Tarinoita taulujen takana

Olipa kerran, kauan sitten, pieni tyttölapsi, joka rakasti tarinoida. Hän rakasti sitä niin, että kuvitti tarinansa henkiin. Eli tarinoitaan aina hetken. Kasvettuaan isoksi, rakkaus tarinoihin jatkuu.

Lady Shhh, tilaustyö

Niin, sanomattakin taitaa olla selvää, että se pieni tyttö olin minä. Ja se rakkaus tarinoihin taitaa jatkua maalausten muodossa. Sillä jokaiseen maalaukseeni liittyy monenlaisia ajatuksia ja tunteita, kokonainen pieni tarina. Mutta maalauksen muuttaessa uuteen kotiinsa, on sen tarinasta taidettu kirjoittaa kuitenkin vasta alkusanat.

Jotta maalaus saadaan valmiiksi vastaanottamaan uusia tarinoita, prosessi usein vaatii verta lukuunottamatta niitä klassisia; hikeä ja kyyneleitä. Prosessi nimittäin harvoin on aivan kivuton, mutta toki toisinaan joku maalaus vain syntyy. Silloin tosin luulen alitajuntani kirjoittaneen sen maalauksen tarinaa jo hyvän aikaa ennen varsinaista käytännön työtä. Ja niin maalaus on lopulta vain valmis syntymään. Useimmiten näin ei kuitenkaan ole ja luomisprosessiin mahtuu monen monta turhautumisen ja epäröinnin hetkeä, ennen kuin lopulta koen saattaneeni maalauksen maailmalle valmiiksi.

Yhden maalauksen työstäminen vie aikaa muutamista päivistä muutamiin viikkoihin, toisinaan puhutaan kuukausista. Omassa elämässä ehtii tällaisissa ajanjaksoissa tapahtumaan jo monenlaista, joka ei voi olla siirtymättä kankaallekin. Oman kokemukseni mukaan onnistunut työ vaatiikin joko muutamia tuskastumisen hetkiä tai vaihtoehtoisesti hetkellisen hurmaavan flow-tilan. Toisin sanoen, onnistunut työ vaatii tunteita.

Mistä niitä tunteita sitten herää? Unista, niistä aika paljon. Muistoista ja mielikuvista. Elämäntilanteista. Kaikesta ympäriltä aistitusta. Silmänräpäyksiin tallentuvista väreistä, muodoista ja kuvioista. Ja yhtä unohtamatta; aivan tavallisesta arjesta – siinä onkin sitten tunteita aivan täyslaidallinen, kun meidän arjesta puhutaan. On mistä valita! Mutta jotta jaksan luoda, tarvitsen niitä hyviä tunteita. Surullisena, väsyneenä, vihaisena tai muuten vain allapäin en ole tuottava. Ja ne parhaat ideat syntyvät tyypillisesti täysin arvaamatta, niitä ei voi hoputtaa tai kiirehtiä.

Tilaustöissä taas asiakkaiden omat tarinat antavat maalaukselle aivan oman mausteensa. Ne ovat hienoja tarinoita elävästä elämästä. Toisinaan niissä tarinoissa on upeasti onnistuttu, toisinaan ne taas ovat todellisia selviytymistarinoita. Yhdistävää niissä taitaa olla onnellinen loppu – tai ainakin usko siihen. Kiitollisena ja ihaillen olen kuunnellut nämä tarinat, jättänyt ne hautumaan alitajuntaani – ja lisännyt maalaukseen niistä ripauksia. Ja näistä ripauksista on usein syntynyt työlle sen sielu.

Voisi siis kai sanoa, että minä kirjoitan vain maalauksen alkusanat, korkeintaan ensimmäisen luvun. Sillä tarina taitaa todella vasta alkaa, kun luovutan luomani toisten käsiin. Usein mietin, mitä kaikkea se tuleekaan vielä näkemään. Armas ladyni. Ainakin toivon, että lady ja uusi omistajansa tulevat elämään elämänsä yhdessä onnellisina loppuun asti.

Muistitko kiittää?

Tai paremminkin – muistinko minä kiittää?

Lapsi säntää kyläpaikan ruokapöydästä leikkeihinsä. Tai vastaanottaa lahjan ystävältään. Saa kyydin kaverin vanhemmalta. ”Muistitko kiittää?”, kysyn usein lapsiltani. Toivon toitottaneeni sitä siinä määrin, että muistaisivat jo ihan oma-aloitteisestikin – ainakin melkein aina. Toivon, monien muiden vanhempien tapaan, että tervehtiminen ja sanat kiitos, anteeksi ja ole hyvä olisivat helppoja ja luontevia sanoja lasteni suusta. Tulisivat selkärangasta.

Mutta muistanko minä kiittää? Tai olla kiitollinen? Vaikkapa siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Ja auttavat. Siitä, että minulla on perhe. Siitä, että minä saan välittää ja huolehtia tärkeistä ihmisistäni. Siitä, että meillä on koti. Siitä, että taloudellinen tilanteemme on kutakuinkin vakaa. Saamme, mitä elääksemme tarvitsemme. Siitä, että elämme rauhassa ja turvassa. Siitä, että juuri nyt olemme terveitä ja hyvinvoivia. Siitä, että elämässä on rakkautta.

Siitä, että minulla on asioita, joita odottaa. Siitä, että minulla on ihmisiä, joita kaivata ja ikävöidä.

Ja siitä, että saan tehdä juuri nyt sellaista työtä, jota kohtaan tunnen suurta intohimoa. Siitä, että minulla on vapaus tehdä ja tavoitella nyt mitä ikinä haluan. Siitä, että unelmiani on toteutunut ja toteutumassa.

Toisinaan taas saa kiitollinen olla ihan vain siitä, että selvisi hetkestä. Tai että se hetki on ohi. Toisinaan saa kiittää siitä, että jokin vihdoin päättyy, huokasta helpotuksesta. Joskus saa olla kiitollinen siitä, että uskalsi. Että ei luovuttanut. Voitti pelkonsa ja lopulta selvisi.

Sitä en tiedä, kenelle tai minne kiitokset voi osoittaa esimerkiksi terveydestään tai onnekkuudesta elämässä. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Sen sijaan tiedän, että läheisiään harvoin tulee kiitettyä tarpeeksi. Ainakin minun. ”Kiitos kivasta päivästä.” Tai ehkä ihan vain; ”Kiitos, että olet.”

Ja tiedän myös kenelle osoittaa kiitollisuuteni työstä, jota nyt saan tehdä. Ne on nuo lähimmät ihmiseni, heidän myötään tämä on mahdollista. Kiitos. Ja sitten te, hyvät ihmiset. Te, joille saan maalata. Kiitos. Tämän kiitospuheen kuvituksena toimii Lady Liberty, jonka luomisprosessista olen ollut aivan erityisen kiitollinen. Minun matkani tämän ladyn kanssa päättyy nyt ja hän pääsee aloittamaan uutta tarinaa, uudessa kodissa.

Kiitos, että luit.

Kaksi maailmaa

Taide ei ole yhteiskuntamme sivutuote, vaan sen päämäärä. Meidän sukupolvemme tullaan muistamaan siitä, millaista kulttuuria loimme ja minkälaisia arvoja puolustimme. Uskon, että taiteella on mahdollisuus muuttaa ihmistä ja taiteilijoille on annettu voima siihen muutokseen.

Hannu-Pekka Björkman

Mielessäni on jo pitkään ollut eräs aihe kirjoitukselle. Aihe ei ole ollut sen vähäisempi kuin – taiteen ja kulttuurin merkitys hyvinvoinnille. Mahtipontista, eikö? Olen tehnyt lukuisia versioita, lähestynyt aihetta hiukan eri perspektiiveistä. Ja aina lopulta deletoinut kaiken kirjoittamani. Sanoma on tuntunut turhan paatokselliselta. En olisi jaksanut itsekään lukea. Kuivaa tekstiä rikkaasta aiheesta. Sitten koitti viime perjantai ja Jussi-gaala. Ja Hannu-Pekka Björkmanin puhe. Ja no, hän sanoikin sitten kaiken. Ja aika helpon tuntuisesti. Ei ihan turha taiteilija!

Huomaan herkästi pyöritteleväni päässäni aiheita, joista terveydenhoitajana kirjoittaisin. Ja samaan aikaan pohdin, kuinka yhdistäisin nämä kaksi maailmaa – sen mistä tulen, siihen mitä nyt teen ja mihin olen matkalla. Hyvinvointiin liittyvät asiat kun edelleen ovat minulle tärkeitä, vaikka terveydenhoitajan työ on vaihtunutkin luovaan työhön ja yrittäjyyteen. Ja missään nimessähän nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kulttuuriharrastuksen kun on todettu olevan yhteydessä koettuun terveyteen ja hyvinvointiin ja taiteen taas tutkitusti lisäävän luovuutta, iloa ja aktiivisuutta sekä vahvistavan kokemusta paremmasta elämänhallinnasta. Eivät aiheet kai lopulta tosiaankaan kovin kaukana toisistaan ole, kulkevat käsi kädessä jopa.

Joten saattaapa olla, että jatkossa julkaisen aina toisinaan juttuja myös hyvinvointiin liittyen, siitä kun kuitenkin jotain tiedän. Se on aihe, joka herkästi sivuaa kirjoituksiani ja tulee varmasti sivuamaan enemmänkin, kunhan vain löydän sen oman tapani. Sen ei-paatoksellisen. Miltä se kuulostaa?

Ja lopuksi, sitä mielen hoitoa parhaimmillaan. Kahden työlään prosessin palkkiona, saanen vihdoin esitellä; Lady Pearl ja Lady Delicate! Leidit ovatkin todella haastaneet minua viime aikoina, mutta minulla on kutina, että tästä se lähtee taas sujumaan! Tai jos ei kutina, niin ainakin toivo.

Lady Pearl, tilaustyö
Lady Delicate, tilaustyö

Kaksi aika erilaista maailmaa. Voimakasta ja herkkää. Kumman maailma viehättää sinua enemmän?

Hopeareunuksia

Pensseli kädessä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Välillä niin, ettei aivan tiedä kumpaa tekisi – maalaisiko vielä hetken, vai kirjoittaisiko sittenkin ajatuksensa auki.

Too many people miss the silver lining because they’re expecting gold. -Arthur Yorinks

Kuten vaikkapa eräänä helmikuisena tiistaina tai joulukuisena sunnuntaina, on minulla tänä maaliskuisena perjantainakin muutama hopeareunainen ajatus. Hopeareunainen siksi, että toisinaan niitä kauniita, positiivisia ja toiveikkaita puolia asioista joutuu etsimään oikein tietoisesti. En usko olevani ainoa, joka joutuu välillä tietoisestikin kääntämään ajatuksiaan  positiivisempaan. Eikä niiden todella tarvitsekaan aina sellaisia olla, positiivisia. Kaikista asioista ei vain löydä niitä hopeareunoja, vaikka kuinka etsisi. Mutta olen päättänyt haastaa itseäni etsimään niitä enemmän.

Otanpa kevyenä esimerkkinä vaikkapa epäjärjestelmällisyyteni. Se on asia, johon on helppo tuskastua – olen monessa suhteessa sellainen mañana-tyyppi, tavarat eivät todellakaan kulkeudu aina omille paikoilleen, pinoja ja kasoja kertyy. Tietyissä määrin näen sellaisen hallitun kaaoksen jopa viehättävänä. (Mieheni valitettavasti ei). Mutta ehkä juuri tämän piirteen ansiosta jää tilaa myös kaikelle luovalle, niin työssä kuin elämässä yleensä. Minusta ei todella taida jäädä lapsille muistikuvaa äitinä, joka piti paikat aina tip top. En ole opettanut esimerkilläni heille paljon järjestelmällisyydestä, mutta ehkä sen sijaan jostain muusta elämässä tärkeästä.

Toinen esimerkki arkisesta tilanteesta, joka on tuttu minun lisäkseni ehkä monelle muullekin? Siitä hetkestä, kun lapsi osoittaa mieltään pontevasti, ties kuinka monennen kerran jo sinä päivänä. Siihen on helppo väsähtää, mutta toisinaan siellä väsymyksen keskellä jaksaa herätellä sellaista pientä ajatusta, että onneksi se lapsi uskaltaa kiukutella (ja olla hirveä). Kaikella rakkaudella. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys, se että uskaltaa. Ja kas kummasti piirtyivät taas hopeareunukset.

Pensseli kädessä tosiaan ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Ajatustyö ei tule koskaan valmiiksi, mutta onneksi siinä sivussa syntyy kuitenkin jotain valmistakin. Nyt syntyi tämä taulupari, ’Silver Linings’.

That’s not a gray hair, honey. That’s your silver lining. -Pamela Price

Yksi maalaus ja onnellinen ajatus, kiitos!

Yksi onnellinen ajatus keskellä arkisinta viikkoa ei voi olla huono ajatus, eihän?

And you’ll know you’re on your path when it really doesn’t matter what anyone thinks of it. All that matters is you’re going to the place you’ve always belonged. -JmStorm

Tämä ajatus kiteyttää oivallisesti tämänhetkiset ajatukseni. Olen onnellinen, että olen tässä pisteessä. Olen onnellinen, että uskalsin tehdä päätöksen heittäytyä uuteen. Olen onnellinen, että pystyin. Ja ennenkaikkea onnellinen, että sain.

Olen onnellinen siitä, että enää kaikki ei jännitä. Aina ja koko ajan. Yöllä ja päivällä. Enää en juuri murehdi, mitä muut miettii. Minä vain teen. Tätä omaa juttuani. Kirjoitan ja maalaan. Ja olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen. Best ever sanoisi kymmenvuotiaani. Se on ilmeisen yleispätevä ilmaisu kaikkeen positiivissävytteiseen. Mutta päätökseni muuttaa elämäni suunta oli toden totta – best ever.

Onnelliseksi minut tekee myös tämä Lady. Hän on pian valmis ja päättää pitkän leidittömän kauden.

Pientä pintaremonttia

Viime viikonloppuna olohuoneemme koki pienen muodonmuutoksen saamalla osakseen pientä pintaremonttia. Ja samalla saimme viettää – uskokaa tai älkää, ihan parasta parisuhdeaikaa.

Kuten tässä aiemmin tunnustin, tuli minun tehtyä kotiin hiukan uusia sisustushankintoja. Kun miltei koko elämä on pyörähtänyt ympäri ja työpaikkana toimii tätä nykyä koti, oli se minun silmissäni alkanut kaipaamaan kipeästi päivitystä. Ja toisaalta, kotimme sisustusvalinnat on tehty jo noin seitsemän vuotta sitten, jolloin taloamme rakennettiin. Eli melko pitkälle olemme mielestäni päässeet ilman sen suurempia uudelleenmuokkauksia!

Tämä viikonloppu kuluikin meillä siis pientä pintaremonttia tehden. Ja esikoisen 10v. juhlia järjestäen. Ja niitä juhlien. Ja kuopuksen jääkiekkopeleissä käyden. Melko täyttä elämää siis taas kerran, mutta täytyy sanoa, että olipahan paras viikonloppu pitkiin aikoihin!

Ja miltä meillä nyt sitten näyttää? Kurkistetaanko? Makuuhuoneemme onkin täällä vilahdellut useampaan otteeseen, mutta nyt, saanen esitellä; pala olohuonettamme!

Minua jo pitkään vaivanneet seinäosuudet peitettiin nyt siis kertaheitolla piiloon Elloksen Wendy-tapetilla. Uusille seinähyllyille pääsin asettelemaan kaikki rakkaat esineeni. Olohuoneen ilme muuttui näin yhtenäisemmäksi, mutta sitä en tiedä tavoitimmeko toista tavoitettani – olohuoneen rauhallisempaa fiilistä. Se kun taitaa olla niin, että runsaus ja värit vain ovat meitä.

Ja entäs tämä yhtälö sitten; parisuhde + remontti? Ei välttämättä aina se ihanteellisin yhtälö vai mitä? Meilläkin on takanamme lukuisia remontteja, talon rakennuksesta puhumattakaan, joten todella tiedän millaista se voi olla. Mutta tiedättekö, tällä kertaa meillä oli kivaa. Meillä taitaa olla takanamme jo riittävästi niitä remonttikilometrejä – ja kilometrejä ylipäätään. Niitä kulkiessa moni kulma on sananmukaisesti hioutunut sellaiseksi, että saumaton yhteistyö on mahdollista. Jopa nautittavaa. Tämänkertainen projektimme oli mukavaa yhteistä puuhaa ja hauskaa vaihtelua arkeen. Oli mukava saada jotain konkreettista aikaan ja ihailla yhteistä kädenjälkeä. Heittää ehkä lopuksi pienet ylävitosetkin, sillä aika hyvin me vedettiin.

Abstraktia mielenmaisemaa

Viimeaikaisten maalausteni myötä olen erityisesti pohtinut, mitä kaikkea tulenkaan niissä samalla paljastaneeksi itsestäni.

Siinä missä ympäröivä maailma on hyvin rationaalinen, on taide täynnä tunnetta ja jättää paljon tulkinnanvaraa. Erityisesti ei-esittävän taiteen, eli abstraktin taiteen, katsotaan tarjoavan katsojalleen erinomaisen väylän omien tunteiden ja ajatusten peilaamiseen. Abstrakti taide on varmasti parhaimmillaan eläessään katsojan mukana. Eri hetkissä ja elämäntilanteissa se näyttää itsestään uusia puolia ja vastaa katsojan tunteisiin. Ehkä se peilaakin meille aina sen hetkistä mielenmaisemaamme.

Se, mitä abstraktin taiteen prosessointi tarjoaa tekijälleen, onkin taas toinen juttu. Minä maalaan sekä esittävää että ei-esittävää taidetta. Esittävää taidetta syntyy erityisesti silloin, kun minulla on selvät sävelet siitä mitä teen ja kun minulla on työstä jo selkeä kuva mielessäni. Näin syntyy tyypillisesti uusi Lady. Lähtökohdat abstraktin työn syntymiseen ovat  sen sijaan omalla kohdallani aivan erilaiset. Abstraktia syntyy silloin, kun en aivan tiedä. Kun mielessä onkin vain tunteita, sävyjä ja muotoja. Silloin kankaalle välittyy puhtaasti sisäistä mielenmaisemaa tai haavekuvia.

Minulla on nyt takana muutama sellainen viikko, kun en ole aivan tiennyt. Sävelet eivät ole olleet aivan selviä. Ei siten, että asiat olisivat huonosti olleet, ei lainkaan. Mutta olen kokenut, että minulla on ollut enemmän annettavaa kankaalle siirtämälle siihen erilaisia tunne-, muoto- ja sävymaailmoja. Niinpä on syntynyt useampi abstrakti maalaus. Siinä sivussa olen kaiken aikaa työstänyt myös niitä esittävämpiä – niitä leidejä – mutta aivan rauhassa. Pakottamalla kun ei hyvä tule, joskus vain tarvitaan aikaa.

’Day Dream'(vas.) ja ’Sees'(oik.)
’Day Dream’
Edessä ’Sea Breeze’, yllä ’Sees’.
’Sea Breeze’
’Balmy’

Onkin käynyt siis niin, että talo on täyttynyt aivan huomaamatta pastellisista ja murretuista sävyistä. Ja tämä sopii kieltämättä tämänhetkiseen mielenmaisemaani ja keväiseen kotiin. Töiden nimet kertovat varmasti jotain siitä tarinasta, jota olen maalausprosessin aikana pitänyt mielessäni tai muuten kokenut. Mutta se on vain puolet tarinasta, se minun kokemukseni. Loppu tulee katsojalta. Mielelläni kuulisin, kertovatko nämä maalaukset sinulle jotakin?

Ensi viikolla toivon pääseväni pitkän tauon jälkeen esittelemään myös vähän leidejäkin. Niiden kohdalla en edes uskalla ajatella, mitä mahtavat tekijästään kertovat… Vallattomat, usein hiukan höpsähtäneet leidini! En tunnusta.

Jos ’Balmy’ tai ’Day Dream’ puhuttelivat, kurkista galleriaan tai Piiabiia Atelierin fb-sivuille. Nämä ja muutama muu nyt omaksi ostettavissa!

Varo mistä unelmoit, se voi toteutua

Yrittänyttä ei laiteta. Oppia ikä kaikki. Maasta se pienikin ponnistaa. Jokainen on oman onnensa seppä. Parempi katsoa kuin katua. Rohkea rokan syö. Hyvin uskallettu, on puoliksi voitettu. Mitä näitä nyt on, vanhan kansan viisauksia.

It’s the possibility of having a dream come true that makes life interesting. -Paulo Coelho

Tämä on onnellisen ihmisen kirjoitus. Kirjoitus, joka tulee olemaan lyhyt, sillä viestini on hyvin yksinkertainen:

Uskalla unelmoida. Unelmasi saattaa olla matkan alku. Olkoon unelmasi sitten pieni tai suuri, kirjaa se rohkeasti ylös. Pilko se pieniin osiin. Ja konkreettisin teoin ala tavoittelemaan. Sillä toisinaan unelmat toteutuvat.

Varo mistä unelmoit, se voi toteutua. Tähän sanontaan on minun siis helppo yhtyä, mutta entäs tämä sitten? Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Oletko tästä vanhan kansan sanonnasta samaa mieltä?

(Minä en, siksipä paljastan onneni syistä mielelläni myöhemmin lisää.)

Identiteettikriisi?

Kriisi. Sanana pelottava, mutta kenties monen muutoksen alulle laittava voima. Missä mennään matkallani terveydenhoitajasta luovaksi yrittäjäksi?

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat aina tienneet mitä tekevät, mihin suuntaan pyrkivät ja luottanut siihen, että noin suurin piirtein tiedän, mihin suuntaan elämä kulkee. Siinä määrin toki kuin se on mahdollista. Itseään ei sen suuremmin ole tarvinnut etsiskellä. Olen oppinut tuntemaan itseni tietynlaisena, tietyllä identiteetillä. Ennen kuin nyt.

Life always waits for some crisis to occur before revealing itself at its most brilliant. -Paulo Coelho

Identiteettikriisi. Hui. Sanana aika pelottava, eikö? Tuo kriisi. Mutta se minulla taitaa olla. Ja toisaalta, oletko sinäkin sitä mieltä, että ainakin jälkikäteen ajatellen monella kriisillä on lopulta ollut myös positiivinen vaikutus elämääsi? Ne ovat saattaneet työntää juuri oikeaan suuntaan. Pakottaa muutokseen. Muutokseen, johon ilman kriisiä ei välttämättä olisi löytynyt rohkeutta lähteä. Ehkäpä kriisi onkin siis aina myös mahdollisuus? Mahdollisuus löytää itsestään jotain sellaista, mikä vie elämässä eteenpäin. Se tarjoaa mahdollisuuden löytää itsestään uusia puolia ja mahdollisuuden kasvuun. Aina aika ajoin arvojaan on kai hyvä pysähtyä punnitsemaan ja tarpeen tullen tekemään uudelleenjärjestelyjä. On lopulta aika vapauttavaakin uskaltautua pohtimaan uusia vaihtoehtoja sen tutun ja totutun ulkopuolelta.

Identiteetin sanotaan olevan tietoisen etsinnän ja pohdinnan tulos. Ja koska identiteettimme on lukuisten persoonallisten palojen summa, on kai vain luonnollista, että vuosien varrella näitä palasia on joskus tarpeen järjestellä uusiksi. On tehtävä ehkä tilaa uusille paloille. En liene kuitenkaan ainoa, jonka mielestä kaikki uusi saattaa tuntua aluksi hiukan pelottavaltakin? Ajatella itseään kokonaan uusin silmin, avoimena sille, ettei aivan tiedä minne on menossa. Ja sietää ehkä vähän epämiellyttäviäkin tunteita. Epätasapainoa, epävarmuutta ja epäjärjestystä. Ja kaikkien epä-alkuisten tuntemusten kanssa sitä saattaa herkästi olla hiukan kadoksissa ja orpona hetken aikaa.

Ja tiedätkö, tässä hetkessä onkin ehkä parasta juuri se, etten aivan tiedä.

Täytin tässä taannoin aivan rutiininomaisesti erästä lomaketta. Lomakkeessa kysyttiin ammattia, kirjoitin totutusti ’terveydenhoitaja’. Mutta hetkinen. Mitä siihen nykyisin kuuluu kirjoittaa? Mikä minä nykyisin olen? Yllätyin siitä, kuinka vahvasti ammatti-identiteetti lopulta määritteleekään minua. Olen toden totta tavoittelemassa unelmaani, mutta tunnen kuitenkin olevani vielä aika ulalla. Tunnen samaan aikaan sekä haikeutta siitä, etten toteuta sitä ammatillista puolta itsestäni, johon olen kasvanut. Ja toisaalta valtavaa innostusta siitä, minne olen matkalla. Ja siitä, että olen uskaltanut. Ei kai se, että tuon elämääni jotain uutta, poissulje kaikkea vanhaa? Se, että olen terveydenhoitaja kulkee edelleen mukanani, näkyy ehkä tavoissani ajatella ja sitä kautta teksteissä, joita kirjoitan. Ja kuka tietää, sovellanko tuota ammattitaitoa tulevaisuudessa vielä jollain tapaa? Haluaisin uskoa niin. Ja tiedätkö, tässä hetkessä onkin ehkä parasta juuri se, etten aivan tiedä. Nyt vain maalaan ja kirjoitan.

Samalla kun päivitän uutta (parempaa) versiota itsestäni, huomaan kodinkin kaipaavan päivitystä.  Tai paremminkin minun kaipaavan kotiin päivitystä. Siinä missä tämä on edelleen perheemme koti, tämä on nyt myös työpaikkani. Näitä seiniä tulee tuijoteltua siis huomattavasti aiempaa enemmän ja pääsikin ehkä hups huomaamatta käymään niin, että yksi ajatus johti toiseen ja… Tilasin hiukan tapettia. Ja pari valaisinta. Ja muutaman seinähyllyn. Tyynynpäällisiä. Vähän vuodevaatteitakin. Mutta en enempää. Ja harkittuja hankintoja kaikki. (Plus pari ihanaa kaktusta.)

Kenties juuri elämän myllerryksistä johtuen kaipaan kotiin nyt rauhaa, seesteisyyttä ja järjestystä. Viime aikoina on valmistunut kaksi aikalailla juuri sellaista maalausta – tuo pienempi tuossa, ’Sea Breeze’ ja viimeisimpänä ’Sees’. Sellainen nimittäin oli mieleni sen maalattuani. Sees ainakin hetken. Istuvat muuten kauniisti vieretysten, nämä kaksi.

Ovatko elämän kriisit kuljettaneet sinua joskus yllättäviin suuntiin?

Arjesta ja rutiineista

Seuraa sisäistä väittelyä aiheesta.

Maistuuko sinunkin arkesi puurolta? Minun nimittäin maistuu. Syön kaurapuuron lounaaksi joka arkipäivä. Ihan vain siksi, että se tekee hyvää, on terveellistä ja säästää minut enemmiltä miettimisiltä. Ja ehkä ihan vähän myös siksi, että olen pähkäillyt asian niin, että kun syön viitenä päivänä viikossa lounaaksi kaurapuuron, oikeutan sillä itselleni hyvällä omallatunnolla viikonlopuksi vähän maittavammat sapuskat ja irtokarkit. Koska teen  myös niin, ihan joka viikonloppu.

Pidän arjesta. Pidän rutiineista. Pidän asioista, jotka toistuvat aina samanlaisina ja luovat elämälle rytmiä. Niitä huomaa kaipaavansa viimeistään siinä vaiheessa, kun arki syystä tai toisesta muuttuu.

En ajatellut mennä nyt sen enempää siihen, kuinka rytmit ja rutiinit ovat tutkitusti elämänhallintaa tukevia, muuta kuin toteamalla, että näinhän se on. Enkä aivan erikseen korostaa sitäkään, kuinka erityisen tärkeitä ne ovat lapsiperheessä. Enkä ainakaan siihen, kuinka moni ongelma olisi pienempi, jos jokaisessa perheessä olisi arjen rytmit kohdillaan. Meillä jokaisella kun on oma sisäinen kellomme, jonka toimintaa pystymme omilla valinnoillamme  tukemaan.

Liikaa rutinoitumista ja kaavoihin kangistumista kai kuitenkin voisi pitää tavoitteellisena välttää. Olisi ehkä hyvä jättää tilaa yllätyksille ja suunnitelman vaihdoksille? Ne kuitenkin tuovat sen suolan siihen puuroon. Ja pienistä yksityiskohdista taas löytyy elämän suola. Puurokin maistuu paremmalta isoäidiltä perityistä astioista syötynä. Liialla rutinoitumisella kai on sellainen haittapuoli, että luovuus jää kaiken suorittamisen alle. Sitäpä pohdin tänään puurolautaseni kanssa, työnteonkin maistuessa puurolta. Ja päätin viettää lopun työpäivästä täysin tapojeni vastaisesti. Luovutin. Luin. Katsoin vanhoja valokuvia. Heittäydyin jopa sohvalle katsomaan hetkeksi hömppää. Jospa se luovuuskin sieltä taas heräisi.

Oikeastaan, huomenna taidan pitää välipäivän lounaspuurosta. Mitä arkiruokaa sinä suosittelet?