Kunpa asiat voisi paijata paremmiksi

Kunpa sydämen ja järjen äänet eivät olisi niin usein erimielisiä.

Kunpa murheet olisivat yhä vain asfaltti-ihottumat polvissa.

Kunpa misseillä olisi valta tuoda maailmaan rauha.

Kunpa ajatuksensa ehtisi kuulla paremmin.

Ja kunpa kuulisi toistenkin.

Kunpa kivikkoiset tiet olisivat aurinkoisia lyhyempiä.

Kunpa joskus voisi katsoa elämää taaksepäin ja ylpeästi todeta, että tein sen, ennemmin kuin todeta, että kunpa olisin tehnyt.

Kunpa ajassa voisi pyrähtää hetkeksi tulevaisuuteen vain tarkistamaan, että kannattaako tämä.

Ja toisaalta… Kunpa osaisi elää vain tässä hetkessä.

Kunpa ajan voisi itseasiassa pysäyttää juuri tähän. Lempeän lämpimään toukokuiseen iltaan. Siirtyä viikonloppuun mieli täynnä kaikkea keskeneräistä… Työtä enimmäkseen (yksi niistä kuvana tässä alla). Mutta onhan tässä viikonloppu taas aikaa. Jäsennellä juttunsa järjestykseen. Kuuntelen tässä ensin ruohonleikkurin hurinaa, kastelen kukat ja päätän, että nyt on hyvä.

Ja vielä lopuksi huomio tuohon otsikkoon viitaten; monen asian muuten saa. Kokeilkaa!

Täyttä elämää

Otteita elämästäni. Ehkä jonkun toisenkin?

Aikatauluja. Kouluaamuja. Tekemättömiä töitä, muistilistoja. Ruokakauppa. Nälkäisiä lapsia, väsyneitä lapsia. Harrastuksia. Keskeytyneitä ajatuksia. Keskeytyneitä keskusteluita. Väsyneitä aikuisia. Riittämättömyyttä. Kiire. Kiukkukohtauksia. Syliin kaipaavat kädet, kyyneleitä poskilla. Huolta. Sotkua, pyykkiä. Romahduksia. Legoja joka puolella taloa. Lisää pyykkiä. ”En halua”. ”Miks muka?”. ”Ihan sama.”. ”Kohta”. ”Tyhmä äiti”. Läksyjä. Kiistoja, eripuraa. Syyllisyyttä. Jalan alle jäävä lego yön pimeydessä. Hampaiden kiristelyä. Ovien paiskontaa. Toivotonta lapsen herättelyä arkiaamuna. Virkeän lapsen askeleet aamukuudelta vapaa-aamuna.

Ja sitten toisaalta. Toivoa. Sylittelyä. Unista tuhinaa. Kikatusta. Lautapelejä. Pitkiä haleja. Leikkejä. Iltasatuja. Hyviä keskusteluita. Kylläiset masut, tyyni mieli. Hassuja hetkiä. Pusuja. Loputtomasti kysymyksiä. Oivalluksia. Luottamusta. Hiljaisia hetkiä. Pehmeä käsi omani sisällä. Sinisten silmien katse. Oppimista, edistymistä. Onnistumisia. Ylpeyttä. Ihailua. Haikeutta. Rakkautta, ennenkaikkea ja äärettömästi sitä. ”Äiti”. ”Hyvii unii”. ”Rakastan sua”. Ihanaa, että uskallat kiukutella ja näyttää kaikki tunteesi minulle. Ihanaa, että saan kietoa käteni ympärillesi, kun sinulla on paha mieli. Ihanaa, että kodissamme näkyy elämä, myös ne sotkut ja leikit. Ne legot. Kiitos, että saan olla niin tarvittu ja tärkeä. Sinua varten.

Niin täyttä elämää. Just nyt.

Sillä tulee päivä, jolloin talo on hiljainen. Päivä, jolloin minulla luultavasti on aikaa niin paljon, että se välillä käy pitkäksi. Päivä, jolloin odotan kuulevani lapsista jotain, heidän äänensä. Tai saada edes viestin. Tulee päivä, jolloin kipeästi kaipaan niitä käsiä omieni sisään. Kaipaan niiden sinisten silmien katseita, ihan sama millä tunnetilalla varustettuina. Kaipaan pieniä virkeitä askelia kello kuusi vapaapäivän aamuna. Kaivan sen pölyyntyneen legolaatikon jostain komeron perukoilta ja muistelen, kaipaan.

Voi kunpa tämän muistaisi aina. Nytkin, niinä hetkinä, kun on kaikkein eniten tarvittu.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tutkimusten mukaan ruuhkavuodet rasittavat eniten naisia. Haasteet työ- ja perhe-elämän yhdistämisessä kärjistyvät 28-37 vuoden iässä. Oman näkemykseni mukaan tämä vaihe tosin on haastava ihan kaikille vanhemmille, sukupuoleen katsomatta; sukupuolierojen kaventuessa myös vanhemmuuden haasteet tasa-arvoistuvat. Ollaan ylpeitä itsestämme, eiks vaan? Että aika hyvin me vedetään, monta lankaa kädessä. Ja muistetaan, että avunpyyntö on viisautta. Pakko ei ole pärjätä yksin. Tai aina jaksaa. Parhaaseen suoritukseen kun ei tarvitse aina pystyä, riittävän hyvä on passeli ja epäonnistuminenkin vain elämää.

Minä maalaan ja kirjoitan, koska se on minulle akkujen lataamista parhaimmillaan. Niitä tehdessäni harvoin mietin mitään muuta. Mistä sinä saat voimaa arkeesi? Yksinolosta? Parisuhteesta? Liikunnasta? Ystävistä? Harrastuksista? Työstä? Kuka mistäkin ja ehkä se parhaimmillaan onkin monen tekijän summa. Ja ehkä sitä voimaa parhaimmillaan saa just niistä lapsista, sillä taitavat ottaa ja samalla antaa enemmän kuin mikään muu. Maailman parhaimmat tyypit.

Postauksen kuvitukseksi päätyi viimeisin valmistunut työni – ’Sea Breeze’. Sen maalasin heti Floridasta kotiuduttuani, kun lempeän merituulen ja aurinkovoiteen vielä pystyi haistamaan. Ja kun lomamieli oli tyhjennetty tälle kankaalle, pystyin jatkamaan niitä töitä, jotka keskeneräisiksi olivat jääneet ja aloittamaan taas uutta.

Vielä loppuun. Olivatko otteet elämästäni sinulle tuttuja? Kenties just tätä hetkeä tai jo elettyä elämää?

Kun oikein ihastuu

Se täyttää mielen ja ajatukset. Se täyttää ne unelmilla, joilla on vaara pian muuttua suunnitelmiksi. Niin taitaa käydä silloin, kun oikein ihastuu.

Sanotaan, että loma on onnistunut, kun kotiinpaluuta jo kaipaa. Mutta entä jos ei olisi vielä ollut valmis palaamaan? Silloin loma on ollut kai superonnistunut?

Sitäpä pohdin tässä aikaerorasituksissani. Ja reiluuden nimissä on kai sanottava, että onhan se nyt ihan ihanaa olla kuitenkin kotona. Potea väsymystään tässä omalla kotisohvalla. Kuunnella pyykkikoneen tasaista hurinaa. Hiukan ulkoilla raikkaassa pakkassäässä. Tehdä juuri nyt vain ne  välttämättömimmät. Ja antaa ajatustensa palata lomaan, hiljalleen sulatella kaikkea kokemaansa. Aika kiitollisena.

Loma oli ihana. Florida oli ihana, tälläkin kertaa. Se otti meidät vastaan kaikella lämmöllään, ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan. Saimme nähdä paljon. Ajoimme yli 1600 kilometriä. Bongasimme yli 60 alligaattoria (lapset laskivat). Otimme parhaat palat irti niin rannasta, kaupungista kuin seikkailuista. Niin ruoasta kuin shoppailusta. Niin hyvistä unista kuin rauhallisista aamuista. Niin upeasta luonnosta kuin ison kaupungin sykkeestä. Ja söimme niin monta donitsia, että se kiintiö täyttyi nyt hetkeksi. Sen tavoitteen saavutimme kirkkaasti!

Erityisen arvokasta lomalla on kuitenkin päästä kokemaan monia hetkiä yhdessä tärkeiden kanssa, niiden omien tärkeiden tyyppien kanssa – arjessa  kun aika on usein kortilla, lomalla taas kaikki aika maailmassa. Kaikki hetket eivät todellakaan olleet ruusunpunaista riemua lomallakaan, ei lainkaan. Ei kai kellään aina ole? Usein joku porukassa oli väsynyt, nälkäinen tai muuten vain mieli mutkalla. Mutta se on elämää ja vain hyväksyttävä. Kellon ympäri yhdessä vietetty aika ja erityisesti pitkät ajomatkat tarjosivat kuitenkin niitä hetkiä ja muistoja, joihin on ihana palata taas arjen pyörityksessä. Silloin kun mieli kaipaa pientä taukoa arkisista asiosta.

Mutta saa kai sitä unemoida? Niinhän sitä yleensä kai tehdään, kun oikein ihastuu?

Floridan ilmapiiri ja monimuotoiset mahdollisuudet lomailuun ovat mitä luultavimmin tainneet pitää huolen siitä, että tästä on tullut paikka, jonne tulemme palaamaan aina uudestaan ja uudestaan. Maailma on pullollaan upeita paikkoja, jotkin niistä vain tuntee erityisen omakseen. Joissakin paikoissa on vain hyvä hengittää ja tämä on meille yksi niistä. On onni ja rikkaus löytää maailmalta paikkoja, jonne kaipaa palata. Praha on ollut minulle jo pienen ikuisuuden yksi niistä, mutta siitä enemmän joku toinen kerta.

Onkin tainnut käydä nyt niin, että tässä sohvalla väsymystä potiessani, pyykkikoneen pyöriessä taustalla, olen antanut mielen karata kerran jos toisenkin jo tuleviin seikkailuihin. Olen antanut mielen ehkä ihan hiukan myös unelmoida. Olenpa tainnut löytää itseni myös floridalaisia asuntoja välittäviltä sivustoilta. Ihan vahingossa vain, eksyin. Mutta saa kai sitä unemoida? Niinhän sitä yleensä kai tehdään, kun oikein ihastuu?

Ensisijaiset unelmani taitavat tällä hetkellä kuitenkin koskea koko perheen onnistuneita yöunia. Esikoinen ottaa meistä aina rankimmin aikaeron vaihtelut ja kukas muukaan kuin äiti on kelvannut kaveriksi viettämään unettomia öitä. Vaikka äitiä kyllä olisi nukuttanut. Onneksi aurinko paistaa, päivä on pidentynyt ja pakkanen pitää pirteänä. Kotimaakin tarjonnut siis upeat puitteet talvilomailuun!

Onko sinulla maailmalla sydämesi varastanut paikka?

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. Kirja, joka on puhutellut jo nimellään. Pian se on luettu ja se saa löytää paikkansa osana kodinsisustusta. Todennäköisesti jostain pinosta tai rivistä. Sillä niitä rakastan; pinoja, jotka pitävät sisällään tuhansia luettuja sivuja. Tuhansia tunteita ja muistoja.

Tällä lomalla olen kulkenut kirja kainalossa. Ahminut sanoja. Aina kun siihen hetki on tarjoutunut. Varastanut hetkiä edes puolikkaan sivun verran. Jäänyt makustelemaan sanoja kaikessa rauhassa. Sulkenut silmäni auringossa ja antanut ajatusten kuljettaa. Nauttinut lukemisesta kaikkien niiden taaksejääneiden kuukausien edestä, jolloin en ole ehtinyt tai jaksanut.

Luetut sanat ovat kuljettaneet vuoroin Ensimmäisen maailmansodan Ranskaan, vuoroin 2000-luvun Lontooseen. Näiden maailmojen ympärille kietoutuu kahden urhoollisen naisen – Sophien ja Livin – tarina. Tarina kahdesta täysin erilaisessa maailmassa eläneestä naisesta, joita surullisen kauniin rakkaustarinan lisäksi yhdistää maalaus – Tyttö, jonka jätit taaksesi. Tarina, joka on raadollinen, epäreilukin. Tarina, jossa jokainen rivi ja rivinväli kertoo tarinaa. The Girl You Left Behind (suom. Ne, jotka ymmärtävät kauneutta) on Jojo Moyesin käsialaa – ja minä ihailen sitä.

I often think that the ability to earn a living by doing the thing one loves must be one of life’s greatest gifts. -Jojo Moyes, The Girl You Left Behind

Ensimmäiset sivut tästä kirjasta luin jo syksyllä, mutta elämän myllerrysten keskellä jaksoin lukea vain sanan silloin, toisen tällöin. Vika ei ollut kirjassa, vaan elämäntilanteessa. Aina oli muka jotain tähdellisempää. Tämä siteerattu lause jäi sen sijaan kummittelemaan alitajuntaani pitkäksi aikaa. Nyt lomalla olen kuitenkin nauttinut tästä tarinasta kaikkien niiden menetettyjenkin lukuhetkien edestä. Kuten Moyesilta osasin odottaa, kirjan maailmoihin uppoaa ja henkilöiden tunteet ja kokemukset aistii kuin ominaan. Moyes on yksi mestareista. Ja kirjoittaminen on yksi taiteen korkeimmista muodoista, jos minulta kysytään.

Joten tässäpä minä, loma-Piia, kuopuksen taltioimassa hetkessä, johon loman aikana olen lukuisia kertoja unohtunut. Siirtänyt kirjan hetkeksi syrjään ja antanut mielen sulatella sanoja. Tämän kirjan viimeisiä sivuja vaalin ja luen ne kaikessa rauhassa vasta kotimatkalla lentokoneessa, kun muu perhe nukkuu. Haluan pyhittää viimeiset sivut rauhalliseen hetkeen, sillä uskallan odottaa tarinan lopun olevan yllättävä ja herättävä. Haluan kaikessa rauhassa sulatella viimeiset sanat ja hyvästellä tämän kirjan maailman.

Kotona kirja pääsee osaksi sisustusta, pinoon tai riviin sinne missä kivalta näyttää. Muistuttamaan tarinastaan ja niistä tunteista, joita herätti. Muistuttamaan tästä matkasta ja elämäntilanteesta, jossa sen luin. Houkuttamaan kenties tarttumaan sen kansiin joskus uudelleen, kun aika on kypsä. Mutta ennen sitä, olen visioinut mielessäni pientä kirjahyllyprojektia (tai paremminkin kirjaseinä), ihan vain pikkupuhdetta miehelle sen viimeksi mainitun patiorempan lisäksi. Koska ovathan kirjat ihania ja olisihan se kiva saada ne kauniisti osaksi kotia?

Onko Jojo Moyesin tuotanto tuttua teille muille? Hän on vain yksi monista ihailemistani kirjailijoista, mutta viime aikoina jostain syystä juuri hänen tapansa käyttää sanoja on koskettanut. Jokainen sivu, rivi ja sana on merkityksellinen. En malta tähän loppuun olla vielä lainaamatta muutamaa hänen sanaansa kirjasta, jolla on aivan oma paikkansa sydämessäni.

I held him close and said nothing, all the while telling him silently that he was loved. Oh, but he was loved. – Jojo Moyes, Me Before You

Uutta perspektiiviä

Millaista se olisikaan herätä täältä joka aamu? Aamuisella hakea pihatielle heitetty aamuposti kahvikuppi kädessä, tervehtiä naapuria ja vastata ystävällisesti esitettyyn kysymykseen, että miten voit tänään? Nauttia kauneudesta ja lämmöstä ihan joka päivä. Pulahtaa mereenkin vaikka ihan joka päivä. Ja huomata, että arjeksihan se elämä pian muuttuisi täälläkin.

Perspective; there are two ways to live your life – one is as though nothing is a miracle, the other is as everything is a miracle. -Albert Einstein

Eikö vain elämä tunnukin aina hiukan erilaiselta jossain muualla? Eikö vain, että kun lähtee tarpeeksi kauas pois, asiat näkee ikään kuin uusin silmin? Ikään kuin elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolelta, sen oman arkisen kuplansa ulkopuolelta. Ja sen kuplan ulkopuolella asiat saavat uutta perspektiiviä. Millaista elämä olisi muualla? Tai miten minä sitä haluaisin elää; mitä kaipaan siitä omasta arkisesta kuplastani ja mitä voisin täältä napata mukaani?

Arjestaan olisi kai hyvä tehdä mukavaa, sitähän elämä kuitenkin valtaosin on. Muutama kuukausi sitten päätin pistää oman elämäni remonttiin ja tavoitella työ- ja vapaa-ajan suloista tasapainoa. Haluaisin ajatella asian niin, että työ- ja vapaa-aika eivät ole toisistaan erillisiä asioita, ne eivät ole toinen toistaan poissulkevia. Ei lainkaan, nehän ovat molemmat elämää. Luulen päässeeni jo hiukan jyvälle tästä. Tällä hetkellä ne eivät enää ole tiukasti eroteltuina, vaan olen matkalla siihen, että ne kietoutuvat (vielä jonakin päivänä) kauniisti yhteen.

Kauneimmillaan se nimittäin todella on sitä, että mieli inspiroituu äkkiarvaamatta ja sormet syyhyävät joko maalaamaan tai kirjoittamaan. Saa tehdä työtään intohimosta. Arkeen paluu ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä mukavalta ajatukselta.

Sellaisia pohdiskelin tänään, Ystävänpäivän aamuna, kahvikupposen kanssa, tässä majapaikkamme terassilla. Suuntaanpa tästä pian perheineni tuonne rannalle, lämmin päivä tulossa.

Onnellista Ystävänpäivää

Luova tauko – perheloma Floridassa

Olen sairastanut syntymästäni saakka kroonista matkakuumetta. Sain sen kaikella todennäköisyydellä jo äidinmaidosta ja tässä minun tapauksessani taudinkuva on hyvin aggressiivinen, se on periytyvää ja tarttuvaa laatua.  Lapsemme kantavat samaa geeniä. Miehenikin tartutin. Tauti pysyy parhaiten tasapainossa säännöllisillä hoitojaksoilla. Siitä syystä vaihdamme taas huomenna pariksi viikoksi maisemaa ja nautimme auringosta, palmuista ja merestä. Nautimme ruoasta, unesta ja toisistamme. Nautimme moottoriteistä ja niistä seikkailuista, jonne ne meidät johdattaa. Niin, me nautimme Floridasta.

Wanderlust (n.) A strong desire or urge to wander or travel and explore the world.

Yksi Floridan sadoista taidegallerioista. Soma vai mitä?

Lähimmät ihmiseni tietävät intohimoni suunnitelmien tekoon. Erityisesti matkasuunnitelmien. Säästän teidät nyt minuuttiaikatauluilta (jätän ne kuitenkin matkaseuralaisilleni), mutta kertoisinko noin pääpiirteittäin, mitä lomasuunnitelmiimme kuuluu? Millainen on meidän perheloma Floridassa?

Happiness biggies in the air.

Matkanteko luonnollisesti alkaa jo lentokentältä. Eikä muuten ole lentokenttien tunnelman voittanutta! Kuulutukset, parfyymin tuoksu, vetolaukkujen renkaiden kolina… Se lähdön ja kutkuttavan odotuksen tunnelma. Olen aina nauttinut suunnattomasti lentomatkustamisesta. Tuntuuko sinustakin siltä kuin aika pysähtyisi lentäessä? Sitä lennetään ikään kuin kaikkien aikavyöhykkeiden yläpuolella. Ajalla ei ole väliä, ainoastaan määränpäällä. Ja ehkä ihan vähän myös sillä, että lapset viihtyvät lennolla. Joka tosin ei koskaan ole ollut ylitsepääsemätön ongelma – hätä on aina keinot keksinyt. Ja nykyisin ihan koko poppoo osaakin jo nauttia omista ajankuluttomista tunneistaan parhaaksi katsomallaan tavalla.

Meille tämä on toinen kerta Floridassa. Viimeksi otimme haltuun Floridan itärannikkoa ja postauksen kuvat ovatkin perintöä siltä reissulta. Tällä kertaa suuntaamme länsirannikolle, Meksikonlahden puolelle. Amerikassa tunnetusti kaikki on suurta ja niin ovat lomailun mahdollisuudetkin rajattomat. Ja se sopii loistavasti meille, jotka kyllä nautimme auringosta, rannasta ja kiireettömyydestä, mutta sen vastapainoksi kaipaamme myös toimintaa. Edellisen Floridan matkamme elämyksellisin visiitti ainakin lapsille taisi olla NASA:n Kennedy Space Centerissä, jääpä nähtäväksi, mikä tällä kertaa sykähdyttää eniten.

Mitäpä olemme siis suunnitelleet? Olemme suunnitelleet Evergladesin kansallispuistossa seikkailua ja alligaattoreiden bongailua. Olemme suunnitelleet shoppailua yhdessä Floridan valtavista Outleteista sekä persoonallisissa kivijalkamyymälöissä. Olemme suunnitelleet käyntiä ainakin yhdessä Floridan sadoista taidegallerioista (ehkä karkaan yksin koluamaan useammankin). Olemme menossa katsomaan yhden NHL-ottelun. Olemme suunnitelleet viettävämme päivän huvipuistossa. Ehkä toisen eläintarhassa. Olemme suunnitelleet vierailua Museum of Science and Industry’ssa- Heureka jättikoossa. Olemme suunnitelleet hyppäävämme mahdollisimman usein auton rattiin ja vain ajella ja löytää itsemme taas uudesta paikasta.

Ennen kaikkea olemme suunnitelleet tekevämme juuri sitä, mitä huvittaa. Vain lätkämatsi ja paluulento ovat aikatauluun sidottu. Muuten olemme rannalla juuri silloin kun huvittaa ja vierailemme Dunkin Donutsilla juuri silloin kun huvittaa. Tai Cheesecake Factoryllä. Todennäköisesti usein. Molemmissa. Aiomme syödä hyvin ja mennä iltaisin ajoissa nukkumaan. Ja minä henkilökohtaisesti aion lukea paljon.

Let’s wander where the wifi is weak.

No, ei wifi varsinaisesti heikko Floridassa ole, mutta sen verkon ulkopuolella tulen varmasti olemaan suurimman osan seuraavasta kahdesta viikosta. Koska olen rannalla. Tai siellä Dunkin Donutsissa. Blogiin olen ajastanut kuitenkin pieniä päivityksiä, joten tervetuloa visiitille! Instagram (@Piiabiia Atelier) sen sijaan tulee päivittymään todennäköisesti tiuhempaan. Viesteihin vastaan, mutta toivottavasti et pahastu pienestä viiveestä.

Me karkaamme nyt siis talviloman viettoon jo hieman ennakkoon. Minkälaisia talvilomasuunnitelmia te olette tehneet? Entä onko Florida tuttu? Vielä ehdin vastaanottamaan parhaimmat Floridan vinkkinne!

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Mitäpä  olen miettinyt viikonloppuna pakkasen paukkuessa, takkatulen ääressä? Olen miettinyt esimerkiksi sitä, että eikö olekin ihanaa ottaa toinen kainaloon ja paijata? Pientä tai isompaa ihmistä. Silloin kun sillä on paha mieli tai ihan muuten vaan. Olen miettinyt kosketusta, kauniita sanoja ja myötätuntoa. Aina niin tärkeitä asioita, mutta tulee aikoja, jokaiselle meistä, jolloin edellä mainittujen merkitys korostuu.

Too often we underestimate the power of touch, a smile, a kind word, a listening ear, an honest compliment, or the smallest act of caring, all of which have the potential to turn a life around. -Leo Buscaglia

Ole kiltti, pidä hyvänä

Olen miettinyt sitä, että eikö tunnukin hyvältä kuulla kilttejä sanoja? Eikö niin, että tuntuu hyvälle, kun joku sanoo sinusta tai sinulle jotain kaunista? Olen pysähtynyt aivan erityisesti miettimään sanojemme merkitystä. Niiden ääneen lausuttujen tai eleistä luettujen. Emmekö jokainen olekin joskus kokeneet jonkin ihan pienenkin itsellemme osoitetun eleen tai sanan hyvin merkityksellisenä?  Niin hyvässä kuin pahassa. Keskellä arkea lausuttu pieni sana tai ele voi olla itselle huomaamaton, mutta saajansa mukana se saattaa kulkea lopun ikäänsä ja olla hyvin merkityksellinen. Miksi ei siis tietoisesti valitsisi sanoa toiselle kauniita asioita ja pitää toista hyvänä?

Compassion is to look beyond your own pain, to see the pain of others -Yasmin Mogahed

Olen tässä miettinyt myös sitä, että yksi vaikeimpia asioita on kohdata toisen ihmisen paha olo. Laittaa omat tunteet syrjään ja kohdata toisen. Olen miettinyt myös sitä, että eikö totta, että lähes asian kuin asian parantaa kiltteys ja myötätunto? Se, että toinen kuuntelee, pientä tai isompaa ihmistä. Pienissä ja isommissa asioissa. Se, että toinen haluaa nähdä hyvää toisessa silloinkin, kun se toinen ei ole parhaimmillaan. Murhe on pienempi jaettuna. Tai toisaalta, ilo ja onni moninkertaistuu jaettuna.

Mutta olen miettinyt myös sitä, että toisinaan toisen onnikin saattaa olla vaikea jakaa. Tai vaikea kestää. Silloin, jos itsellä on paha olla. Silloin voi olla vaikea muistaa, että toisen onni ei ole itseltä pois. Toisen onni muistuttaa omansa puutteesta.

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Ole kiltti, pidä hyvänä!

Niin. Mietin myös sitä, että eikö olekin kiva, kun joku ottaa kainaloon ja paijaa? Tai eikö olekin kiva välillä vain nostaa jalat pöydälle ja sallia itsensä olla tekemättä mitään? Tai tehdä just sitä, mistä tulee hyvä mieli ja ihan vaan siksi. Tai ymmärtää itseäänkin silloin, kun ei ole parhaimmillaan. Koska ei aina tarvitse. Mutta olla itselleen lempeä. Jotta voi olla muille.

Self-compassion is simply giving the same kindness to ourselves that we would give to others. -Christopher Germer

Niitäpä olen miettinyt, siinä kainalokavereitani paijatessani ja aika paljon myös maalatessani. Nämä kun muistais. Näiden lisäksi päässäni on risteillyt sekalainen joukko muita mietteitä; että onnea on takkatulen lämpö ja että tuo puukori oli loistava löytö Prismasta. Ja että onneksi nappasin kerran tuon nahkarahin yhdestä second-hand-liikkeestä, se on lasten kiistellyin istuinsija tätä nykyä. Ja että mikähän minusta tulee isona? Taiteilen? Ehdottomasti. Kirjoitan? Tosi mielelläni. Näiden lisäksi kuitenkin tuo terveydenhoitaja minussa muistuttelee myös olemassaolostaan. Kiinnostus ihmisiin ja hyvinvointiin. Ehkä se tästä muotoutuu. Ajan kanssa.

Heräsikö sinulla mieleesi ajatuksia aiheesta? Muistuiko mieleesi jotkin toisen sinulle lausumat tärkeät sanat? Toivottavasti niitä on meillä jokaisella.

Kevättä rinnassa?

Ja kuinka kummassa sitä onkaan jo helmikuu? Vielä tammikuussa edessä oleva vuosi tuntuu loputtoman pitkältä, mutta helmikuun koittaessa huomaa, että aikahan kuluu juosten, tänäkin vuonna. Mitä kevään tulo saa meissä aikaan? Iloa ja innokkuutta? Toiveikkuutta? Tarmoa ja uutta puhtia? Uudistumisen halua? Väsymystä pitkän talven jälkeen?

February (n.) month when you are overthinking with love and Valentine

Ja kuinka kummassa sitä onkaan jo helmikuu…?

Minulla oli hyvä suunnitelma tämän kirjoituksen varalle. Mutta koska elämä toi eteen asioita, joita en tälle viikolle ollut osannut kalenteroida, tuli suunnitelmiin muutos. Kertoisinko kuitenkin, mistä minun piti kirjoittaa?

When nothing goes right… Go left.

Minun piti kirjoittaa siitä, että oletteko tekin yhtä hämmästyneitä siitä, että on jo helmikuu? Vielä tammikuussa edessä oleva vuosi tuntuu loputtoman pitkältä, mutta helmikuun koittaessa huomaa, että aikahan kuluu juosten, tänäkin vuonna. Kevättä rinnassa – kulunut ilmaisu, mutta kuvaava sellainen. Pakkanen paukkuu, ulkona on (toisina päivinä) ihana valo, päivä saa lisää pituutta… Niin, helmikuu tuntuu olevan jo niin paljon lähempänä kevättä, vaikka sydäntalvessa vielä ollaankin. Kevätfiilis hiipii hiljalleen.

Minun piti kirjoittaa siitä, että mitä se kevään tulo sitten saa meissä aikaan? Iloa ja innokkuutta? Toiveikkuutta? Tarmoa ja uutta puhtia? Uudistumisen halua? Väsymystä pitkän talven jälkeen? Mitä kenelläkin, ehkä elämäntilanteesta ja energiatasosta riippuen. Minulla on ainakin takana viikko, jolloin olisi ollut tarmoa uudistaa vaikka mitä, mutta tällä kertaa kohdistin tarmoni kotisivuihini. Uudistusvimmoissani olen tehnyt siis hieman töitä sivujeni ulkoasun kanssa. Matka on vielä kesken, mutta toivottavasti suunta on oikea. Mitä sanotte?

Minun piti kirjoittaa ajatuksiani näistä sanoista, ne herättivät minussa ajatuksia monella eri tapaa. Mutta sen sijaan jätän tämän vain tähän, niin voitte muodostaa omat ajatuksenne ilman minun vaikutteitani.

Creative adult is the child who survived.

Minun piti kai myös vain kepeästi pohdiskella, että kevään tulo taitaa tuoda monelle meistä myös tarpeen uudistaa kotia? Siivota, raikastaa, vaihtaa järjestystä, tuoda jotain uutta? Tai luoda jotain uutta? Minulla ainakin ovat sormet maalissa, pää pullollaan ideoita uusien ladyen kanssa. Ja kotiin tekee mieli saada enemmän vihreää, ehkä joku kookas kaktus? Nämä kuvissa näkyvät ladyt ovat muuten kumpainenkin matkalla uusiin koteihinsa, tuomaan kenties juuri sitä jotain uutta jonkun kotiin.

Oletko sinä tehnyt uusia hankintoja tai järjestellyt uusiksi vanhoja? Onko tulevassa keväässä jotain, mitä ihan erityisesti odotat?

Heijastuksia

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Of course, you have people who already see you one way and already judge you, but that’s the other side of me that people don’t know. That’s just me being me.

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Se, kuinka luovuus on kulkenut mukanani läpi tähänastisen elämäni on vaihdellut. Lapsuuden ja nuoruuden jälkeen oli vaihe, jolloin sen ainoana rippeenä olivat vain kirjat ja lohdullinen uppoutuminen niiden maailmaan. Sitten koitti vaihe, jolloin kirjatkin jäivät pölyyntymään yöpöydälle. No, luettiin sentään lastenkirjoja. Paljon lastenkirjoja. Näkisin, että luovuus jäi vuosiksi arjen ja väsymyksen alle. Kun jossain vaiheessa elämä ehkä (hiukan) elpyi (tekikö se niin?) alkoi luovuus taas puskea pinnalle. Ja puskikin voimalla. Se alkoi piirtämisestä ja maalaamisesta. Iltaisin, silloin kun muut nukkuivat. Pian sitä tehtiin kaikki se aika, joka perheeltä ja töiltä liikeni. Ja pian siitä tiesi yhä useampi. Ja niin, ehkä mieli alkoi olla valmis muutokseen.

When we are no longer able to change the situation, we are challenged to change ourselves.

Luova puoleni on aina ollut ihan oma juttuni. Asia, jonka olen mielelläni pitänyt vain itselläni. Jopa mieheni ja lapsuuden perheeni, jotka ovat tunteneet minut ”aina”, yllättyivät. Kyllähän he tiesivät ”Piian aina piirtäneen”, mutta tämä oli kuitenkin uutta. Olin itsekin yllättynyt, sillä en ollut ennen kokenut mitään niin voimakasta tarvetta, tarvetta luoda uutta. Olen ollut aina melko päämäärätietoinen, tiennyt mitä haluan ja tavoitellut sitä, olen päätynyt lapsuuden unelma-ammattiini… Siksipä olinkin yllättynyt, että yhtäkkiä joku aivan muu kutsui niin voimakkaasti. Oli pelottavaa hypätä johonkin, mikä ei ollut kuulunut suunnitelmiin. Oli pelottavaa vaihtaa suuntaa. Oli pelottavaa myöntää, että on ihan ok muuttua. Ja erityisesti; oli pelottavaa paljastaa tämä puoli itsestäni muille. Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.

Lady Love

Minulta on usein kysytty, mistä taiteeni syntyy? Mistä ladyt syntyvät? Olenpa sitä miettinyt itsekin, mutta ei minulla ole selkeää vastausta. En tiedä. Jotainhan taide väistämättä kai kertoo tekijänsä sielunmaisemasta, heijastaisivatko nämä ladytkin sitten jotain? Jotain tiedostettua tai tiedostamatonta. Äkkiseltään en tunnista itseäni ladyistäni, mutta yritetään. Ehkä tuossa yllä olevassa Lady Lovessa on lähestyvän loman kaipausta? Ehkä alla oleva Lady Drama on luotu hetkellä, jolloin mikään ei ole ollut kovin selkeää? Tarkemmin ajateltuna se tosiaan on ensimmäinen ladyistäni ja syntyi niinä aikoina, kun päätökseni lähteä mukaan muutokseen velloi suurimmillaan. Se mikä on selvää, jokaisella ladyistäni on omanlaisensa, vahva asenne.

Lady Drama
Lady Pavlova
Lady Pheasant

Näitä pohtiessani mieleeni juolahti myös ajatus siitä, mitä kotimme meistä kertovat? Se nimittäin on selvää, että kodit kertovat monta tarinaa. Kaikille itsensä toteuttaminen sisustusmielessä ei toki ole tärkeää, mutta sekin kertoo jotain ihmisestä. Ne valinnat, joita kotiimme teemme, kertovat väistämättä persoonastamme, arvoistamme ja mieltymyksistämme. Jos pinnallisesti ajatellaan, niin kuten esimerkiksi vaatteet, myös kodin sisustus ovat rakennusosia identiteetillemme. Eikä se kai niin pinnallistakaan ole, koti on meistä useimmalle kuitenkin tärkein paikka maailmassa. Mitä sinä toivoisit kotisi sinusta viestivän, heijastaako se sinua?

Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, en uteliaisuuksissani malta olla lisäksi kysymättä, mitä ajatuksia maalaukseni sinussa herättävät? Mitä viestejä ne sinulle antavat tekijästään?

You can’t control what people think about you, so stop worrying about living up to their expectations. Just live up to yours.

Behind the scenes

Things aren’t always what they seem. You’re only seeing part of me. There’s more than you could ever know. Behind the scenes.   – Francesca Battistelli

Ja takana on lopulta hyvä viikko.

Siinä viikkoni lyhykäisyydessään. Haluaisitteko, että kerron hieman enemmän? Mennään behind the scenes. En lähde liioin siihen, mikä on rassannut tai vienyt energiaa, eikö kaikilla aina aika ajoin? Yhdestä asiasta ajattelin kuitenkin kirjoittaa. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun aloittaminen on ylivoimaisen vaikeaa tai kesken jääneen jatkaminen tuntuu tahmealta? Luovaa työtä voi olla hankala tehdä aikataulutettuna. Kiire ja luovuus eivät sovi yhteen. Deadlinet ja luovuus ovat vaikea yhdistelmä. Puhutaan tyhjän paperin syndroomasta, mutta englanninkielisen termin ’creative block’ koen ehkä kuvaavammaksi. Vaikka tätä termiä käytetään kuvaamaan luovan työn haasteita, tunnistan itse sairastaneeni samaa syndroomaa aina toisinaan myös muillakin elämän osa-alueilla. Joskus vain pyykkivuorikin voi olla ylivoimainen. Oleellista on oivaltaa se, että esteenä toiminnalle on tuolla mielen syövereissä jokin lukko. Ja lukothan on tehty avattaviksi.

Behind the scenes-kuvien sijaan tätä postausta kuvittaa värimaailmaltaan seesteisimmät maalaukseni. Ajattelin perustella, että tasapainon vuoksi, vaikka totuus taitaa olla, että oikeat behind the scene-kuvat menisivät inhorealismin puolelle.

Tahmea kuvaa tammikuutani hyvin. Tunnistan omat lukkoni, mielen päällä on tässä elämäntilanteessa paljon; yrittäjäksi harjoittelun ja perheen arjen pyörittämisen lisäksi on täytynyt olla luova. Luovuus vaatii kuitenkin oman aikansa ja paikkansa, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Päätinpä siis tietoisesti todeta, että tässä on nyt pulma, lukko, yksi este luovuuden tiellä. Päätinpä ajatella asian yksinkertaisesti ja sanoittaa tunteeni, kuten pienelle lapselle tehdään; että nyt stressaa, mutta se on ihan ok. Se menee ohi ja varmasti jopa helpottaa, kun tartut asioihin yksi kerrallaan, pienissä paloissa. Kokeile! Mitä pahaa voi tapahtua? Ja niinhän siinä kävi, klassisesti. Alku oli hankalaa, mutta pian helpotti. Ja takana on lopulta hyvä viikko. Sain monta työtä hyvään vaiheeseen, pari valmiiksikin. Asiat ovat lopulta usein kiinni siitä, kuinka ajatuksensa asettelee.

’Dawn’

Most artists have experienced the creative block. We get stuck in our work. We beat our head against the wall: nothing. Sometimes, it is because we are trying something at the wrong time. -Lukas Foss

’Powder’

Clean out a corner of your mind and creativity will instantly fill it. -Dee Hock

Luulen, että sieltä löytyy monia muitakin, joille järjestyksessä oleva koti auttaa järjestelemään myös ajatukset? Minulle riittää se, että kaikki on vähän sinne päin, suloisen hallitussa kaaoksessa (taitaa kuvata parhaiten omaa mielenmaisemaani?). Mutta on kuitenkin totta, että siisti koti ja sen kauniiksi laittaminen tuo hyvän olon. Vaikkapa kukat, eivätkö tuoreet leikkokukat ilahdutakin aina? Kodin järjestyksen lisäksi mielen järjestystä auttavat listat. Rakastan listoja ja erityisesti sitä, kun tehtyjä asioita saa hyvillä mielin ruksia yli. On tehtävä tietyt asiat pois päiväjärjestyksestä, jotta mielen sopukoista vapautuu tilaa, vaikkapa sille luovuudelle sitten.

Onneksi menneisiin päiviin mahtuu lopulta myös paljon onnistumisia ja mukavia hetkiä. Listalta sai vedettyä muutaman asian yli. Ja onneksi elämä ei sentään ole pelkkää suorittamista ja listoja. Se on myös hetkiä perheen kanssa ja välillä hetkiä ihan vain yksinkin. Ja ne hetket, jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään, jolloin kukaan ei tarvitse sinua, ovat kaikkein hedelmällisimpiä. Ne ovat hetkiä jolloin uudet ideat syntyvät ja pian kankaalla on taas jotain uutta.

Lady Olivello. Pieni pala tilaustyöstä.
”She’s bubbly, she’s fun to be around. She makes the room warm. She’s the sunshine.” Lady Delicious-taidejuliste

Herättävätkö somessa vilisevät kuvat ja tarinat sinussa joskus riittämättömyyden tunnetta? Kaipaatko niiden rinnalle toisenlaista realismia? Vai ovatko ne kauniit kuvat ja tarinat juuri sitä, mikä inspiroi sinua kaiken arkirealismin keskellä?

Don’t compare your behind the scenes to other people’s highlight reels.