ARVONTA – KIITOKSENI SINULLE

Takana lähes puoli vuotta. Tätä uutta elämää. Yrittäjyyttä. Onko se ollut sellaista kuin kuvittelin? Ehkä jotain sinne päin. Osasin odottaa paljon työtä. Paljon uuden opettelua. Paljon epävarmuutta. Sen sijaan en ehkä niinkään osannut tai uskaltanut luottaa siihen, kantaako kaikki työ. Siihen, että pääsenkö edes alkuun. No, taisin minä päästä. Ja siitä kiitos kuuluu teille, hyvät ihmiset.

Minun tarinani luovan alan yrittäjänä on vasta alkanut. Viimeisin valmistunut työni kantaa nimeä Once upon a time. Koska jokainen kaunis tarina alkaa niillä sanoin. Ja niistä minun on hyvää jatkaa omaani eteenpäin. Ja eikö jokainen tarina tarvitse myöskin hopeareunukset? Sellaisetkin olen maalannut yhden tauluparin muotoon. Alla Silver Linings (vas.) ja Once upon a time(oik.).

Silver Linings, taulupari, 2 x 40×20
Once upon a time, 65×54

Minun tarinani ei olisi päässyt alkuun ilman teitä. Eikä se myöskään pystyisi jatkumaan ilman teitä. Tällä taidearvonnalla haluan osoittaa kiitollisuuteni siitä teille. Oletko sinäkin ehkä kääntänyt elämässäsi uuden sivun tai kaipaat elämääsi hopeareunoja? Olisiko Once upon a time tai Silver Linings omiaan sinun seinällesi? Tai tunnetko ihmisen, jota haluaisit maalauksella ilahduttaa? Olet arvonnassa mukana kertomalla, kumpi maalauksista on enemmän sinun mieleesi. Voit tuplata tai jopa triplata voittomahdollisuutesi osallistumalla arvontaan samanaikaisesti myös Facebookissa ja Instagramissa.

Arvonta päättyy 23.4.2018. Voittajan nimi julkaistaan blogissa, oltuani ensin henkilökohtaisesti häneen yhteydessä. Onnea arvontaan!

”Once upon a time is how stories begin…”

Alastomia totuuksia

Samalla kun ladyt maalauksissani muuttuvat rohkeammiksi, tulen ehkä paljastaneeksi jotain henkilökohtaisempaa itsestänikin. Käsiteltäisiinkö nyt siis hiukan alastomia totuuksia?

Kuulin kerran vertauskuvan, jonka mukaan aivot ovat kuin omenapuu. Ne versoavat uutta, kun niitä hoidetaan. Käänteisesti voisi ajatella, että ne väsyvät eivätkä tuota satoa, jolleivat saa arvoistaan hoitoa ja huolenpitoa. Voidakseen hyvin, ne tarvitsevat lepoa, ravintoa, liikuntaa, rakkautta, kiltteyttä. Iloa ja hyvyyttä. Oikeanlaista ruokintaa. Niitä tarvitsee ruokkia asioilla, jotka hyvillä tavoin haastavat. Luulenpa luetelleeni tässä juuri aika pitkälti kaikki ne syyt, jotka ohjasivat minua vaihtamaan elämäni suuntaa.

Tiedän, mitä on väsymys. Enkä tarkoita sellaista illan tullen mukavasti hiipivää väsymystä.  Tiedän, mitä on herätä väsyneenä. Suorittaa elämäänsä väsyneenä. Tehdä intensiivistä ihmissuhdetyötä ja olla perheenäiti – väsyneenä. Tiedän, millaista on olla toisia varten, vastaanottaa toisilta ja antaa itsestään. Vaikka tuntuisi, ettei ole yhtikäs mitään annettavaa. Yrittää yltää siitä huolimatta aina parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Koska mikään, mikä on vähän sinne päin, ei riitä. (Lukuunottamatta siivousta ja yleistä järjestelmällisyyttä). Mutta ylsinkö suorituksissani kiitettävään lopputulokseen? En tietenkään. Väsyin entistä enemmän.

Yhden erityisen väsyneen ajanjakson päätteeksi päätin hankkia vuosien tauon jälkeen itselleni taas maalaustarvikkeet. Maalaten ja piirtäen olin lapsuudessa ja nuoruudessa viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä ja halusin selvittää, olisiko taika edelleen tallella? No, olihan se – ja voimakkaampana kuin koskaan. Se onnentunne, jonka maalaamisesta sain, oli niin koukuttava, että pian vietin kaiken työltä ja perheeltä liikenevän ajan maalaten. Nipistin aikaa yöunista, jätin jopa syömättä, jotta saisin maksimoitua aikani maalaamiselle. Varsinainen terveydenhoitaja. Mutta niin tulin lopulta tilanteeseen, jossa oli tehtävä valinta.

Tässä kohtaa lienee jo selvää, mitä valitsin. Tein – ehkä ensimmäistä kertaa ikinä – päätökseni itsekkäistä syistä. Valitsin ruokkia itseäni hyvillä, onnelliseksi tekevillä asioilla. Valitsin ajatella uudella tavalla. Että suuntaa voi vaihtaa ja mikä vain on mahdollista, niin kliseiseltä kuin kuulostankin. Valitsin luottaa siihen kutkuttavaan luottamuksen tunteeseen. Eikä kai se valinta lopulta niin itsekäskään ollut. Eihän onnellisempi ja jaksavaisempi äiti/vaimo/tytär/sisko/ystävä kai niin huono juttu läheisilleenkään ole?

Päätös ei kuitenkaan ollut helppo. Luopua nyt vakaasta ja säännöllisestä työstä, jossa oli valtavasti hyviä puolia. Asioita, joista oli vaikea luopua. Ihmisen kohtaamista. Uuden elämän ihmettä. Mukana elämistä. Mutta kuka tietää, mistä vielä itseni jonain päivänä löydän? Jostain oli kuitenkin luovuttava, saadakseni tilalle jotain uutta.

Tätä hiukan henkilökohtaisempaa puolta itsestäni minua rohkaisi paljastamaan tämä tuorein leidini, kukas muukaan. Me nimittäin yhdessä päätimme kokeilla jotain aivan uutta ja rohkeaa. Tässä alastomassa kirjoituksessa olkoon minun tämänkertainen osuuteni rohkeudesta, muun alastomuuden lupaan jättää leideille, tästä edeskin. Pää pilvissä ja jalat maassa, siihen on hyvä tähdätä. Saanen esitellä, hän on Lady Heaven.

Lady Heaven, 116×89

Tarinat väsymyksestä ovat kaikille meistä tuttuja ja monille omakohtaisia kokemuksia. Sillä suurin osa ihmisistä kärsii jossakin vaiheessa elämäänsä henkisestä uupumuksesta. Väsymys on vaikea käsite. Se kuuluu luonnollisena osana elämään, mutta missä kulkee raja?

Kaksi maailmaa

Taide ei ole yhteiskuntamme sivutuote, vaan sen päämäärä. Meidän sukupolvemme tullaan muistamaan siitä, millaista kulttuuria loimme ja minkälaisia arvoja puolustimme. Uskon, että taiteella on mahdollisuus muuttaa ihmistä ja taiteilijoille on annettu voima siihen muutokseen.

Hannu-Pekka Björkman

Mielessäni on jo pitkään ollut eräs aihe kirjoitukselle. Aihe ei ole ollut sen vähäisempi kuin – taiteen ja kulttuurin merkitys hyvinvoinnille. Mahtipontista, eikö? Olen tehnyt lukuisia versioita, lähestynyt aihetta hiukan eri perspektiiveistä. Ja aina lopulta deletoinut kaiken kirjoittamani. Sanoma on tuntunut turhan paatokselliselta. En olisi jaksanut itsekään lukea. Kuivaa tekstiä rikkaasta aiheesta. Sitten koitti viime perjantai ja Jussi-gaala. Ja Hannu-Pekka Björkmanin puhe. Ja no, hän sanoikin sitten kaiken. Ja aika helpon tuntuisesti. Ei ihan turha taiteilija!

Huomaan herkästi pyöritteleväni päässäni aiheita, joista terveydenhoitajana kirjoittaisin. Ja samaan aikaan pohdin, kuinka yhdistäisin nämä kaksi maailmaa – sen mistä tulen, siihen mitä nyt teen ja mihin olen matkalla. Hyvinvointiin liittyvät asiat kun edelleen ovat minulle tärkeitä, vaikka terveydenhoitajan työ on vaihtunutkin luovaan työhön ja yrittäjyyteen. Ja missään nimessähän nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kulttuuriharrastuksen kun on todettu olevan yhteydessä koettuun terveyteen ja hyvinvointiin ja taiteen taas tutkitusti lisäävän luovuutta, iloa ja aktiivisuutta sekä vahvistavan kokemusta paremmasta elämänhallinnasta. Eivät aiheet kai lopulta tosiaankaan kovin kaukana toisistaan ole, kulkevat käsi kädessä jopa.

Joten saattaapa olla, että jatkossa julkaisen aina toisinaan juttuja myös hyvinvointiin liittyen, siitä kun kuitenkin jotain tiedän. Se on aihe, joka herkästi sivuaa kirjoituksiani ja tulee varmasti sivuamaan enemmänkin, kunhan vain löydän sen oman tapani. Sen ei-paatoksellisen. Miltä se kuulostaa?

Ja lopuksi, sitä mielen hoitoa parhaimmillaan. Kahden työlään prosessin palkkiona, saanen vihdoin esitellä; Lady Pearl ja Lady Delicate! Leidit ovatkin todella haastaneet minua viime aikoina, mutta minulla on kutina, että tästä se lähtee taas sujumaan! Tai jos ei kutina, niin ainakin toivo.

Lady Pearl, tilaustyö
Lady Delicate, tilaustyö

Kaksi aika erilaista maailmaa. Voimakasta ja herkkää. Kumman maailma viehättää sinua enemmän?

Yksi maalaus ja onnellinen ajatus, kiitos!

Yksi onnellinen ajatus keskellä arkisinta viikkoa ei voi olla huono ajatus, eihän?

And you’ll know you’re on your path when it really doesn’t matter what anyone thinks of it. All that matters is you’re going to the place you’ve always belonged. -JmStorm

Tämä ajatus kiteyttää oivallisesti tämänhetkiset ajatukseni. Olen onnellinen, että olen tässä pisteessä. Olen onnellinen, että uskalsin tehdä päätöksen heittäytyä uuteen. Olen onnellinen, että pystyin. Ja ennenkaikkea onnellinen, että sain.

Olen onnellinen siitä, että enää kaikki ei jännitä. Aina ja koko ajan. Yöllä ja päivällä. Enää en juuri murehdi, mitä muut miettii. Minä vain teen. Tätä omaa juttuani. Kirjoitan ja maalaan. Ja olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen. Best ever sanoisi kymmenvuotiaani. Se on ilmeisen yleispätevä ilmaisu kaikkeen positiivissävytteiseen. Mutta päätökseni muuttaa elämäni suunta oli toden totta – best ever.

Onnelliseksi minut tekee myös tämä Lady. Hän on pian valmis ja päättää pitkän leidittömän kauden.

Identiteettikriisi?

Kriisi. Sanana pelottava, mutta kenties monen muutoksen alulle laittava voima. Missä mennään matkallani terveydenhoitajasta luovaksi yrittäjäksi?

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat aina tienneet mitä tekevät, mihin suuntaan pyrkivät ja luottanut siihen, että noin suurin piirtein tiedän, mihin suuntaan elämä kulkee. Siinä määrin toki kuin se on mahdollista. Itseään ei sen suuremmin ole tarvinnut etsiskellä. Olen oppinut tuntemaan itseni tietynlaisena, tietyllä identiteetillä. Ennen kuin nyt.

Life always waits for some crisis to occur before revealing itself at its most brilliant. -Paulo Coelho

Identiteettikriisi. Hui. Sanana aika pelottava, eikö? Tuo kriisi. Mutta se minulla taitaa olla. Ja toisaalta, oletko sinäkin sitä mieltä, että ainakin jälkikäteen ajatellen monella kriisillä on lopulta ollut myös positiivinen vaikutus elämääsi? Ne ovat saattaneet työntää juuri oikeaan suuntaan. Pakottaa muutokseen. Muutokseen, johon ilman kriisiä ei välttämättä olisi löytynyt rohkeutta lähteä. Ehkäpä kriisi onkin siis aina myös mahdollisuus? Mahdollisuus löytää itsestään jotain sellaista, mikä vie elämässä eteenpäin. Se tarjoaa mahdollisuuden löytää itsestään uusia puolia ja mahdollisuuden kasvuun. Aina aika ajoin arvojaan on kai hyvä pysähtyä punnitsemaan ja tarpeen tullen tekemään uudelleenjärjestelyjä. On lopulta aika vapauttavaakin uskaltautua pohtimaan uusia vaihtoehtoja sen tutun ja totutun ulkopuolelta.

Identiteetin sanotaan olevan tietoisen etsinnän ja pohdinnan tulos. Ja koska identiteettimme on lukuisten persoonallisten palojen summa, on kai vain luonnollista, että vuosien varrella näitä palasia on joskus tarpeen järjestellä uusiksi. On tehtävä ehkä tilaa uusille paloille. En liene kuitenkaan ainoa, jonka mielestä kaikki uusi saattaa tuntua aluksi hiukan pelottavaltakin? Ajatella itseään kokonaan uusin silmin, avoimena sille, ettei aivan tiedä minne on menossa. Ja sietää ehkä vähän epämiellyttäviäkin tunteita. Epätasapainoa, epävarmuutta ja epäjärjestystä. Ja kaikkien epä-alkuisten tuntemusten kanssa sitä saattaa herkästi olla hiukan kadoksissa ja orpona hetken aikaa.

Ja tiedätkö, tässä hetkessä onkin ehkä parasta juuri se, etten aivan tiedä.

Täytin tässä taannoin aivan rutiininomaisesti erästä lomaketta. Lomakkeessa kysyttiin ammattia, kirjoitin totutusti ’terveydenhoitaja’. Mutta hetkinen. Mitä siihen nykyisin kuuluu kirjoittaa? Mikä minä nykyisin olen? Yllätyin siitä, kuinka vahvasti ammatti-identiteetti lopulta määritteleekään minua. Olen toden totta tavoittelemassa unelmaani, mutta tunnen kuitenkin olevani vielä aika ulalla. Tunnen samaan aikaan sekä haikeutta siitä, etten toteuta sitä ammatillista puolta itsestäni, johon olen kasvanut. Ja toisaalta valtavaa innostusta siitä, minne olen matkalla. Ja siitä, että olen uskaltanut. Ei kai se, että tuon elämääni jotain uutta, poissulje kaikkea vanhaa? Se, että olen terveydenhoitaja kulkee edelleen mukanani, näkyy ehkä tavoissani ajatella ja sitä kautta teksteissä, joita kirjoitan. Ja kuka tietää, sovellanko tuota ammattitaitoa tulevaisuudessa vielä jollain tapaa? Haluaisin uskoa niin. Ja tiedätkö, tässä hetkessä onkin ehkä parasta juuri se, etten aivan tiedä. Nyt vain maalaan ja kirjoitan.

Samalla kun päivitän uutta (parempaa) versiota itsestäni, huomaan kodinkin kaipaavan päivitystä.  Tai paremminkin minun kaipaavan kotiin päivitystä. Siinä missä tämä on edelleen perheemme koti, tämä on nyt myös työpaikkani. Näitä seiniä tulee tuijoteltua siis huomattavasti aiempaa enemmän ja pääsikin ehkä hups huomaamatta käymään niin, että yksi ajatus johti toiseen ja… Tilasin hiukan tapettia. Ja pari valaisinta. Ja muutaman seinähyllyn. Tyynynpäällisiä. Vähän vuodevaatteitakin. Mutta en enempää. Ja harkittuja hankintoja kaikki. (Plus pari ihanaa kaktusta.)

Kenties juuri elämän myllerryksistä johtuen kaipaan kotiin nyt rauhaa, seesteisyyttä ja järjestystä. Viime aikoina on valmistunut kaksi aikalailla juuri sellaista maalausta – tuo pienempi tuossa, ’Sea Breeze’ ja viimeisimpänä ’Sees’. Sellainen nimittäin oli mieleni sen maalattuani. Sees ainakin hetken. Istuvat muuten kauniisti vieretysten, nämä kaksi.

Ovatko elämän kriisit kuljettaneet sinua joskus yllättäviin suuntiin?

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. Kirja, joka on puhutellut jo nimellään. Pian se on luettu ja se saa löytää paikkansa osana kodinsisustusta. Todennäköisesti jostain pinosta tai rivistä. Sillä niitä rakastan; pinoja, jotka pitävät sisällään tuhansia luettuja sivuja. Tuhansia tunteita ja muistoja.

Tällä lomalla olen kulkenut kirja kainalossa. Ahminut sanoja. Aina kun siihen hetki on tarjoutunut. Varastanut hetkiä edes puolikkaan sivun verran. Jäänyt makustelemaan sanoja kaikessa rauhassa. Sulkenut silmäni auringossa ja antanut ajatusten kuljettaa. Nauttinut lukemisesta kaikkien niiden taaksejääneiden kuukausien edestä, jolloin en ole ehtinyt tai jaksanut.

Luetut sanat ovat kuljettaneet vuoroin Ensimmäisen maailmansodan Ranskaan, vuoroin 2000-luvun Lontooseen. Näiden maailmojen ympärille kietoutuu kahden urhoollisen naisen – Sophien ja Livin – tarina. Tarina kahdesta täysin erilaisessa maailmassa eläneestä naisesta, joita surullisen kauniin rakkaustarinan lisäksi yhdistää maalaus – Tyttö, jonka jätit taaksesi. Tarina, joka on raadollinen, epäreilukin. Tarina, jossa jokainen rivi ja rivinväli kertoo tarinaa. The Girl You Left Behind (suom. Ne, jotka ymmärtävät kauneutta) on Jojo Moyesin käsialaa – ja minä ihailen sitä.

I often think that the ability to earn a living by doing the thing one loves must be one of life’s greatest gifts. -Jojo Moyes, The Girl You Left Behind

Ensimmäiset sivut tästä kirjasta luin jo syksyllä, mutta elämän myllerrysten keskellä jaksoin lukea vain sanan silloin, toisen tällöin. Vika ei ollut kirjassa, vaan elämäntilanteessa. Aina oli muka jotain tähdellisempää. Tämä siteerattu lause jäi sen sijaan kummittelemaan alitajuntaani pitkäksi aikaa. Nyt lomalla olen kuitenkin nauttinut tästä tarinasta kaikkien niiden menetettyjenkin lukuhetkien edestä. Kuten Moyesilta osasin odottaa, kirjan maailmoihin uppoaa ja henkilöiden tunteet ja kokemukset aistii kuin ominaan. Moyes on yksi mestareista. Ja kirjoittaminen on yksi taiteen korkeimmista muodoista, jos minulta kysytään.

Joten tässäpä minä, loma-Piia, kuopuksen taltioimassa hetkessä, johon loman aikana olen lukuisia kertoja unohtunut. Siirtänyt kirjan hetkeksi syrjään ja antanut mielen sulatella sanoja. Tämän kirjan viimeisiä sivuja vaalin ja luen ne kaikessa rauhassa vasta kotimatkalla lentokoneessa, kun muu perhe nukkuu. Haluan pyhittää viimeiset sivut rauhalliseen hetkeen, sillä uskallan odottaa tarinan lopun olevan yllättävä ja herättävä. Haluan kaikessa rauhassa sulatella viimeiset sanat ja hyvästellä tämän kirjan maailman.

Kotona kirja pääsee osaksi sisustusta, pinoon tai riviin sinne missä kivalta näyttää. Muistuttamaan tarinastaan ja niistä tunteista, joita herätti. Muistuttamaan tästä matkasta ja elämäntilanteesta, jossa sen luin. Houkuttamaan kenties tarttumaan sen kansiin joskus uudelleen, kun aika on kypsä. Mutta ennen sitä, olen visioinut mielessäni pientä kirjahyllyprojektia (tai paremminkin kirjaseinä), ihan vain pikkupuhdetta miehelle sen viimeksi mainitun patiorempan lisäksi. Koska ovathan kirjat ihania ja olisihan se kiva saada ne kauniisti osaksi kotia?

Onko Jojo Moyesin tuotanto tuttua teille muille? Hän on vain yksi monista ihailemistani kirjailijoista, mutta viime aikoina jostain syystä juuri hänen tapansa käyttää sanoja on koskettanut. Jokainen sivu, rivi ja sana on merkityksellinen. En malta tähän loppuun olla vielä lainaamatta muutamaa hänen sanaansa kirjasta, jolla on aivan oma paikkansa sydämessäni.

I held him close and said nothing, all the while telling him silently that he was loved. Oh, but he was loved. – Jojo Moyes, Me Before You

Uutta perspektiiviä

Millaista se olisikaan herätä täältä joka aamu? Aamuisella hakea pihatielle heitetty aamuposti kahvikuppi kädessä, tervehtiä naapuria ja vastata ystävällisesti esitettyyn kysymykseen, että miten voit tänään? Nauttia kauneudesta ja lämmöstä ihan joka päivä. Pulahtaa mereenkin vaikka ihan joka päivä. Ja huomata, että arjeksihan se elämä pian muuttuisi täälläkin.

Perspective; there are two ways to live your life – one is as though nothing is a miracle, the other is as everything is a miracle. -Albert Einstein

Eikö vain elämä tunnukin aina hiukan erilaiselta jossain muualla? Eikö vain, että kun lähtee tarpeeksi kauas pois, asiat näkee ikään kuin uusin silmin? Ikään kuin elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolelta, sen oman arkisen kuplansa ulkopuolelta. Ja sen kuplan ulkopuolella asiat saavat uutta perspektiiviä. Millaista elämä olisi muualla? Tai miten minä sitä haluaisin elää; mitä kaipaan siitä omasta arkisesta kuplastani ja mitä voisin täältä napata mukaani?

Arjestaan olisi kai hyvä tehdä mukavaa, sitähän elämä kuitenkin valtaosin on. Muutama kuukausi sitten päätin pistää oman elämäni remonttiin ja tavoitella työ- ja vapaa-ajan suloista tasapainoa. Haluaisin ajatella asian niin, että työ- ja vapaa-aika eivät ole toisistaan erillisiä asioita, ne eivät ole toinen toistaan poissulkevia. Ei lainkaan, nehän ovat molemmat elämää. Luulen päässeeni jo hiukan jyvälle tästä. Tällä hetkellä ne eivät enää ole tiukasti eroteltuina, vaan olen matkalla siihen, että ne kietoutuvat (vielä jonakin päivänä) kauniisti yhteen.

Kauneimmillaan se nimittäin todella on sitä, että mieli inspiroituu äkkiarvaamatta ja sormet syyhyävät joko maalaamaan tai kirjoittamaan. Saa tehdä työtään intohimosta. Arkeen paluu ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä mukavalta ajatukselta.

Sellaisia pohdiskelin tänään, Ystävänpäivän aamuna, kahvikupposen kanssa, tässä majapaikkamme terassilla. Suuntaanpa tästä pian perheineni tuonne rannalle, lämmin päivä tulossa.

Onnellista Ystävänpäivää

Kevättä rinnassa?

Ja kuinka kummassa sitä onkaan jo helmikuu? Vielä tammikuussa edessä oleva vuosi tuntuu loputtoman pitkältä, mutta helmikuun koittaessa huomaa, että aikahan kuluu juosten, tänäkin vuonna. Mitä kevään tulo saa meissä aikaan? Iloa ja innokkuutta? Toiveikkuutta? Tarmoa ja uutta puhtia? Uudistumisen halua? Väsymystä pitkän talven jälkeen?

February (n.) month when you are overthinking with love and Valentine

Ja kuinka kummassa sitä onkaan jo helmikuu…?

Minulla oli hyvä suunnitelma tämän kirjoituksen varalle. Mutta koska elämä toi eteen asioita, joita en tälle viikolle ollut osannut kalenteroida, tuli suunnitelmiin muutos. Kertoisinko kuitenkin, mistä minun piti kirjoittaa?

When nothing goes right… Go left.

Minun piti kirjoittaa siitä, että oletteko tekin yhtä hämmästyneitä siitä, että on jo helmikuu? Vielä tammikuussa edessä oleva vuosi tuntuu loputtoman pitkältä, mutta helmikuun koittaessa huomaa, että aikahan kuluu juosten, tänäkin vuonna. Kevättä rinnassa – kulunut ilmaisu, mutta kuvaava sellainen. Pakkanen paukkuu, ulkona on (toisina päivinä) ihana valo, päivä saa lisää pituutta… Niin, helmikuu tuntuu olevan jo niin paljon lähempänä kevättä, vaikka sydäntalvessa vielä ollaankin. Kevätfiilis hiipii hiljalleen.

Minun piti kirjoittaa siitä, että mitä se kevään tulo sitten saa meissä aikaan? Iloa ja innokkuutta? Toiveikkuutta? Tarmoa ja uutta puhtia? Uudistumisen halua? Väsymystä pitkän talven jälkeen? Mitä kenelläkin, ehkä elämäntilanteesta ja energiatasosta riippuen. Minulla on ainakin takana viikko, jolloin olisi ollut tarmoa uudistaa vaikka mitä, mutta tällä kertaa kohdistin tarmoni kotisivuihini. Uudistusvimmoissani olen tehnyt siis hieman töitä sivujeni ulkoasun kanssa. Matka on vielä kesken, mutta toivottavasti suunta on oikea. Mitä sanotte?

Minun piti kirjoittaa ajatuksiani näistä sanoista, ne herättivät minussa ajatuksia monella eri tapaa. Mutta sen sijaan jätän tämän vain tähän, niin voitte muodostaa omat ajatuksenne ilman minun vaikutteitani.

Creative adult is the child who survived.

Minun piti kai myös vain kepeästi pohdiskella, että kevään tulo taitaa tuoda monelle meistä myös tarpeen uudistaa kotia? Siivota, raikastaa, vaihtaa järjestystä, tuoda jotain uutta? Tai luoda jotain uutta? Minulla ainakin ovat sormet maalissa, pää pullollaan ideoita uusien ladyen kanssa. Ja kotiin tekee mieli saada enemmän vihreää, ehkä joku kookas kaktus? Nämä kuvissa näkyvät ladyt ovat muuten kumpainenkin matkalla uusiin koteihinsa, tuomaan kenties juuri sitä jotain uutta jonkun kotiin.

Oletko sinä tehnyt uusia hankintoja tai järjestellyt uusiksi vanhoja? Onko tulevassa keväässä jotain, mitä ihan erityisesti odotat?

Heijastuksia

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Of course, you have people who already see you one way and already judge you, but that’s the other side of me that people don’t know. That’s just me being me.

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Se, kuinka luovuus on kulkenut mukanani läpi tähänastisen elämäni on vaihdellut. Lapsuuden ja nuoruuden jälkeen oli vaihe, jolloin sen ainoana rippeenä olivat vain kirjat ja lohdullinen uppoutuminen niiden maailmaan. Sitten koitti vaihe, jolloin kirjatkin jäivät pölyyntymään yöpöydälle. No, luettiin sentään lastenkirjoja. Paljon lastenkirjoja. Näkisin, että luovuus jäi vuosiksi arjen ja väsymyksen alle. Kun jossain vaiheessa elämä ehkä (hiukan) elpyi (tekikö se niin?) alkoi luovuus taas puskea pinnalle. Ja puskikin voimalla. Se alkoi piirtämisestä ja maalaamisesta. Iltaisin, silloin kun muut nukkuivat. Pian sitä tehtiin kaikki se aika, joka perheeltä ja töiltä liikeni. Ja pian siitä tiesi yhä useampi. Ja niin, ehkä mieli alkoi olla valmis muutokseen.

When we are no longer able to change the situation, we are challenged to change ourselves.

Luova puoleni on aina ollut ihan oma juttuni. Asia, jonka olen mielelläni pitänyt vain itselläni. Jopa mieheni ja lapsuuden perheeni, jotka ovat tunteneet minut ”aina”, yllättyivät. Kyllähän he tiesivät ”Piian aina piirtäneen”, mutta tämä oli kuitenkin uutta. Olin itsekin yllättynyt, sillä en ollut ennen kokenut mitään niin voimakasta tarvetta, tarvetta luoda uutta. Olen ollut aina melko päämäärätietoinen, tiennyt mitä haluan ja tavoitellut sitä, olen päätynyt lapsuuden unelma-ammattiini… Siksipä olinkin yllättynyt, että yhtäkkiä joku aivan muu kutsui niin voimakkaasti. Oli pelottavaa hypätä johonkin, mikä ei ollut kuulunut suunnitelmiin. Oli pelottavaa vaihtaa suuntaa. Oli pelottavaa myöntää, että on ihan ok muuttua. Ja erityisesti; oli pelottavaa paljastaa tämä puoli itsestäni muille. Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.

Lady Love

Minulta on usein kysytty, mistä taiteeni syntyy? Mistä ladyt syntyvät? Olenpa sitä miettinyt itsekin, mutta ei minulla ole selkeää vastausta. En tiedä. Jotainhan taide väistämättä kai kertoo tekijänsä sielunmaisemasta, heijastaisivatko nämä ladytkin sitten jotain? Jotain tiedostettua tai tiedostamatonta. Äkkiseltään en tunnista itseäni ladyistäni, mutta yritetään. Ehkä tuossa yllä olevassa Lady Lovessa on lähestyvän loman kaipausta? Ehkä alla oleva Lady Drama on luotu hetkellä, jolloin mikään ei ole ollut kovin selkeää? Tarkemmin ajateltuna se tosiaan on ensimmäinen ladyistäni ja syntyi niinä aikoina, kun päätökseni lähteä mukaan muutokseen velloi suurimmillaan. Se mikä on selvää, jokaisella ladyistäni on omanlaisensa, vahva asenne.

Lady Drama
Lady Pavlova
Lady Pheasant

Näitä pohtiessani mieleeni juolahti myös ajatus siitä, mitä kotimme meistä kertovat? Se nimittäin on selvää, että kodit kertovat monta tarinaa. Kaikille itsensä toteuttaminen sisustusmielessä ei toki ole tärkeää, mutta sekin kertoo jotain ihmisestä. Ne valinnat, joita kotiimme teemme, kertovat väistämättä persoonastamme, arvoistamme ja mieltymyksistämme. Jos pinnallisesti ajatellaan, niin kuten esimerkiksi vaatteet, myös kodin sisustus ovat rakennusosia identiteetillemme. Eikä se kai niin pinnallistakaan ole, koti on meistä useimmalle kuitenkin tärkein paikka maailmassa. Mitä sinä toivoisit kotisi sinusta viestivän, heijastaako se sinua?

Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, en uteliaisuuksissani malta olla lisäksi kysymättä, mitä ajatuksia maalaukseni sinussa herättävät? Mitä viestejä ne sinulle antavat tekijästään?

You can’t control what people think about you, so stop worrying about living up to their expectations. Just live up to yours.

Behind the scenes

Things aren’t always what they seem. You’re only seeing part of me. There’s more than you could ever know. Behind the scenes.   – Francesca Battistelli

Ja takana on lopulta hyvä viikko.

Siinä viikkoni lyhykäisyydessään. Haluaisitteko, että kerron hieman enemmän? Mennään behind the scenes. En lähde liioin siihen, mikä on rassannut tai vienyt energiaa, eikö kaikilla aina aika ajoin? Yhdestä asiasta ajattelin kuitenkin kirjoittaa. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun aloittaminen on ylivoimaisen vaikeaa tai kesken jääneen jatkaminen tuntuu tahmealta? Luovaa työtä voi olla hankala tehdä aikataulutettuna. Kiire ja luovuus eivät sovi yhteen. Deadlinet ja luovuus ovat vaikea yhdistelmä. Puhutaan tyhjän paperin syndroomasta, mutta englanninkielisen termin ’creative block’ koen ehkä kuvaavammaksi. Vaikka tätä termiä käytetään kuvaamaan luovan työn haasteita, tunnistan itse sairastaneeni samaa syndroomaa aina toisinaan myös muillakin elämän osa-alueilla. Joskus vain pyykkivuorikin voi olla ylivoimainen. Oleellista on oivaltaa se, että esteenä toiminnalle on tuolla mielen syövereissä jokin lukko. Ja lukothan on tehty avattaviksi.

Behind the scenes-kuvien sijaan tätä postausta kuvittaa värimaailmaltaan seesteisimmät maalaukseni. Ajattelin perustella, että tasapainon vuoksi, vaikka totuus taitaa olla, että oikeat behind the scene-kuvat menisivät inhorealismin puolelle.

Tahmea kuvaa tammikuutani hyvin. Tunnistan omat lukkoni, mielen päällä on tässä elämäntilanteessa paljon; yrittäjäksi harjoittelun ja perheen arjen pyörittämisen lisäksi on täytynyt olla luova. Luovuus vaatii kuitenkin oman aikansa ja paikkansa, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Päätinpä siis tietoisesti todeta, että tässä on nyt pulma, lukko, yksi este luovuuden tiellä. Päätinpä ajatella asian yksinkertaisesti ja sanoittaa tunteeni, kuten pienelle lapselle tehdään; että nyt stressaa, mutta se on ihan ok. Se menee ohi ja varmasti jopa helpottaa, kun tartut asioihin yksi kerrallaan, pienissä paloissa. Kokeile! Mitä pahaa voi tapahtua? Ja niinhän siinä kävi, klassisesti. Alku oli hankalaa, mutta pian helpotti. Ja takana on lopulta hyvä viikko. Sain monta työtä hyvään vaiheeseen, pari valmiiksikin. Asiat ovat lopulta usein kiinni siitä, kuinka ajatuksensa asettelee.

’Dawn’

Most artists have experienced the creative block. We get stuck in our work. We beat our head against the wall: nothing. Sometimes, it is because we are trying something at the wrong time. -Lukas Foss

’Powder’

Clean out a corner of your mind and creativity will instantly fill it. -Dee Hock

Luulen, että sieltä löytyy monia muitakin, joille järjestyksessä oleva koti auttaa järjestelemään myös ajatukset? Minulle riittää se, että kaikki on vähän sinne päin, suloisen hallitussa kaaoksessa (taitaa kuvata parhaiten omaa mielenmaisemaani?). Mutta on kuitenkin totta, että siisti koti ja sen kauniiksi laittaminen tuo hyvän olon. Vaikkapa kukat, eivätkö tuoreet leikkokukat ilahdutakin aina? Kodin järjestyksen lisäksi mielen järjestystä auttavat listat. Rakastan listoja ja erityisesti sitä, kun tehtyjä asioita saa hyvillä mielin ruksia yli. On tehtävä tietyt asiat pois päiväjärjestyksestä, jotta mielen sopukoista vapautuu tilaa, vaikkapa sille luovuudelle sitten.

Onneksi menneisiin päiviin mahtuu lopulta myös paljon onnistumisia ja mukavia hetkiä. Listalta sai vedettyä muutaman asian yli. Ja onneksi elämä ei sentään ole pelkkää suorittamista ja listoja. Se on myös hetkiä perheen kanssa ja välillä hetkiä ihan vain yksinkin. Ja ne hetket, jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään, jolloin kukaan ei tarvitse sinua, ovat kaikkein hedelmällisimpiä. Ne ovat hetkiä jolloin uudet ideat syntyvät ja pian kankaalla on taas jotain uutta.

Lady Olivello. Pieni pala tilaustyöstä.
”She’s bubbly, she’s fun to be around. She makes the room warm. She’s the sunshine.” Lady Delicious-taidejuliste

Herättävätkö somessa vilisevät kuvat ja tarinat sinussa joskus riittämättömyyden tunnetta? Kaipaatko niiden rinnalle toisenlaista realismia? Vai ovatko ne kauniit kuvat ja tarinat juuri sitä, mikä inspiroi sinua kaiken arkirealismin keskellä?

Don’t compare your behind the scenes to other people’s highlight reels.