitakin, joille järjestyksessä oleva koti auttaa järjestelemään myös ajatukset? Minulle riittää se, että kaikki on vähän sinne päin, suloisen hallitussa kaaoksessa (taitaa kuvata parhaiten omaa mielenmaisemaani?). Mutta on kuitenkin totta, että siisti koti ja sen kauniiksi laittaminen tuo hyvän olon. Vaikkapa kukat, eivätkö tuoreet leikkokukat ilahdutakin aina? Kodin järjestyksen lisäksi mielen järjestystä auttavat listat. Rakastan listoja ja erityisesti sitä, kun tehtyjä asioita saa hyvillä mielin ruksia yli. On tehtävä tietyt asiat pois päiväjärjestyksestä, jotta mielen sopukoista vapautuu tilaa, vaikkapa sille luovuudelle sitten.

Onneksi menneisiin päiviin mahtuu lopulta myös paljon onnistumisia ja mukavia hetkiä. Listalta sai vedettyä muutaman asian yli. Ja onneksi elämä ei sentään ole pelkkää suorittamista ja listoja. Se on myös hetkiä perheen kanssa ja välillä hetkiä ihan vain yksinkin. Ja ne hetket, jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään, jolloin kukaan ei tarvitse sinua, ovat kaikkein hedelmällisimpiä. Ne ovat hetkiä jolloin uudet ideat syntyvät ja pian kankaalla on taas jotain uutta.

Lady Olivello. Pieni pala tilaustyöstä.
”She’s bubbly, she’s fun to be around. She makes the room warm. She’s the sunshine.” Lady Delicious-taidejuliste

Herättävätkö somessa vilisevät kuvat ja tarinat sinussa joskus riittämättömyyden tunnetta? Kaipaatko niiden rinnalle toisenlaista realismia? Vai ovatko ne kauniit kuvat ja tarinat juuri sitä, mikä inspiroi sinua kaiken arkirealismin keskellä?

Don’t compare your behind the scenes to other people’s highlight reels.