Kaunis ikävä

Mun ikävä on niin kaunis, kun sillä on kasvot sun. On tunne niin kaunis, kaunis. Siihen tarraudun.

Lauloi Sillanpää radiossa. Ja minut valtasi tuttu surumielisyys. Se merkillinen surumielisyys on jossain määrin kulkenut mukanani aina. Jo melko nuorena ymmärsin sen olevan kaipausta ja ikävää. Melankoliaa? Koenkin ikävän aina olleen yksi perustunteistani. Kaipaan alituiseen rakkaitteni lähelle, ei väliä vaikka juuri nähtiin. Ja oman perheen myötä ikävöinti on saanut aivan uuden merkityksen; kuinka sietämätöntä onkaan ikävöidä omaa lasta. Vaikka ne ovatkin aina tuossa, venyttävät pinnaani niin että napsahtaa. Mutta joka ilta, kun Nukkumatti vie voiton, tuttu tunne taas hiipii. Se merkillinen surumielisyys on siis saanut aivan uuden aspektin. Se on kaipauksella sävytettyä rakkautta. Ikävää, haikeutta ja huolta.

Koen siis olevani varsin kokenut kaipailija. Harjaantunut ikävöijä. Jos ikävöinnin kokemusasiantuntijuuksia jaettaisiin, olisin varmasti varsin vahva ehdokas. Tällä viikolla harjaantuneisuuteni kuitenkin joutuu koetukselle. Pakkaan loppuviikosta pariksi päivää laukut ja suuntaan Kööpenhaminaan. Mies ja lapset jäävät kotiin ja vain minä lähden. Napanuoran venyvyyttä testataan – sitä ei ole liioin tehty! Onneksi sentään matkaseurana on oma sisko, niin ei olo liian orvoksi pääse käymään. Tavoite kuitenkin on nauttia keväisestä Kööpenhaminasta!

Olen löytänyt vuosien saatossa tästä merkillisestä surumielisyydestä myös lohdullisia ja kauniita puolia. Se, että ikävöin ja kaipaan, tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että minulla on elämässäni valtavan merkityksellisiä ihmisiä. Elämässäni on rakkautta. Kuinka onnetonta olisikaan se, jos ei olisi ketään, ketä kaivata? Ja kuinka onnellista onkaan kantaa muistoja niistä rakkaista, jotka kerran täällä ovat olleet. Niiden muistojen lisäksi vaalin myös näitä heiltä jääneitä aarteita. Arabiaa, kirjoja, valokuvia… Muistutuksia elämän kiertokulusta ja paikastani tässä ja nyt. Ikävä on tästä kaikesta hinta, jonka mielelläni maksan!

Onko meitä muita melankolisuuteen taipuvaisia? Entä löytyykö sinun kodistasi muistojen aarteita?

Tekijä: Piiabiia Atelier

Piiabiia Atelierin takaa löytyy Piia Pieviläinen. 33-vuotias nainen, äiti kahdelle, vaimo yhdelle. Sijainti eteläisessä Suomessa. Piiabiia Atelier on yhden naisen unelma. Siveltimestä syntyy sisustustaidetta.

2 vastausta artikkeliin “Kaunis ikävä”

  1. Täällä yksi, joka pystyy samaistumaan hyvin melankolian tunteeseesi. Minussa asuu se tietty kaipuu, jonnekkkin, en vain tiedä minne. Pystyn samaistumaan tuohon kaipuuseen ja ikävään. Uskotko miten oli vaikeaa kun lapset muuttivat kotoa? Vaikka ylpeys siitä että on tehnyt jotain oikein, kun lasten on turvallista levittää siipensä ja nousta lentoon, ylpeys siitä että tietää heidän elämässään pärjäävän, niin se tietty surumielisyys ja suunnaton ikävä oli käsinkosketeltava. Mä oikeastaan välillä tykkäänkin siitä melankoliasta minussa. On ihanaa syksyn sateessa kääriytyä kotisohvalla vilttiin ja ajatella, tuntea, itkeä tirauttaakin, ilman mitään sen suurempaa syytä. Sekin tekee minusta minut. Ja kyllä, kotoa löytyy paljon muistojen aarteita 😊

    1. Hei Sanna!
      Kiitos ihanasta ja pitkästä viestistä! Tutun kuuloisia tuntemuksia. En tiedä mahtaisiko melankolia olla meille pohjoisessa asuville ehkä monillekin tuttu vieras? Ja sen voin vain kuvitella, miltä tyhjenevä pesä tuntuu. Väistämättä edessä jossain vaiheessa, mutta ihan vielä en uskalla edes ajatella… Koittaa sitä ennen vain nauttia näistä äänekkäistä ja touhukkaista päivistä!:)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *