Pientä pintaremonttia

Viime viikonloppuna olohuoneemme koki pienen muodonmuutoksen saamalla osakseen pientä pintaremonttia. Ja samalla saimme viettää – uskokaa tai älkää, ihan parasta parisuhdeaikaa.

Kuten tässä aiemmin tunnustin, tuli minun tehtyä kotiin hiukan uusia sisustushankintoja. Kun miltei koko elämä on pyörähtänyt ympäri ja työpaikkana toimii tätä nykyä koti, oli se minun silmissäni alkanut kaipaamaan kipeästi päivitystä. Ja toisaalta, kotimme sisustusvalinnat on tehty jo noin seitsemän vuotta sitten, jolloin taloamme rakennettiin. Eli melko pitkälle olemme mielestäni päässeet ilman sen suurempia uudelleenmuokkauksia!

Tämä viikonloppu kuluikin meillä siis pientä pintaremonttia tehden. Ja esikoisen 10v. juhlia järjestäen. Ja niitä juhlien. Ja kuopuksen jääkiekkopeleissä käyden. Melko täyttä elämää siis taas kerran, mutta täytyy sanoa, että olipahan paras viikonloppu pitkiin aikoihin!

Ja miltä meillä nyt sitten näyttää? Kurkistetaanko? Makuuhuoneemme onkin täällä vilahdellut useampaan otteeseen, mutta nyt, saanen esitellä; pala olohuonettamme!

Minua jo pitkään vaivanneet seinäosuudet peitettiin nyt siis kertaheitolla piiloon Elloksen Wendy-tapetilla. Uusille seinähyllyille pääsin asettelemaan kaikki rakkaat esineeni. Olohuoneen ilme muuttui näin yhtenäisemmäksi, mutta sitä en tiedä tavoitimmeko toista tavoitettani – olohuoneen rauhallisempaa fiilistä. Se kun taitaa olla niin, että runsaus ja värit vain ovat meitä.

Ja entäs tämä yhtälö sitten; parisuhde + remontti? Ei välttämättä aina se ihanteellisin yhtälö vai mitä? Meilläkin on takanamme lukuisia remontteja, talon rakennuksesta puhumattakaan, joten todella tiedän millaista se voi olla. Mutta tiedättekö, tällä kertaa meillä oli kivaa. Meillä taitaa olla takanamme jo riittävästi niitä remonttikilometrejä – ja kilometrejä ylipäätään. Niitä kulkiessa moni kulma on sananmukaisesti hioutunut sellaiseksi, että saumaton yhteistyö on mahdollista. Jopa nautittavaa. Tämänkertainen projektimme oli mukavaa yhteistä puuhaa ja hauskaa vaihtelua arkeen. Oli mukava saada jotain konkreettista aikaan ja ihailla yhteistä kädenjälkeä. Heittää ehkä lopuksi pienet ylävitosetkin, sillä aika hyvin me vedettiin.

Abstraktia mielenmaisemaa

Viimeaikaisten maalausteni myötä olen erityisesti pohtinut, mitä kaikkea tulenkaan niissä samalla paljastaneeksi itsestäni.

Siinä missä ympäröivä maailma on hyvin rationaalinen, on taide täynnä tunnetta ja jättää paljon tulkinnanvaraa. Erityisesti ei-esittävän taiteen, eli abstraktin taiteen, katsotaan tarjoavan katsojalleen erinomaisen väylän omien tunteiden ja ajatusten peilaamiseen. Abstrakti taide on varmasti parhaimmillaan eläessään katsojan mukana. Eri hetkissä ja elämäntilanteissa se näyttää itsestään uusia puolia ja vastaa katsojan tunteisiin. Ehkä se peilaakin meille aina sen hetkistä mielenmaisemaamme.

Se, mitä abstraktin taiteen prosessointi tarjoaa tekijälleen, onkin taas toinen juttu. Minä maalaan sekä esittävää että ei-esittävää taidetta. Esittävää taidetta syntyy erityisesti silloin, kun minulla on selvät sävelet siitä mitä teen ja kun minulla on työstä jo selkeä kuva mielessäni. Näin syntyy tyypillisesti uusi Lady. Lähtökohdat abstraktin työn syntymiseen ovat  sen sijaan omalla kohdallani aivan erilaiset. Abstraktia syntyy silloin, kun en aivan tiedä. Kun mielessä onkin vain tunteita, sävyjä ja muotoja. Silloin kankaalle välittyy puhtaasti sisäistä mielenmaisemaa tai haavekuvia.

Minulla on nyt takana muutama sellainen viikko, kun en ole aivan tiennyt. Sävelet eivät ole olleet aivan selviä. Ei siten, että asiat olisivat huonosti olleet, ei lainkaan. Mutta olen kokenut, että minulla on ollut enemmän annettavaa kankaalle siirtämälle siihen erilaisia tunne-, muoto- ja sävymaailmoja. Niinpä on syntynyt useampi abstrakti maalaus. Siinä sivussa olen kaiken aikaa työstänyt myös niitä esittävämpiä – niitä leidejä – mutta aivan rauhassa. Pakottamalla kun ei hyvä tule, joskus vain tarvitaan aikaa.

’Day Dream'(vas.) ja ’Sees'(oik.)
’Day Dream’
Edessä ’Sea Breeze’, yllä ’Sees’.
’Sea Breeze’
’Balmy’

Onkin käynyt siis niin, että talo on täyttynyt aivan huomaamatta pastellisista ja murretuista sävyistä. Ja tämä sopii kieltämättä tämänhetkiseen mielenmaisemaani ja keväiseen kotiin. Töiden nimet kertovat varmasti jotain siitä tarinasta, jota olen maalausprosessin aikana pitänyt mielessäni tai muuten kokenut. Mutta se on vain puolet tarinasta, se minun kokemukseni. Loppu tulee katsojalta. Mielelläni kuulisin, kertovatko nämä maalaukset sinulle jotakin?

Ensi viikolla toivon pääseväni pitkän tauon jälkeen esittelemään myös vähän leidejäkin. Niiden kohdalla en edes uskalla ajatella, mitä mahtavat tekijästään kertovat… Vallattomat, usein hiukan höpsähtäneet leidini! En tunnusta.

Jos ’Balmy’ tai ’Day Dream’ puhuttelivat, kurkista galleriaan tai Piiabiia Atelierin fb-sivuille. Nämä ja muutama muu nyt omaksi ostettavissa!

Varo mistä unelmoit, se voi toteutua

Yrittänyttä ei laiteta. Oppia ikä kaikki. Maasta se pienikin ponnistaa. Jokainen on oman onnensa seppä. Parempi katsoa kuin katua. Rohkea rokan syö. Hyvin uskallettu, on puoliksi voitettu. Mitä näitä nyt on, vanhan kansan viisauksia.

It’s the possibility of having a dream come true that makes life interesting. -Paulo Coelho

Tämä on onnellisen ihmisen kirjoitus. Kirjoitus, joka tulee olemaan lyhyt, sillä viestini on hyvin yksinkertainen:

Uskalla unelmoida. Unelmasi saattaa olla matkan alku. Olkoon unelmasi sitten pieni tai suuri, kirjaa se rohkeasti ylös. Pilko se pieniin osiin. Ja konkreettisin teoin ala tavoittelemaan. Sillä toisinaan unelmat toteutuvat.

Varo mistä unelmoit, se voi toteutua. Tähän sanontaan on minun siis helppo yhtyä, mutta entäs tämä sitten? Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Oletko tästä vanhan kansan sanonnasta samaa mieltä?

(Minä en, siksipä paljastan onneni syistä mielelläni myöhemmin lisää.)

Identiteettikriisi?

Kriisi. Sanana pelottava, mutta kenties monen muutoksen alulle laittava voima. Missä mennään matkallani terveydenhoitajasta luovaksi yrittäjäksi?

Olen niitä ihmisiä, jotka ovat aina tienneet mitä tekevät, mihin suuntaan pyrkivät ja luottanut siihen, että noin suurin piirtein tiedän, mihin suuntaan elämä kulkee. Siinä määrin toki kuin se on mahdollista. Itseään ei sen suuremmin ole tarvinnut etsiskellä. Olen oppinut tuntemaan itseni tietynlaisena, tietyllä identiteetillä. Ennen kuin nyt.

Life always waits for some crisis to occur before revealing itself at its most brilliant. -Paulo Coelho

Identiteettikriisi. Hui. Sanana aika pelottava, eikö? Tuo kriisi. Mutta se minulla taitaa olla. Ja toisaalta, oletko sinäkin sitä mieltä, että ainakin jälkikäteen ajatellen monella kriisillä on lopulta ollut myös positiivinen vaikutus elämääsi? Ne ovat saattaneet työntää juuri oikeaan suuntaan. Pakottaa muutokseen. Muutokseen, johon ilman kriisiä ei välttämättä olisi löytynyt rohkeutta lähteä. Ehkäpä kriisi onkin siis aina myös mahdollisuus? Mahdollisuus löytää itsestään jotain sellaista, mikä vie elämässä eteenpäin. Se tarjoaa mahdollisuuden löytää itsestään uusia puolia ja mahdollisuuden kasvuun. Aina aika ajoin arvojaan on kai hyvä pysähtyä punnitsemaan ja tarpeen tullen tekemään uudelleenjärjestelyjä. On lopulta aika vapauttavaakin uskaltautua pohtimaan uusia vaihtoehtoja sen tutun ja totutun ulkopuolelta.

Identiteetin sanotaan olevan tietoisen etsinnän ja pohdinnan tulos. Ja koska identiteettimme on lukuisten persoonallisten palojen summa, on kai vain luonnollista, että vuosien varrella näitä palasia on joskus tarpeen järjestellä uusiksi. On tehtävä ehkä tilaa uusille paloille. En liene kuitenkaan ainoa, jonka mielestä kaikki uusi saattaa tuntua aluksi hiukan pelottavaltakin? Ajatella itseään kokonaan uusin silmin, avoimena sille, ettei aivan tiedä minne on menossa. Ja sietää ehkä vähän epämiellyttäviäkin tunteita. Epätasapainoa, epävarmuutta ja epäjärjestystä. Ja kaikkien epä-alkuisten tuntemusten kanssa sitä saattaa herkästi olla hiukan kadoksissa ja orpona hetken aikaa.

Ja tiedätkö, tässä hetkessä onkin ehkä parasta juuri se, etten aivan tiedä.

Täytin tässä taannoin aivan rutiininomaisesti erästä lomaketta. Lomakkeessa kysyttiin ammattia, kirjoitin totutusti ’terveydenhoitaja’. Mutta hetkinen. Mitä siihen nykyisin kuuluu kirjoittaa? Mikä minä nykyisin olen? Yllätyin siitä, kuinka vahvasti ammatti-identiteetti lopulta määritteleekään minua. Olen toden totta tavoittelemassa unelmaani, mutta tunnen kuitenkin olevani vielä aika ulalla. Tunnen samaan aikaan sekä haikeutta siitä, etten toteuta sitä ammatillista puolta itsestäni, johon olen kasvanut. Ja toisaalta valtavaa innostusta siitä, minne olen matkalla. Ja siitä, että olen uskaltanut. Ei kai se, että tuon elämääni jotain uutta, poissulje kaikkea vanhaa? Se, että olen terveydenhoitaja kulkee edelleen mukanani, näkyy ehkä tavoissani ajatella ja sitä kautta teksteissä, joita kirjoitan. Ja kuka tietää, sovellanko tuota ammattitaitoa tulevaisuudessa vielä jollain tapaa? Haluaisin uskoa niin. Ja tiedätkö, tässä hetkessä onkin ehkä parasta juuri se, etten aivan tiedä. Nyt vain maalaan ja kirjoitan.

Samalla kun päivitän uutta (parempaa) versiota itsestäni, huomaan kodinkin kaipaavan päivitystä.  Tai paremminkin minun kaipaavan kotiin päivitystä. Siinä missä tämä on edelleen perheemme koti, tämä on nyt myös työpaikkani. Näitä seiniä tulee tuijoteltua siis huomattavasti aiempaa enemmän ja pääsikin ehkä hups huomaamatta käymään niin, että yksi ajatus johti toiseen ja… Tilasin hiukan tapettia. Ja pari valaisinta. Ja muutaman seinähyllyn. Tyynynpäällisiä. Vähän vuodevaatteitakin. Mutta en enempää. Ja harkittuja hankintoja kaikki. (Plus pari ihanaa kaktusta.)

Kenties juuri elämän myllerryksistä johtuen kaipaan kotiin nyt rauhaa, seesteisyyttä ja järjestystä. Viime aikoina on valmistunut kaksi aikalailla juuri sellaista maalausta – tuo pienempi tuossa, ’Sea Breeze’ ja viimeisimpänä ’Sees’. Sellainen nimittäin oli mieleni sen maalattuani. Sees ainakin hetken. Istuvat muuten kauniisti vieretysten, nämä kaksi.

Ovatko elämän kriisit kuljettaneet sinua joskus yllättäviin suuntiin?

Arjesta ja rutiineista

Seuraa sisäistä väittelyä aiheesta.

Maistuuko sinunkin arkesi puurolta? Minun nimittäin maistuu. Syön kaurapuuron lounaaksi joka arkipäivä. Ihan vain siksi, että se tekee hyvää, on terveellistä ja säästää minut enemmiltä miettimisiltä. Ja ehkä ihan vähän myös siksi, että olen pähkäillyt asian niin, että kun syön viitenä päivänä viikossa lounaaksi kaurapuuron, oikeutan sillä itselleni hyvällä omallatunnolla viikonlopuksi vähän maittavammat sapuskat ja irtokarkit. Koska teen  myös niin, ihan joka viikonloppu.

Pidän arjesta. Pidän rutiineista. Pidän asioista, jotka toistuvat aina samanlaisina ja luovat elämälle rytmiä. Niitä huomaa kaipaavansa viimeistään siinä vaiheessa, kun arki syystä tai toisesta muuttuu.

En ajatellut mennä nyt sen enempää siihen, kuinka rytmit ja rutiinit ovat tutkitusti elämänhallintaa tukevia, muuta kuin toteamalla, että näinhän se on. Enkä aivan erikseen korostaa sitäkään, kuinka erityisen tärkeitä ne ovat lapsiperheessä. Enkä ainakaan siihen, kuinka moni ongelma olisi pienempi, jos jokaisessa perheessä olisi arjen rytmit kohdillaan. Meillä jokaisella kun on oma sisäinen kellomme, jonka toimintaa pystymme omilla valinnoillamme  tukemaan.

Liikaa rutinoitumista ja kaavoihin kangistumista kai kuitenkin voisi pitää tavoitteellisena välttää. Olisi ehkä hyvä jättää tilaa yllätyksille ja suunnitelman vaihdoksille? Ne kuitenkin tuovat sen suolan siihen puuroon. Ja pienistä yksityiskohdista taas löytyy elämän suola. Puurokin maistuu paremmalta isoäidiltä perityistä astioista syötynä. Liialla rutinoitumisella kai on sellainen haittapuoli, että luovuus jää kaiken suorittamisen alle. Sitäpä pohdin tänään puurolautaseni kanssa, työnteonkin maistuessa puurolta. Ja päätin viettää lopun työpäivästä täysin tapojeni vastaisesti. Luovutin. Luin. Katsoin vanhoja valokuvia. Heittäydyin jopa sohvalle katsomaan hetkeksi hömppää. Jospa se luovuuskin sieltä taas heräisi.

Oikeastaan, huomenna taidan pitää välipäivän lounaspuurosta. Mitä arkiruokaa sinä suosittelet?

Täyttä elämää

Otteita elämästäni. Ehkä jonkun toisenkin?

Aikatauluja. Kouluaamuja. Tekemättömiä töitä, muistilistoja. Ruokakauppa. Nälkäisiä lapsia, väsyneitä lapsia. Harrastuksia. Keskeytyneitä ajatuksia. Keskeytyneitä keskusteluita. Väsyneitä aikuisia. Riittämättömyyttä. Kiire. Kiukkukohtauksia. Syliin kaipaavat kädet, kyyneleitä poskilla. Huolta. Sotkua, pyykkiä. Romahduksia. Legoja joka puolella taloa. Lisää pyykkiä. ”En halua”. ”Miks muka?”. ”Ihan sama.”. ”Kohta”. ”Tyhmä äiti”. Läksyjä. Kiistoja, eripuraa. Syyllisyyttä. Jalan alle jäävä lego yön pimeydessä. Hampaiden kiristelyä. Ovien paiskontaa. Toivotonta lapsen herättelyä arkiaamuna. Virkeän lapsen askeleet aamukuudelta vapaa-aamuna.

Ja sitten toisaalta. Toivoa. Sylittelyä. Unista tuhinaa. Kikatusta. Lautapelejä. Pitkiä haleja. Leikkejä. Iltasatuja. Hyviä keskusteluita. Kylläiset masut, tyyni mieli. Hassuja hetkiä. Pusuja. Loputtomasti kysymyksiä. Oivalluksia. Luottamusta. Hiljaisia hetkiä. Pehmeä käsi omani sisällä. Sinisten silmien katse. Oppimista, edistymistä. Onnistumisia. Ylpeyttä. Ihailua. Haikeutta. Rakkautta, ennenkaikkea ja äärettömästi sitä. ”Äiti”. ”Hyvii unii”. ”Rakastan sua”. Ihanaa, että uskallat kiukutella ja näyttää kaikki tunteesi minulle. Ihanaa, että saan kietoa käteni ympärillesi, kun sinulla on paha mieli. Ihanaa, että kodissamme näkyy elämä, myös ne sotkut ja leikit. Ne legot. Kiitos, että saan olla niin tarvittu ja tärkeä. Sinua varten.

Niin täyttä elämää. Just nyt.

Sillä tulee päivä, jolloin talo on hiljainen. Päivä, jolloin minulla luultavasti on aikaa niin paljon, että se välillä käy pitkäksi. Päivä, jolloin odotan kuulevani lapsista jotain, heidän äänensä. Tai saada edes viestin. Tulee päivä, jolloin kipeästi kaipaan niitä käsiä omieni sisään. Kaipaan niiden sinisten silmien katseita, ihan sama millä tunnetilalla varustettuina. Kaipaan pieniä virkeitä askelia kello kuusi vapaapäivän aamuna. Kaivan sen pölyyntyneen legolaatikon jostain komeron perukoilta ja muistelen, kaipaan.

Voi kunpa tämän muistaisi aina. Nytkin, niinä hetkinä, kun on kaikkein eniten tarvittu.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tutkimusten mukaan ruuhkavuodet rasittavat eniten naisia. Haasteet työ- ja perhe-elämän yhdistämisessä kärjistyvät 28-37 vuoden iässä. Oman näkemykseni mukaan tämä vaihe tosin on haastava ihan kaikille vanhemmille, sukupuoleen katsomatta; sukupuolierojen kaventuessa myös vanhemmuuden haasteet tasa-arvoistuvat. Ollaan ylpeitä itsestämme, eiks vaan? Että aika hyvin me vedetään, monta lankaa kädessä. Ja muistetaan, että avunpyyntö on viisautta. Pakko ei ole pärjätä yksin. Tai aina jaksaa. Parhaaseen suoritukseen kun ei tarvitse aina pystyä, riittävän hyvä on passeli ja epäonnistuminenkin vain elämää.

Minä maalaan ja kirjoitan, koska se on minulle akkujen lataamista parhaimmillaan. Niitä tehdessäni harvoin mietin mitään muuta. Mistä sinä saat voimaa arkeesi? Yksinolosta? Parisuhteesta? Liikunnasta? Ystävistä? Harrastuksista? Työstä? Kuka mistäkin ja ehkä se parhaimmillaan onkin monen tekijän summa. Ja ehkä sitä voimaa parhaimmillaan saa just niistä lapsista, sillä taitavat ottaa ja samalla antaa enemmän kuin mikään muu. Maailman parhaimmat tyypit.

Postauksen kuvitukseksi päätyi viimeisin valmistunut työni – ’Sea Breeze’. Sen maalasin heti Floridasta kotiuduttuani, kun lempeän merituulen ja aurinkovoiteen vielä pystyi haistamaan. Ja kun lomamieli oli tyhjennetty tälle kankaalle, pystyin jatkamaan niitä töitä, jotka keskeneräisiksi olivat jääneet ja aloittamaan taas uutta.

Vielä loppuun. Olivatko otteet elämästäni sinulle tuttuja? Kenties just tätä hetkeä tai jo elettyä elämää?

Kun oikein ihastuu

Se täyttää mielen ja ajatukset. Se täyttää ne unelmilla, joilla on vaara pian muuttua suunnitelmiksi. Niin taitaa käydä silloin, kun oikein ihastuu.

Sanotaan, että loma on onnistunut, kun kotiinpaluuta jo kaipaa. Mutta entä jos ei olisi vielä ollut valmis palaamaan? Silloin loma on ollut kai superonnistunut?

Sitäpä pohdin tässä aikaerorasituksissani. Ja reiluuden nimissä on kai sanottava, että onhan se nyt ihan ihanaa olla kuitenkin kotona. Potea väsymystään tässä omalla kotisohvalla. Kuunnella pyykkikoneen tasaista hurinaa. Hiukan ulkoilla raikkaassa pakkassäässä. Tehdä juuri nyt vain ne  välttämättömimmät. Ja antaa ajatustensa palata lomaan, hiljalleen sulatella kaikkea kokemaansa. Aika kiitollisena.

Loma oli ihana. Florida oli ihana, tälläkin kertaa. Se otti meidät vastaan kaikella lämmöllään, ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan. Saimme nähdä paljon. Ajoimme yli 1600 kilometriä. Bongasimme yli 60 alligaattoria (lapset laskivat). Otimme parhaat palat irti niin rannasta, kaupungista kuin seikkailuista. Niin ruoasta kuin shoppailusta. Niin hyvistä unista kuin rauhallisista aamuista. Niin upeasta luonnosta kuin ison kaupungin sykkeestä. Ja söimme niin monta donitsia, että se kiintiö täyttyi nyt hetkeksi. Sen tavoitteen saavutimme kirkkaasti!

Erityisen arvokasta lomalla on kuitenkin päästä kokemaan monia hetkiä yhdessä tärkeiden kanssa, niiden omien tärkeiden tyyppien kanssa – arjessa  kun aika on usein kortilla, lomalla taas kaikki aika maailmassa. Kaikki hetket eivät todellakaan olleet ruusunpunaista riemua lomallakaan, ei lainkaan. Ei kai kellään aina ole? Usein joku porukassa oli väsynyt, nälkäinen tai muuten vain mieli mutkalla. Mutta se on elämää ja vain hyväksyttävä. Kellon ympäri yhdessä vietetty aika ja erityisesti pitkät ajomatkat tarjosivat kuitenkin niitä hetkiä ja muistoja, joihin on ihana palata taas arjen pyörityksessä. Silloin kun mieli kaipaa pientä taukoa arkisista asiosta.

Mutta saa kai sitä unemoida? Niinhän sitä yleensä kai tehdään, kun oikein ihastuu?

Floridan ilmapiiri ja monimuotoiset mahdollisuudet lomailuun ovat mitä luultavimmin tainneet pitää huolen siitä, että tästä on tullut paikka, jonne tulemme palaamaan aina uudestaan ja uudestaan. Maailma on pullollaan upeita paikkoja, jotkin niistä vain tuntee erityisen omakseen. Joissakin paikoissa on vain hyvä hengittää ja tämä on meille yksi niistä. On onni ja rikkaus löytää maailmalta paikkoja, jonne kaipaa palata. Praha on ollut minulle jo pienen ikuisuuden yksi niistä, mutta siitä enemmän joku toinen kerta.

Onkin tainnut käydä nyt niin, että tässä sohvalla väsymystä potiessani, pyykkikoneen pyöriessä taustalla, olen antanut mielen karata kerran jos toisenkin jo tuleviin seikkailuihin. Olen antanut mielen ehkä ihan hiukan myös unelmoida. Olenpa tainnut löytää itseni myös floridalaisia asuntoja välittäviltä sivustoilta. Ihan vahingossa vain, eksyin. Mutta saa kai sitä unemoida? Niinhän sitä yleensä kai tehdään, kun oikein ihastuu?

Ensisijaiset unelmani taitavat tällä hetkellä kuitenkin koskea koko perheen onnistuneita yöunia. Esikoinen ottaa meistä aina rankimmin aikaeron vaihtelut ja kukas muukaan kuin äiti on kelvannut kaveriksi viettämään unettomia öitä. Vaikka äitiä kyllä olisi nukuttanut. Onneksi aurinko paistaa, päivä on pidentynyt ja pakkanen pitää pirteänä. Kotimaakin tarjonnut siis upeat puitteet talvilomailuun!

Onko sinulla maailmalla sydämesi varastanut paikka?

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. Kirja, joka on puhutellut jo nimellään. Pian se on luettu ja se saa löytää paikkansa osana kodinsisustusta. Todennäköisesti jostain pinosta tai rivistä. Sillä niitä rakastan; pinoja, jotka pitävät sisällään tuhansia luettuja sivuja. Tuhansia tunteita ja muistoja.

Tällä lomalla olen kulkenut kirja kainalossa. Ahminut sanoja. Aina kun siihen hetki on tarjoutunut. Varastanut hetkiä edes puolikkaan sivun verran. Jäänyt makustelemaan sanoja kaikessa rauhassa. Sulkenut silmäni auringossa ja antanut ajatusten kuljettaa. Nauttinut lukemisesta kaikkien niiden taaksejääneiden kuukausien edestä, jolloin en ole ehtinyt tai jaksanut.

Luetut sanat ovat kuljettaneet vuoroin Ensimmäisen maailmansodan Ranskaan, vuoroin 2000-luvun Lontooseen. Näiden maailmojen ympärille kietoutuu kahden urhoollisen naisen – Sophien ja Livin – tarina. Tarina kahdesta täysin erilaisessa maailmassa eläneestä naisesta, joita surullisen kauniin rakkaustarinan lisäksi yhdistää maalaus – Tyttö, jonka jätit taaksesi. Tarina, joka on raadollinen, epäreilukin. Tarina, jossa jokainen rivi ja rivinväli kertoo tarinaa. The Girl You Left Behind (suom. Ne, jotka ymmärtävät kauneutta) on Jojo Moyesin käsialaa – ja minä ihailen sitä.

I often think that the ability to earn a living by doing the thing one loves must be one of life’s greatest gifts. -Jojo Moyes, The Girl You Left Behind

Ensimmäiset sivut tästä kirjasta luin jo syksyllä, mutta elämän myllerrysten keskellä jaksoin lukea vain sanan silloin, toisen tällöin. Vika ei ollut kirjassa, vaan elämäntilanteessa. Aina oli muka jotain tähdellisempää. Tämä siteerattu lause jäi sen sijaan kummittelemaan alitajuntaani pitkäksi aikaa. Nyt lomalla olen kuitenkin nauttinut tästä tarinasta kaikkien niiden menetettyjenkin lukuhetkien edestä. Kuten Moyesilta osasin odottaa, kirjan maailmoihin uppoaa ja henkilöiden tunteet ja kokemukset aistii kuin ominaan. Moyes on yksi mestareista. Ja kirjoittaminen on yksi taiteen korkeimmista muodoista, jos minulta kysytään.

Joten tässäpä minä, loma-Piia, kuopuksen taltioimassa hetkessä, johon loman aikana olen lukuisia kertoja unohtunut. Siirtänyt kirjan hetkeksi syrjään ja antanut mielen sulatella sanoja. Tämän kirjan viimeisiä sivuja vaalin ja luen ne kaikessa rauhassa vasta kotimatkalla lentokoneessa, kun muu perhe nukkuu. Haluan pyhittää viimeiset sivut rauhalliseen hetkeen, sillä uskallan odottaa tarinan lopun olevan yllättävä ja herättävä. Haluan kaikessa rauhassa sulatella viimeiset sanat ja hyvästellä tämän kirjan maailman.

Kotona kirja pääsee osaksi sisustusta, pinoon tai riviin sinne missä kivalta näyttää. Muistuttamaan tarinastaan ja niistä tunteista, joita herätti. Muistuttamaan tästä matkasta ja elämäntilanteesta, jossa sen luin. Houkuttamaan kenties tarttumaan sen kansiin joskus uudelleen, kun aika on kypsä. Mutta ennen sitä, olen visioinut mielessäni pientä kirjahyllyprojektia (tai paremminkin kirjaseinä), ihan vain pikkupuhdetta miehelle sen viimeksi mainitun patiorempan lisäksi. Koska ovathan kirjat ihania ja olisihan se kiva saada ne kauniisti osaksi kotia?

Onko Jojo Moyesin tuotanto tuttua teille muille? Hän on vain yksi monista ihailemistani kirjailijoista, mutta viime aikoina jostain syystä juuri hänen tapansa käyttää sanoja on koskettanut. Jokainen sivu, rivi ja sana on merkityksellinen. En malta tähän loppuun olla vielä lainaamatta muutamaa hänen sanaansa kirjasta, jolla on aivan oma paikkansa sydämessäni.

I held him close and said nothing, all the while telling him silently that he was loved. Oh, but he was loved. – Jojo Moyes, Me Before You

Tänään olen ajatellut

Aurinkotuolissa ehtii ajatella kaikenlaista. Ajatukset poukkoilevat jonninjoutavista jokseenkin tärkeisiin. Banana daiquirista tuleviin töihin, patioremontista äitiyden moniin eri puoliin. Useimmiten ne ajatukset kuitenkin katkeavat, sillä äitiä tarvitaan.

Tänään olen ajatellut olevani aika hitsin onnekas. Onnekas siksi, että juuri tällä hetkellä elämäni suurin murhe on kiukuttelevat lapset. Päivämme (täällä Floridassakin) ovat yhtä vuoristorataa ilosta kiukkuun ja kaikesta siltä väliltä. Onnekseni ajoittainen päänvaivani on siis vain terveet, voimakkaasti tuntevat lapsukaiset.

Tänään olen ajatellut väistämättä surullisiakin. Kun tiedotusvälineet täyttyvät uutisista koskien lähellä tapahtunutta kouluammuntaa, täyttyy pikkuihmisten mieli kysymyksillä. Joihin äiti-ihminen yrittää parhaansa mukaan vastata. Ei liian paljon, ei liian vähän. Ja samalla taas miettii, kuinka onnekas onkaan, kun omat murheet juuri tällä hetkellä liittyvät lähinnä erimielisyyksiin siitä, lisätäänkö aurinkorasvaa taas kerran vai ei. (Lisättiin.) Onnea on tämän luokan murheet.

Tänään olen ajatellut maalauksiani. Niitä jo tehtyjä ja niitä tulevia. Tällä hetkellä mieleni on tyhjä, mutta haluan ajatella sen tarkoittavan vain hyvää. Tyhjästä kankaasta on taas hyvä aloittaa.

Tänään olen ajatellut myös kirjoittamista. Ajatellut sitä paljon, huomaamatta ja koko ajan. Olen luonnostellut uusia tekstejä, olen pyöritellyt mielessäni ajatuksia siitä, mistä kaikesta ja millä tavoin haluan kirjoittaa. Kaipa se tästä ajan myötä muotoutuu.

Tänään olen ajatellut syödä taas hyvin. Takana on jo taivaallinen lounas, edessä vielä illallinen. Perheen nuorin haaveilee ribseistä. Sopii minullekin!

Tänään olen ajatellut tilata ehkä vielä myös yhdet Banana daiquiri-mocktailit lasten kanssa. Vähän kippistellä ja fiilistellä.

Tänään olen ajatellut vielä hiukan lukea, aina sopivan hetken tullen. Sanan silloin, toisen tällöin. Sillä useimmiten jollakin on minulle asiaa. Tai äitiä tarvitaan. Tänään olen ajatellut sitäkin, että tämä on ehkä juuri yksi niistä asioista, joita joskus tulen valtavasti kaipaamaan. Sitä, että minua tarvitaan.

Tänään olen ajatellut jo tulevaa kesää, josko patioremonttimme jo etenisi? Aurinkovarjon alla mielikuvat siitä pergolasta ovat vahvistuneet, otanpa missiokseni myydä ideani tuolle miehelle. Ai että –  pergola, paljon ruukkukasveja, uudet matot olisi kivat… Miksei mieskin innostuisi?

Tänään olen ajatellut huomistakin, ihan hiukan vain. Sen verran, että herätyskelloa ei huomennakaan tarvita ja olen valmistautunut henkisesti huvipuiston huvituksiin.

Ajattelin seuraavaksi kuitenkin pulahtaa tuonne altaaseen. Siellä kaksi vesipetoa tarvitsevat selkeästi erotuomaria ja se taidan olla minä. Kirja ja ajattelutyö jääköön taas hetkeksi. Ehtiihän sitä. Nyt minua tarvitaan!

Mitä sinä olet ajatellut tänään?

Uutta perspektiiviä

Millaista se olisikaan herätä täältä joka aamu? Aamuisella hakea pihatielle heitetty aamuposti kahvikuppi kädessä, tervehtiä naapuria ja vastata ystävällisesti esitettyyn kysymykseen, että miten voit tänään? Nauttia kauneudesta ja lämmöstä ihan joka päivä. Pulahtaa mereenkin vaikka ihan joka päivä. Ja huomata, että arjeksihan se elämä pian muuttuisi täälläkin.

Perspective; there are two ways to live your life – one is as though nothing is a miracle, the other is as everything is a miracle. -Albert Einstein

Eikö vain elämä tunnukin aina hiukan erilaiselta jossain muualla? Eikö vain, että kun lähtee tarpeeksi kauas pois, asiat näkee ikään kuin uusin silmin? Ikään kuin elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolelta, sen oman arkisen kuplansa ulkopuolelta. Ja sen kuplan ulkopuolella asiat saavat uutta perspektiiviä. Millaista elämä olisi muualla? Tai miten minä sitä haluaisin elää; mitä kaipaan siitä omasta arkisesta kuplastani ja mitä voisin täältä napata mukaani?

Arjestaan olisi kai hyvä tehdä mukavaa, sitähän elämä kuitenkin valtaosin on. Muutama kuukausi sitten päätin pistää oman elämäni remonttiin ja tavoitella työ- ja vapaa-ajan suloista tasapainoa. Haluaisin ajatella asian niin, että työ- ja vapaa-aika eivät ole toisistaan erillisiä asioita, ne eivät ole toinen toistaan poissulkevia. Ei lainkaan, nehän ovat molemmat elämää. Luulen päässeeni jo hiukan jyvälle tästä. Tällä hetkellä ne eivät enää ole tiukasti eroteltuina, vaan olen matkalla siihen, että ne kietoutuvat (vielä jonakin päivänä) kauniisti yhteen.

Kauneimmillaan se nimittäin todella on sitä, että mieli inspiroituu äkkiarvaamatta ja sormet syyhyävät joko maalaamaan tai kirjoittamaan. Saa tehdä työtään intohimosta. Arkeen paluu ei ehkä koskaan ole tuntunut yhtä mukavalta ajatukselta.

Sellaisia pohdiskelin tänään, Ystävänpäivän aamuna, kahvikupposen kanssa, tässä majapaikkamme terassilla. Suuntaanpa tästä pian perheineni tuonne rannalle, lämmin päivä tulossa.

Onnellista Ystävänpäivää