Onnellisten sattumusten summa

Siinä minä olen. Hetkenä, jolloin kaikki oli tosi hyvin. Kun universumin jokainen pala oli kohdillaan. Sain olla rento ja onnellinen. Tapahtunut oli hyviä asioita. Suunnitelmissakin hyviä asioita. Mutta ennen kaikkea, siinä hetkessä oli hyvä. Kun itsensä kanssa oli sujut ja mieli avoinna kaikelle uudelle. Ja aivan erityisesti – kun ympärillä oli ihmisiä, joista tulee onnelliseksi. Ja kun niillä ihmisillä on ihan yhtä huonot jutut kuin itselläsikin. Mikä rikkaus se onkaan? Että löytää ne oman elämänsä uniikit tyypit. Joiden kanssa oleminen on vain kevyttä ja helppoa. Jotka tuntevat sinut ja riität sellaisenaan. Niitä ei tarvitse montaa.

Sellaisia onnen hetkiä osaa pitää arvossaan ehkä etenkin silloin, kun on kohdannut myös niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Luulen, että elämä tarvitsee sopivasti kontrasteja. Ehkä elämä juuri silloin on täyttä? Ehkä onnea ja tasapainoa osaa pitää arvossaan, kun ne joskus ovat myös horjuneet?

Takana on siis akut täydellisesti ladannut viikonloppu. Onnellisten sattumusten summana syntyi myös mielikuva seuraavasta maalauksesta, jota sormet nyt malttamattomina syyhyävät toteuttamaan. Minä ryhdyn siis maalaamaan, toivottavasti sinunkin suunnitelmiisi kuuluu sinut onnelliseksi tekeviä asioita!

Jos ei, muuta suunnitelmia!

Epätäydellinen tarina

Tämä tarina sijoittuu perjantaihin, 15.6.2018.

Vatsa huippuhyvästä katkarapupastasta pullollaan. Tuulinen päivä takana. Päivä on pitänyt sisällään vähän töitä, vähän siivousta. Kaupassa käyntiä ja ihan perusjuttuja. Poikkeuksellisen vähän maalaamista. Ihania kohtaamisia ja hyviä ihmisiä. Tv:stä perjantai-illan hömppää. Koko perhe koolla, sohvalla sikin sokin. Äidillä kuitenkin vatsassa perhosten levoton lepatus.

Trust the wait. Embrace the uncertainty. Enjoy the beauty of becoming. When nothing is certain, anything is possible.

Se äiti nimittäin elää hetkessä, jossa kaikki on uutta. Tunteessa, että edessä on kokonaan uusi elämänvaihe, jonka alku on vasta käsillä. Sitä jännittää, sillä suunnitelmissa on asioita, joita ei koskaan ennen ole tehnyt. Täysin uusia aluevaltauksia. Osaankohan? Hallitsenko tämän? Tai – tarvitseeko minun edes?

En usko, että asioita vain tapahtuu. Onnenkantamoisiinkin on aina syynsä. Useimmiten niitä on edeltänyt paljon työtä, ehkä epätoivon ja turhautumisen hetkiäkin. Lukuisia yrityksiä ja epäonnistumisia.

Kuvissa meidän seiniä. Taas vaihteeksi. Mutta sentään vaihtuvin tauluin! Kuvissa näkyvät maalaukset ovat molemmat uunituoreita. Tuo oikeanpuoleinen, suurempi niistä, sai tarinastaan täydellisen, syntyessään vaivattomasti kuin unelma.

Sen  sijaan tuota toista työtä – sitä pientä ovaalin muotoista – ehdin jo pitää täydellisen epäonnistuneena. Mutta sepä tuli uniini – kuten töilläni usein on tapana – ja kertoi, mitä on vailla. Tein, kuten uni opasti ja jatkoin jo kertaalleen haudattua työtä. Ja niin epätäydellisyydestä tulikin jotain. Ainakin minulle.

Työn nimi: Perfectly Imperfect

Tekniikka: Sekatekniikka, langat ja akryyli

Mitä ajattelin työtä tehdessä? Latteuksia. Kuten että juuri epätäydellisyyshän tekee meistä kauniita ja inhimillisiä. Eihän ole mitään niin mielenkiintoista kuin erilaisuus, pienet kauneusvirheet ja yllättävät yksityiskohdat?

Mitä kuuntelin työtä tehdessä? Alan Silvestriä. Kuten aika usein teen. Tällä kertaa soi I’m Forrest… Forrest Gump. Uudelleen ja uudelleen. Koska se on ihana.

I may not be a smart man, but I know what love is. -Forrest Gump

Luulen, että sillä pääsee jo aika pitkälle.

Perfectly Imperfect, ovaali 40x30, 165EUR
Perfectly Imperfect, ovaali 40×30, 165EUR
Temple, 61×50, 260EUR

Välitilinpäätös

Se oli perjantai 17.11.2017.

Ihmeellisen kylmä ja kuulas marraskuinen päivä. Sellainen, jolloin taivas on vuodenaikaan nähden merkillisen kirkas ja taivaalta pystyi erottamaan tähdet. Se antoi jo enteitä tulevasta talvesta, joka sitten kuitenkaan ei aivan vielä tullutkaan. Päivä kulki monella tapaa kuten aina ennenkin. Aamulla töihin, töistä kauppaan. Illalla lenkki ennen saunaa. Miksi tuo päivä sitten on piirtynyt niin tarkasti mieleni muistikirjaan? Se oli päivä, jona irtisanouduin. Päivä, jolloin otin ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti uutta elämää.

Maanantai 11.12.2017

Tasan puoli vuotta sitten koitti ensimmäinen maanantai, jolloin en enää mennyt neuvolaan töihin. Muistan tunteen tuoreena. Se oli sekoitus epävarmuutta, intoa, jännitystä, onnea. Haikeutta. Ylpeyttä. Hitonmoista pelkoa – ja samaan aikaan myös kummallista luottamusta. Odotusta. Epävarmuuden mainitsin jo etunenässä, mutta siihen on tämä lista myös hyvä päättää. Sillä epävarmuuteen heittäytymistä, sitä se oli. Ja siitä lähtien se on ollut sen sietämistä.

Nyt kun olen saanut tämän puolikkaan vuoden harjoitella uutta elämää, on tunteiden kirjo edelleen sama, mutta niiden ylitse vyöryävä voima on laantunut. Enää ne vyöryvät ylitse vain silloin tällöin ja enimmäkseen on jo tasaisempaa. Tunteiden kirjo on tosin saanut muutaman uuden vakiovieraan. Luova työ on herättänyt aistimuksia, joihin entisessä oravanpyörässä en ehtinyt saamaan kosketuspintaa. Puhutaan nyt vaikkapa innosta ja inspiraatiosta, joka äkkiarvaamatta yllättää tai herättää keskellä yötä. Tai ihanasti kutkuttavasta onnesta, joka luovaa onnistumista enteilee. Mutta puhutaan myös epätoivosta ja kaiken kattavasta lamaannuksesta. Sillä sellaisiakin päiviä on. Mutta kuten sanoin, enimmäkseen on jo tasaista. Ja tällä tarkoitan kai tunnetta, että tässä on hyvä.

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi siihen kylmään marraskuiseen päivään. Tai paremminkin sen päivän iltaan. Iltaan, jonka takana oli päivä ja päätökset, joiden tiesi monella tavalla olleen merkityksellisiä, peruuttamattomiakin. Sellaisia päiviä kohtaa elämässään lopulta aika harvoin, ainakin tällainen turvallisuuteen ja tuttuuteen tuudittautuva ihminen. Sellaisia päiviä ei myöskään aivan purematta niele. Niinpä illalla, pimeän jo tultua, lähdin lenkille, ajatuksiani selkiyttämään, hengittämään tolkkua päähäni ja selkeyttä sydänalaani. Kun epävarmuus, into, luottamus ja pelko risteilivät yhtenä sekavana aallokkona. Katselin kirkasta tähtitaivasta pellon laidalla, tutun lenkkipolun varrella ja mietin, olenko tehnyt oikein? Kantaako tämä? Pyysin universumilta ääneti jotain merkkiä, voisiko joku tähti vaikkapa ystävällisesti hieman lennähtää tai tuikkia? Revontulet loimahtaa? Tai joku lintu edes visertää merkityksellisen serenadin? Mutta ei, tähdet pysyivät paikallaan, revontulet piilossa ja linnut hiljaisina. Ja minä jatkoin matkaa. Kunnes.

Jostain etäältä kuului kumeaa pauketta. Vihellys, pamaus ja taivas räjähti valoissa. Pelloille valui taivaalta kaunis valosade. Jokainen vihellys ja pamaus tarjosi toinen toistaan isompaa ja kauniimpaa. Minä sain sen. Oman merkkini. Katsoin näytökseni rauhassa loppuun, yksin, siinä pellon laidalla. Ja tuudittauduin ajatukseen, että tämä kyllä kantaa. (Toim.huom. Oikeasti kyseessä oli kotikylämme joulukadun avajaisten ilotulitus. Mutta jätetään se mainitsematta ja pidetään illuusio yllä.)

Nyt on toukokuun 11. päivä vuonna 2018 ja minä maalaan ja kirjoitan. Kesäkeittiössä. Linnunlaulussa ja laventelin tuoksussa. Toisinaan edelleen kaipaa niitä konkreettisia merkkejä luomaan uskoa, että enhän tee tätä turhaan. Mutta enimmäkseen jo tunnen tämän kaiken kannattelevan. Harjoittelen uudenlaista ajankäyttöä ja sitä, ettei työaikoja ole. Nautin sen eduista ja opettelen hallitsemaan sen haittoja.

Ihmeellistä on elämä, sanotaan. Ja minä taidan uskoa.

Lista unelmista

  1. Tee lista asioista, joista tulet iloiseksi ja onnelliseksi.
  2. Tee lista asioista, joita teet päivittäin.
  3. Vertaa listoja.
  4. Sovita listat yhteen.

Näin tein. Tällä viikolla tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun aloin konkreettisesti tavoittelemaan unelmaani. Olen tässä hiljalleen ymmärtänyt, että on ihan ok vaihtaa suuntaa. Se, että polku on erilainen, ei tarkoita, että olisi eksynyt. On ihan ok olla matkalla ja keskeneräinen. Sellaisia kaikki maalauksenikin tällä hetkellä ovat.

Miltä sinun listasi näyttävät?

ARVONTA – KIITOKSENI SINULLE

Takana lähes puoli vuotta. Tätä uutta elämää. Yrittäjyyttä. Onko se ollut sellaista kuin kuvittelin? Ehkä jotain sinne päin. Osasin odottaa paljon työtä. Paljon uuden opettelua. Paljon epävarmuutta. Sen sijaan en ehkä niinkään osannut tai uskaltanut luottaa siihen, kantaako kaikki työ. Siihen, että pääsenkö edes alkuun. No, taisin minä päästä. Ja siitä kiitos kuuluu teille, hyvät ihmiset.

Minun tarinani luovan alan yrittäjänä on vasta alkanut. Viimeisin valmistunut työni kantaa nimeä Once upon a time. Koska jokainen kaunis tarina alkaa niillä sanoin. Ja niistä minun on hyvää jatkaa omaani eteenpäin. Ja eikö jokainen tarina tarvitse myöskin hopeareunukset? Sellaisetkin olen maalannut yhden tauluparin muotoon. Alla Silver Linings (vas.) ja Once upon a time(oik.).

Silver Linings, taulupari, 2 x 40×20
Once upon a time, 65×54

Minun tarinani ei olisi päässyt alkuun ilman teitä. Eikä se myöskään pystyisi jatkumaan ilman teitä. Tällä taidearvonnalla haluan osoittaa kiitollisuuteni siitä teille. Oletko sinäkin ehkä kääntänyt elämässäsi uuden sivun tai kaipaat elämääsi hopeareunoja? Olisiko Once upon a time tai Silver Linings omiaan sinun seinällesi? Tai tunnetko ihmisen, jota haluaisit maalauksella ilahduttaa? Olet arvonnassa mukana kertomalla, kumpi maalauksista on enemmän sinun mieleesi. Voit tuplata tai jopa triplata voittomahdollisuutesi osallistumalla arvontaan samanaikaisesti myös Facebookissa ja Instagramissa.

Arvonta päättyy 23.4.2018. Voittajan nimi julkaistaan blogissa, oltuani ensin henkilökohtaisesti häneen yhteydessä. Onnea arvontaan!

”Once upon a time is how stories begin…”

Kaksi maailmaa

Taide ei ole yhteiskuntamme sivutuote, vaan sen päämäärä. Meidän sukupolvemme tullaan muistamaan siitä, millaista kulttuuria loimme ja minkälaisia arvoja puolustimme. Uskon, että taiteella on mahdollisuus muuttaa ihmistä ja taiteilijoille on annettu voima siihen muutokseen.

Hannu-Pekka Björkman

Mielessäni on jo pitkään ollut eräs aihe kirjoitukselle. Aihe ei ole ollut sen vähäisempi kuin – taiteen ja kulttuurin merkitys hyvinvoinnille. Mahtipontista, eikö? Olen tehnyt lukuisia versioita, lähestynyt aihetta hiukan eri perspektiiveistä. Ja aina lopulta deletoinut kaiken kirjoittamani. Sanoma on tuntunut turhan paatokselliselta. En olisi jaksanut itsekään lukea. Kuivaa tekstiä rikkaasta aiheesta. Sitten koitti viime perjantai ja Jussi-gaala. Ja Hannu-Pekka Björkmanin puhe. Ja no, hän sanoikin sitten kaiken. Ja aika helpon tuntuisesti. Ei ihan turha taiteilija!

Huomaan herkästi pyöritteleväni päässäni aiheita, joista terveydenhoitajana kirjoittaisin. Ja samaan aikaan pohdin, kuinka yhdistäisin nämä kaksi maailmaa – sen mistä tulen, siihen mitä nyt teen ja mihin olen matkalla. Hyvinvointiin liittyvät asiat kun edelleen ovat minulle tärkeitä, vaikka terveydenhoitajan työ on vaihtunutkin luovaan työhön ja yrittäjyyteen. Ja missään nimessähän nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kulttuuriharrastuksen kun on todettu olevan yhteydessä koettuun terveyteen ja hyvinvointiin ja taiteen taas tutkitusti lisäävän luovuutta, iloa ja aktiivisuutta sekä vahvistavan kokemusta paremmasta elämänhallinnasta. Eivät aiheet kai lopulta tosiaankaan kovin kaukana toisistaan ole, kulkevat käsi kädessä jopa.

Joten saattaapa olla, että jatkossa julkaisen aina toisinaan juttuja myös hyvinvointiin liittyen, siitä kun kuitenkin jotain tiedän. Se on aihe, joka herkästi sivuaa kirjoituksiani ja tulee varmasti sivuamaan enemmänkin, kunhan vain löydän sen oman tapani. Sen ei-paatoksellisen. Miltä se kuulostaa?

Ja lopuksi, sitä mielen hoitoa parhaimmillaan. Kahden työlään prosessin palkkiona, saanen vihdoin esitellä; Lady Pearl ja Lady Delicate! Leidit ovatkin todella haastaneet minua viime aikoina, mutta minulla on kutina, että tästä se lähtee taas sujumaan! Tai jos ei kutina, niin ainakin toivo.

Lady Pearl, tilaustyö
Lady Delicate, tilaustyö

Kaksi aika erilaista maailmaa. Voimakasta ja herkkää. Kumman maailma viehättää sinua enemmän?

Identiteettikriisi?

Kriisi. Sanana pelottava, mutta kenties monen muutoksen alulle laittava voima. Missä mennään matkallani terveydenhoitajasta luovaksi yrittäjäksi?

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat aina tienneet mitä tekevät, mihin suuntaan pyrkivät ja luottanut siihen, että noin suurin piirtein tiedän, mihin suuntaan elämä kulkee. Siinä määrin toki kuin se on mahdollista. Itseään ei sen suuremmin ole tarvinnut etsiskellä. Olen oppinut tuntemaan itseni tietynlaisena, tietyllä identiteetillä. Ennen kuin nyt.

Life always waits for some crisis to occur before revealing itself at its most brilliant. -Paulo Coelho

Identiteettikriisi. Hui. Sanana aika pelottava, eikö? Tuo kriisi. Mutta se minulla taitaa olla. Ja toisaalta, oletko sinäkin sitä mieltä, että ainakin jälkikäteen ajatellen monella kriisillä on lopulta ollut myös positiivinen vaikutus elämääsi? Ne ovat saattaneet työntää juuri oikeaan suuntaan. Pakottaa muutokseen. Muutokseen, johon ilman kriisiä ei välttämättä olisi löytynyt rohkeutta lähteä. Ehkäpä kriisi onkin siis aina myös mahdollisuus? Mahdollisuus löytää itsestään jotain sellaista, mikä vie elämässä eteenpäin. Se tarjoaa mahdollisuuden löytää itsestään uusia puolia ja mahdollisuuden kasvuun. Aina aika ajoin arvojaan on kai hyvä pysähtyä punnitsemaan ja tarpeen tullen tekemään uudelleenjärjestelyjä. On lopulta aika vapauttavaakin uskaltautua pohtimaan uusia vaihtoehtoja sen tutun ja totutun ulkopuolelta.

Identiteetin sanotaan olevan tietoisen etsinnän ja pohdinnan tulos. Ja koska identiteettimme on lukuisten persoonallisten palojen summa, on kai vain luonnollista, että vuosien varrella näitä palasia on joskus tarpeen järjestellä uusiksi. On tehtävä ehkä tilaa uusille paloille. En liene kuitenkaan ainoa, jonka mielestä kaikki uusi saattaa tuntua aluksi hiukan pelottavaltakin? Ajatella itseään kokonaan uusin silmin, avoimena sille, ettei aivan tiedä minne on menossa. Ja sietää ehkä vähän epämiellyttäviäkin tunteita. Epätasapainoa, epävarmuutta ja epäjärjestystä. Ja kaikkien epä-alkuisten tuntemusten kanssa sitä saattaa herkästi olla hiukan kadoksissa ja orpona hetken aikaa.

Ja tiedätkö, tässä hetkessä onkin ehkä parasta juuri se, etten aivan tiedä.

Täytin tässä taannoin aivan rutiininomaisesti erästä lomaketta. Lomakkeessa kysyttiin ammattia, kirjoitin totutusti ’terveydenhoitaja’. Mutta hetkinen. Mitä siihen nykyisin kuuluu kirjoittaa? Mikä minä nykyisin olen? Yllätyin siitä, kuinka vahvasti ammatti-identiteetti lopulta määritteleekään minua. Olen toden totta tavoittelemassa unelmaani, mutta tunnen kuitenkin olevani vielä aika ulalla. Tunnen samaan aikaan sekä haikeutta siitä, etten toteuta sitä ammatillista puolta itsestäni, johon olen kasvanut. Ja toisaalta valtavaa innostusta siitä, minne olen matkalla. Ja siitä, että olen uskaltanut. Ei kai se, että tuon elämääni jotain uutta, poissulje kaikkea vanhaa? Se, että olen terveydenhoitaja kulkee edelleen mukanani, näkyy ehkä tavoissani ajatella ja sitä kautta teksteissä, joita kirjoitan. Ja kuka tietää, sovellanko tuota ammattitaitoa tulevaisuudessa vielä jollain tapaa? Haluaisin uskoa niin. Ja tiedätkö, tässä hetkessä onkin ehkä parasta juuri se, etten aivan tiedä. Nyt vain maalaan ja kirjoitan.

Samalla kun päivitän uutta (parempaa) versiota itsestäni, huomaan kodinkin kaipaavan päivitystä.  Tai paremminkin minun kaipaavan kotiin päivitystä. Siinä missä tämä on edelleen perheemme koti, tämä on nyt myös työpaikkani. Näitä seiniä tulee tuijoteltua siis huomattavasti aiempaa enemmän ja pääsikin ehkä hups huomaamatta käymään niin, että yksi ajatus johti toiseen ja… Tilasin hiukan tapettia. Ja pari valaisinta. Ja muutaman seinähyllyn. Tyynynpäällisiä. Vähän vuodevaatteitakin. Mutta en enempää. Ja harkittuja hankintoja kaikki. (Plus pari ihanaa kaktusta.)

Kenties juuri elämän myllerryksistä johtuen kaipaan kotiin nyt rauhaa, seesteisyyttä ja järjestystä. Viime aikoina on valmistunut kaksi aikalailla juuri sellaista maalausta – tuo pienempi tuossa, ’Sea Breeze’ ja viimeisimpänä ’Sees’. Sellainen nimittäin oli mieleni sen maalattuani. Sees ainakin hetken. Istuvat muuten kauniisti vieretysten, nämä kaksi.

Ovatko elämän kriisit kuljettaneet sinua joskus yllättäviin suuntiin?

Heijastuksia

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Of course, you have people who already see you one way and already judge you, but that’s the other side of me that people don’t know. That’s just me being me.

”… Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.”

Se, kuinka luovuus on kulkenut mukanani läpi tähänastisen elämäni on vaihdellut. Lapsuuden ja nuoruuden jälkeen oli vaihe, jolloin sen ainoana rippeenä olivat vain kirjat ja lohdullinen uppoutuminen niiden maailmaan. Sitten koitti vaihe, jolloin kirjatkin jäivät pölyyntymään yöpöydälle. No, luettiin sentään lastenkirjoja. Paljon lastenkirjoja. Näkisin, että luovuus jäi vuosiksi arjen ja väsymyksen alle. Kun jossain vaiheessa elämä ehkä (hiukan) elpyi (tekikö se niin?) alkoi luovuus taas puskea pinnalle. Ja puskikin voimalla. Se alkoi piirtämisestä ja maalaamisesta. Iltaisin, silloin kun muut nukkuivat. Pian sitä tehtiin kaikki se aika, joka perheeltä ja töiltä liikeni. Ja pian siitä tiesi yhä useampi. Ja niin, ehkä mieli alkoi olla valmis muutokseen.

When we are no longer able to change the situation, we are challenged to change ourselves.

Luova puoleni on aina ollut ihan oma juttuni. Asia, jonka olen mielelläni pitänyt vain itselläni. Jopa mieheni ja lapsuuden perheeni, jotka ovat tunteneet minut ”aina”, yllättyivät. Kyllähän he tiesivät ”Piian aina piirtäneen”, mutta tämä oli kuitenkin uutta. Olin itsekin yllättynyt, sillä en ollut ennen kokenut mitään niin voimakasta tarvetta, tarvetta luoda uutta. Olen ollut aina melko päämäärätietoinen, tiennyt mitä haluan ja tavoitellut sitä, olen päätynyt lapsuuden unelma-ammattiini… Siksipä olinkin yllättynyt, että yhtäkkiä joku aivan muu kutsui niin voimakkaasti. Oli pelottavaa hypätä johonkin, mikä ei ollut kuulunut suunnitelmiin. Oli pelottavaa vaihtaa suuntaa. Oli pelottavaa myöntää, että on ihan ok muuttua. Ja erityisesti; oli pelottavaa paljastaa tämä puoli itsestäni muille. Tämä minä nyt kuitenkin olen, sama Piia, yhdellä kerroksella enemmän.

Lady Love

Minulta on usein kysytty, mistä taiteeni syntyy? Mistä ladyt syntyvät? Olenpa sitä miettinyt itsekin, mutta ei minulla ole selkeää vastausta. En tiedä. Jotainhan taide väistämättä kai kertoo tekijänsä sielunmaisemasta, heijastaisivatko nämä ladytkin sitten jotain? Jotain tiedostettua tai tiedostamatonta. Äkkiseltään en tunnista itseäni ladyistäni, mutta yritetään. Ehkä tuossa yllä olevassa Lady Lovessa on lähestyvän loman kaipausta? Ehkä alla oleva Lady Drama on luotu hetkellä, jolloin mikään ei ole ollut kovin selkeää? Tarkemmin ajateltuna se tosiaan on ensimmäinen ladyistäni ja syntyi niinä aikoina, kun päätökseni lähteä mukaan muutokseen velloi suurimmillaan. Se mikä on selvää, jokaisella ladyistäni on omanlaisensa, vahva asenne.

Lady Drama
Lady Pavlova
Lady Pheasant

Näitä pohtiessani mieleeni juolahti myös ajatus siitä, mitä kotimme meistä kertovat? Se nimittäin on selvää, että kodit kertovat monta tarinaa. Kaikille itsensä toteuttaminen sisustusmielessä ei toki ole tärkeää, mutta sekin kertoo jotain ihmisestä. Ne valinnat, joita kotiimme teemme, kertovat väistämättä persoonastamme, arvoistamme ja mieltymyksistämme. Jos pinnallisesti ajatellaan, niin kuten esimerkiksi vaatteet, myös kodin sisustus ovat rakennusosia identiteetillemme. Eikä se kai niin pinnallistakaan ole, koti on meistä useimmalle kuitenkin tärkein paikka maailmassa. Mitä sinä toivoisit kotisi sinusta viestivän, heijastaako se sinua?

Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, en uteliaisuuksissani malta olla lisäksi kysymättä, mitä ajatuksia maalaukseni sinussa herättävät? Mitä viestejä ne sinulle antavat tekijästään?

You can’t control what people think about you, so stop worrying about living up to their expectations. Just live up to yours.

Behind the scenes

Things aren’t always what they seem. You’re only seeing part of me. There’s more than you could ever know. Behind the scenes.   – Francesca Battistelli

Ja takana on lopulta hyvä viikko.

Siinä viikkoni lyhykäisyydessään. Haluaisitteko, että kerron hieman enemmän? Mennään behind the scenes. En lähde liioin siihen, mikä on rassannut tai vienyt energiaa, eikö kaikilla aina aika ajoin? Yhdestä asiasta ajattelin kuitenkin kirjoittaa. Tiedätte varmasti sen tunteen, kun aloittaminen on ylivoimaisen vaikeaa tai kesken jääneen jatkaminen tuntuu tahmealta? Luovaa työtä voi olla hankala tehdä aikataulutettuna. Kiire ja luovuus eivät sovi yhteen. Deadlinet ja luovuus ovat vaikea yhdistelmä. Puhutaan tyhjän paperin syndroomasta, mutta englanninkielisen termin ’creative block’ koen ehkä kuvaavammaksi. Vaikka tätä termiä käytetään kuvaamaan luovan työn haasteita, tunnistan itse sairastaneeni samaa syndroomaa aina toisinaan myös muillakin elämän osa-alueilla. Joskus vain pyykkivuorikin voi olla ylivoimainen. Oleellista on oivaltaa se, että esteenä toiminnalle on tuolla mielen syövereissä jokin lukko. Ja lukothan on tehty avattaviksi.

Behind the scenes-kuvien sijaan tätä postausta kuvittaa värimaailmaltaan seesteisimmät maalaukseni. Ajattelin perustella, että tasapainon vuoksi, vaikka totuus taitaa olla, että oikeat behind the scene-kuvat menisivät inhorealismin puolelle.

Tahmea kuvaa tammikuutani hyvin. Tunnistan omat lukkoni, mielen päällä on tässä elämäntilanteessa paljon; yrittäjäksi harjoittelun ja perheen arjen pyörittämisen lisäksi on täytynyt olla luova. Luovuus vaatii kuitenkin oman aikansa ja paikkansa, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Päätinpä siis tietoisesti todeta, että tässä on nyt pulma, lukko, yksi este luovuuden tiellä. Päätinpä ajatella asian yksinkertaisesti ja sanoittaa tunteeni, kuten pienelle lapselle tehdään; että nyt stressaa, mutta se on ihan ok. Se menee ohi ja varmasti jopa helpottaa, kun tartut asioihin yksi kerrallaan, pienissä paloissa. Kokeile! Mitä pahaa voi tapahtua? Ja niinhän siinä kävi, klassisesti. Alku oli hankalaa, mutta pian helpotti. Ja takana on lopulta hyvä viikko. Sain monta työtä hyvään vaiheeseen, pari valmiiksikin. Asiat ovat lopulta usein kiinni siitä, kuinka ajatuksensa asettelee.

’Dawn’

Most artists have experienced the creative block. We get stuck in our work. We beat our head against the wall: nothing. Sometimes, it is because we are trying something at the wrong time. -Lukas Foss

’Powder’

Clean out a corner of your mind and creativity will instantly fill it. -Dee Hock

Luulen, että sieltä löytyy monia muitakin, joille järjestyksessä oleva koti auttaa järjestelemään myös ajatukset? Minulle riittää se, että kaikki on vähän sinne päin, suloisen hallitussa kaaoksessa (taitaa kuvata parhaiten omaa mielenmaisemaani?). Mutta on kuitenkin totta, että siisti koti ja sen kauniiksi laittaminen tuo hyvän olon. Vaikkapa kukat, eivätkö tuoreet leikkokukat ilahdutakin aina? Kodin järjestyksen lisäksi mielen järjestystä auttavat listat. Rakastan listoja ja erityisesti sitä, kun tehtyjä asioita saa hyvillä mielin ruksia yli. On tehtävä tietyt asiat pois päiväjärjestyksestä, jotta mielen sopukoista vapautuu tilaa, vaikkapa sille luovuudelle sitten.

Onneksi menneisiin päiviin mahtuu lopulta myös paljon onnistumisia ja mukavia hetkiä. Listalta sai vedettyä muutaman asian yli. Ja onneksi elämä ei sentään ole pelkkää suorittamista ja listoja. Se on myös hetkiä perheen kanssa ja välillä hetkiä ihan vain yksinkin. Ja ne hetket, jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään, jolloin kukaan ei tarvitse sinua, ovat kaikkein hedelmällisimpiä. Ne ovat hetkiä jolloin uudet ideat syntyvät ja pian kankaalla on taas jotain uutta.

Lady Olivello. Pieni pala tilaustyöstä.
”She’s bubbly, she’s fun to be around. She makes the room warm. She’s the sunshine.” Lady Delicious-taidejuliste

Herättävätkö somessa vilisevät kuvat ja tarinat sinussa joskus riittämättömyyden tunnetta? Kaipaatko niiden rinnalle toisenlaista realismia? Vai ovatko ne kauniit kuvat ja tarinat juuri sitä, mikä inspiroi sinua kaiken arkirealismin keskellä?

Don’t compare your behind the scenes to other people’s highlight reels.

Kurkistus koteihin

When you are curious, you find lots of interesting things to do. -Walt Disney

Onko siellä muita uteliaaksi itsensä tunnistavia? Täällä nimittäin yksi. Ihan pikkutytöstä lähtien yksi lempipuuhiani on ollut iltalenkillä ohimennen hieman kurkkia, minkälainen näkymä ikkunoista avautuu, miten pihoja on laitettu. Nyt somen myötä uteliaisuuden nälkää on helpompi tyydyttää, kun tavallisten ihmisten upeita koteja on helpompi päästä ihastelemaan sen eri kanavissa. Parasta on kuitenkin päästä kyläilemään erilaisiin koteihin. Kodit kertovat monta tarinaa, eikä vähiten siellä asuvista ihmisistä. Kodit ovat yksinkertaisesti kiehtovia ja kiinnostavia, onhan se meistä lähes jokaiselle se kaikista tärkein ja pyhin paikka maailmassa.

Ei liene taiteilijan näkökulmasta luomisen ilon lisäksi muuta niin palkitsevaa kuin nähdä, missä oma taide jatkaa elämää. Missä oma taide pääsee osaksi toisten tarinaa.

Mitä jos kurkistettaisiin nyt yhdessä muutamiin koteihin? Koteihin, joiden seiniä koristaa minun taiteeni. On ihanaa, että monet minulta taidetta ostaneet, ovat jälkikäteen ilahduttaneet minua kuvaterveisin. Ei liene taiteilijan näkökulmasta luomisen ilon lisäksi muuta niin palkitsevaa kuin nähdä, missä oma taide jatkaa elämää. Missä oma taide pääsee osaksi toisten tarinaa.

Architecture is the bones, decor is the heart and art is the soul of a room.  -Terri Lind Davis

Aloitetaan vaihteeksi jostakin ihan muusta kuin Ladyistä. Tämä tässä on Praha, 100×150. Tilaustyö kotiin, jossa toivottiin suurta maalausta kaupunkisilhuetilla. Maalauksen värimaailman toivottiin toistavan kodin muun sisustuksen värejä. Koska minulle on tärkeää muodostaa henkilökohtainen side jokaiseen työhöni, tehdä siitä sillä tavoin omani, piirtyi maalaukseen pala kaunista Prahaa. Koska Prahalla on ihan oma paikkansa sydämessäni. Eikö maalaus istukin kauniisti tähän upeasti värejä käyttävään kotiin?

LadyPavlovan, 46×55, matka omaan kotiinsa oli taiteilijalleen ilahduttava. Tämä lady oli puhtaasti oman intuitioni tuote ja jonka päätymisestä juuri tämän kodin seinälle taisi pitää huolen kohtalo. Päätinpä nimittäin eräänä marraskuisena päivänä järjestää facebook-sivuillani tauluarvonnan. Arvonnan voitti Annele. Hän sai tehdä valintansa Lady Pavlovan ja Lady Bird Cherryn väliltä. Annele valitsi Pavlovan ja emmekö olekin yhtä mieltä siitä, ettei tämä taulu olisi sopivampaa kotia voinut löytää? Tätä upeaa kotia pääset muuten ihastelemaan paremmin Instagramissa @annelekoti.

Myös tähän kotiin tilattiin taidetta. Tämä oli erityisen merkityksellinen työ minulle, sillä sain ensimmäistä kertaa tehdä ladyn tilauksesta. Toivottiin siis ladyä ja mielessä oli tietynlainen värimaailma. Toivottiin, että ladyn katseen suunta on vasemmalle. Syntyi Lady Bloom, 46×55. Alkuperäinen Lady Bloom asuu siis tässä raikkaassa ja selkeälinjaisessa kodissa, seuraamassa lapsiperheen elämää.

Tästä kauniista kodista puolestaan löytyy Lady Pheasant-taidejulisteeni. Minun Ladyni lisäksi seinältä näkyy löytyvän myös muuta suomalaista taidetta, kuten Hammis Designin ihastuttava Houses-juliste sekä tuo upea tummanpuhuva maalaus, tekijänään Laura H. Niin ilahduttavaa, että suomalainen taide löytää tiensä suomalaisiin koteihin!

Ja mihin päätyi se Lady Bird Cherry, toinen arvonnassa mukana olleista maalauksista? En malta olla vinkkaamatta Oli aika-blogin Titasta. Hän kertoo blogissaan ihanasti yhden Ladyni tarinaa taiteen hankkijan näkökulmasta, käy ihmeessä lukemassa!

http://oliaika.blogspot.fi/2018/01/kun-sisustuskarpanen-purasee.html

Upeita koteja vai mitä? Aika valtavan kiitollinen olen, että olen saanut oman lisäni antaa näiden kotien sisustukseen. Suuri kiitos teille, joiden kuvia sain tässä käyttää! Olisiko jatkossakin mukava kurkistella aina aika-ajoin uusiin koteihin tällaisen postauksen muodossa?