Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Erilaiset kasvatusoppaat – niin lasten kuin koirienkin – kannustavat meitä kiinnittämään huomiota onnistumisiin ja palkitsemaan niistä. Epäonnistumisten huomionti ja erityisesti rankaiseminen ohjataan puolestaan jättämään vähemmälle. Näin toivotut mallit pääsevät vahvistumaan ja ei-toivotut hiipuvat pois, huomiotta jäätyään. Ihannetapauksessa. (Ja omakohtaisena kokemuksena pieni sivumaininta, että helpommin sanottu kuin tehty.)

Näin siis lasten ja koirien kanssa. Ehkä jopa puolisoonkin sovellettavissa? Mutta yksi saattaa usein unohtua. Yksi olennainen ja ehkä tärkein. Miten kohtelet itseäsi? Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Osallistuin tässä viikkoina menneinä yrittäjäkoulutukseen. Kulutin koulunpenkkiä, poimin pieniä informaation jyväsiä, yritin hahmottaa suurempia kokonaisuuksia. Ja nyt kun urakka on saatu päätökseen, on aika pohtia, mitä konkreettista käteen jäi koulutustodistuksen lisäksi? Miten voin soveltaa kaikkea kuulemaani ja oppimaani käytäntöön? Monien ajatusten keskeltä nousee yksi tärkeä oppi, oivallus ja henkilökohtaisen kasvun paikka: sisäinen puhe ja sen merkitys.

Olen mestari kiusaamaan itseäni. Asettamaan tavoitteita ja odotuksia. Suorittamaan niitä. Ja sitten sättimään itseäni, kun tavoitteiden saavuttaminen tuntuu mahdottomalta. Luokittelen itseni milloin saamattomaksi, milloin turhan tarkaksi pingottajaksi. Oma sisäinen ääneni on herkästi melko lannistava. Vaativa. Todellakin huomioin epäonnistumiseni. Ja todellakin rankaisen niistä itseäni, soimaamalla pitkään, hartaasti ja huolella. Varmuudeksi vielä palaan vanhoihin epäonnistumisiinkin, ettei vaan pääse unohtumaan. Mutta miksi? Emmehän arvostele negatiivisessa mielessä muitakaan jatkuvasti. Kun ystävä kokee epäonnistuneensa, löydämme usein tsemppaavan ja kannustavan tavan kohdata asian – tai löydämme ainakin inhimillisen ymmärryksen. Moniko ystävä todellisuudessa ympärillämme pysyisikään, jos kohtaisimme heidän ongelmansa samalla äänellä kuin omamme? Ajatuksillamme kun ei ole filtteriä – ja se voi tehdä elämästä toisinaan turhan rankkaa.

On tutkittu, että ihmisellä on keskimäärin 40000-70000 ajatusta päivässä. Valtava määrä, eikö totta? Jos näistä ajatuksista kolmasosakin on negatiivissävytteistä, sävyttävät ne herkästi koko päivän kulkua. Päätinpä asettaa itselleni tavoitteen, taas kerran. Mutta tällä kertaa lempeän sellaisen:

Tein päätöksen aloittaa päiväni positiivisilla ajatuksilla. Lupasin lohduttaa, kannustaa ja rohkaista itseäni enemmän. Ja päätin luottaa siihen, että onnistun.

Ajattelin lopettaa siis itseni turhan kiusaamisen. Senpä kunniaksi suon itselleni täysin vapaan perjantai-illan. Ja kokonaisen lauantain. Suunnitelmissa pihahommia perheen kanssa ja Antti Tuiskua areenalla tyttären kanssa, ei lainkaan hullumpaa! Kaupasta herkkuruokaa ja kukkakimppu. Saunan jälkeen koko perhe kainalokkain.

Ensin kuitenkin vielä hetken maalaan. Aika herkulliset värit tulossa uusimman Ladyn taustalle, eikö? Mikäli muuten sinulla on ollut mielessäsi taidehankinta tai -tilaus, otan tällä hetkellä mielelläni vastaan uusia asiakkaita!

Lempeitä ajatuksia viikonloppuusi!

LAPSELLISIA VIISAUKSIA LASTENHUONEESSA

On ihana tuntea, miltä taiteen tekeminen tuntuu.

Tämän oivalluksen lausui 7-vuotiaani tässä taannoin. Omassa huoneessaan, vuoteessaan. Kainalossani unta odotellen. Lapsi, joka on ollut aina innokas piirtämään. Tunnistan hänestä paljon itseäni. Ne loputtomat piirtäen vietetyt tunnit ovat piirtyneet ihaniksi lapsuuden muistoiksi itsellenikin. Muistan elävästi sen tunteen, kun tietää saavansa piirtää vaikka koko päivän. Tai koko pitkän kesäloman. Sen, kun ei malttaisia lopettaa. Sormet syyhyävät jatkamaan ja mieli laukkaa jo sormia edellä. Voi, poikani. Tiedän todellakin sen tunteen. Hänestä tulee kuulemma vielä jonain päivänä taiteileva jääkiekkoilija. Rakas, siinäpä suunnitelma just sua varten! Pieni mies suurilla haaveilla.

Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä, ja joilla on sisäinen hehku päällä, on paljon. Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita. -Esa Saarinen

Nämä sanat jäivät mieleeni eräästä koulutusillasta viime viikolta. Niin, kulutan tosiaan tässä huhti-toukokuun vaihteessa illat koulun penkkiä. Imen tietoa yrittäjyydestä, aivan noviisi kun siinä olen. Näitä Saarisen sanoja jäin pohtimaan enemmänkin. Miksi sitä jossain vaiheessa kadottaa sen lapselle ominaisen tavan ajatella ja toimia? Miksi niin herkästi urautuu ja jumiutuu? Elää kuten aina on elänyt ja ehkä kuten muut odottavat. Miksi asiat tulee ajateltua monimutkaisemmin? Usein ne asiat toki aikuisten maailmassa sellaisia ovatkin, mutta ehkä liian usein energiaa kuitenkin kuluu myös epäolennaisuuksiin? Ja siinä samalla toisinaan hukkaa sen kaikkein tärkeimmän ja oleellisimman. Koska ehkä silloin, kun hetken uskaltaa puhtaan järjen sijaan (tai sen lisäksi) kuunnella myös hiukan sydäntään ja tunteen paloaan, saattaa löytää sen, mikä tekee onnelliseksi. Löytää sen oman sisäisen hehkunsa.

Tämän kirjoituksen kuvitukseksi ikuistin yhden kotimme arvokkaimmista taideteoksista. Teoksen, jonka tekijällä ei onneksi ole vielä minkään sortin paineita siitä, mitä yhteiskunta odottaa. Hän vain pelaa jääkiekkoa ja piirtää. Näiden kuvien myötä päästään hiukan kurkistamaan myös toiseen lastenhuoneistamme. Meillä molemmat lastenhuoneet ovat juuri asukkaidensa näköisiä, aikalailla heidän omien pikkukätöstensä ja huippuideoidensa aikaansaannoksia. Valtakuntia, jonne äiti pyrkii puuttumaan vain imurin avulla (harvakseltaan), leikkikaverina (niin jaksaessaan) ja nukkumaanmenon hetkinä kainalokaverina (joka ilta).

Ps. Olethan jo osallistunut arvontaan?

Hopeareunuksia

Pensseli kädessä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Välillä niin, ettei aivan tiedä kumpaa tekisi – maalaisiko vielä hetken, vai kirjoittaisiko sittenkin ajatuksensa auki.

Too many people miss the silver lining because they’re expecting gold. -Arthur Yorinks

Kuten vaikkapa eräänä helmikuisena tiistaina tai joulukuisena sunnuntaina, on minulla tänä maaliskuisena perjantainakin muutama hopeareunainen ajatus. Hopeareunainen siksi, että toisinaan niitä kauniita, positiivisia ja toiveikkaita puolia asioista joutuu etsimään oikein tietoisesti. En usko olevani ainoa, joka joutuu välillä tietoisestikin kääntämään ajatuksiaan  positiivisempaan. Eikä niiden todella tarvitsekaan aina sellaisia olla, positiivisia. Kaikista asioista ei vain löydä niitä hopeareunoja, vaikka kuinka etsisi. Mutta olen päättänyt haastaa itseäni etsimään niitä enemmän.

Otanpa kevyenä esimerkkinä vaikkapa epäjärjestelmällisyyteni. Se on asia, johon on helppo tuskastua – olen monessa suhteessa sellainen mañana-tyyppi, tavarat eivät todellakaan kulkeudu aina omille paikoilleen, pinoja ja kasoja kertyy. Tietyissä määrin näen sellaisen hallitun kaaoksen jopa viehättävänä. (Mieheni valitettavasti ei). Mutta ehkä juuri tämän piirteen ansiosta jää tilaa myös kaikelle luovalle, niin työssä kuin elämässä yleensä. Minusta ei todella taida jäädä lapsille muistikuvaa äitinä, joka piti paikat aina tip top. En ole opettanut esimerkilläni heille paljon järjestelmällisyydestä, mutta ehkä sen sijaan jostain muusta elämässä tärkeästä.

Toinen esimerkki arkisesta tilanteesta, joka on tuttu minun lisäkseni ehkä monelle muullekin? Siitä hetkestä, kun lapsi osoittaa mieltään pontevasti, ties kuinka monennen kerran jo sinä päivänä. Siihen on helppo väsähtää, mutta toisinaan siellä väsymyksen keskellä jaksaa herätellä sellaista pientä ajatusta, että onneksi se lapsi uskaltaa kiukutella (ja olla hirveä). Kaikella rakkaudella. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys, se että uskaltaa. Ja kas kummasti piirtyivät taas hopeareunukset.

Pensseli kädessä tosiaan ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Ajatustyö ei tule koskaan valmiiksi, mutta onneksi siinä sivussa syntyy kuitenkin jotain valmistakin. Nyt syntyi tämä taulupari, ’Silver Linings’.

That’s not a gray hair, honey. That’s your silver lining. -Pamela Price

Täyttä elämää

Otteita elämästäni. Ehkä jonkun toisenkin?

Aikatauluja. Kouluaamuja. Tekemättömiä töitä, muistilistoja. Ruokakauppa. Nälkäisiä lapsia, väsyneitä lapsia. Harrastuksia. Keskeytyneitä ajatuksia. Keskeytyneitä keskusteluita. Väsyneitä aikuisia. Riittämättömyyttä. Kiire. Kiukkukohtauksia. Syliin kaipaavat kädet, kyyneleitä poskilla. Huolta. Sotkua, pyykkiä. Romahduksia. Legoja joka puolella taloa. Lisää pyykkiä. ”En halua”. ”Miks muka?”. ”Ihan sama.”. ”Kohta”. ”Tyhmä äiti”. Läksyjä. Kiistoja, eripuraa. Syyllisyyttä. Jalan alle jäävä lego yön pimeydessä. Hampaiden kiristelyä. Ovien paiskontaa. Toivotonta lapsen herättelyä arkiaamuna. Virkeän lapsen askeleet aamukuudelta vapaa-aamuna.

Ja sitten toisaalta. Toivoa. Sylittelyä. Unista tuhinaa. Kikatusta. Lautapelejä. Pitkiä haleja. Leikkejä. Iltasatuja. Hyviä keskusteluita. Kylläiset masut, tyyni mieli. Hassuja hetkiä. Pusuja. Loputtomasti kysymyksiä. Oivalluksia. Luottamusta. Hiljaisia hetkiä. Pehmeä käsi omani sisällä. Sinisten silmien katse. Oppimista, edistymistä. Onnistumisia. Ylpeyttä. Ihailua. Haikeutta. Rakkautta, ennenkaikkea ja äärettömästi sitä. ”Äiti”. ”Hyvii unii”. ”Rakastan sua”. Ihanaa, että uskallat kiukutella ja näyttää kaikki tunteesi minulle. Ihanaa, että saan kietoa käteni ympärillesi, kun sinulla on paha mieli. Ihanaa, että kodissamme näkyy elämä, myös ne sotkut ja leikit. Ne legot. Kiitos, että saan olla niin tarvittu ja tärkeä. Sinua varten.

Niin täyttä elämää. Just nyt.

Sillä tulee päivä, jolloin talo on hiljainen. Päivä, jolloin minulla luultavasti on aikaa niin paljon, että se välillä käy pitkäksi. Päivä, jolloin odotan kuulevani lapsista jotain, heidän äänensä. Tai saada edes viestin. Tulee päivä, jolloin kipeästi kaipaan niitä käsiä omieni sisään. Kaipaan niiden sinisten silmien katseita, ihan sama millä tunnetilalla varustettuina. Kaipaan pieniä virkeitä askelia kello kuusi vapaapäivän aamuna. Kaivan sen pölyyntyneen legolaatikon jostain komeron perukoilta ja muistelen, kaipaan.

Voi kunpa tämän muistaisi aina. Nytkin, niinä hetkinä, kun on kaikkein eniten tarvittu.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tutkimusten mukaan ruuhkavuodet rasittavat eniten naisia. Haasteet työ- ja perhe-elämän yhdistämisessä kärjistyvät 28-37 vuoden iässä. Oman näkemykseni mukaan tämä vaihe tosin on haastava ihan kaikille vanhemmille, sukupuoleen katsomatta; sukupuolierojen kaventuessa myös vanhemmuuden haasteet tasa-arvoistuvat. Ollaan ylpeitä itsestämme, eiks vaan? Että aika hyvin me vedetään, monta lankaa kädessä. Ja muistetaan, että avunpyyntö on viisautta. Pakko ei ole pärjätä yksin. Tai aina jaksaa. Parhaaseen suoritukseen kun ei tarvitse aina pystyä, riittävän hyvä on passeli ja epäonnistuminenkin vain elämää.

Minä maalaan ja kirjoitan, koska se on minulle akkujen lataamista parhaimmillaan. Niitä tehdessäni harvoin mietin mitään muuta. Mistä sinä saat voimaa arkeesi? Yksinolosta? Parisuhteesta? Liikunnasta? Ystävistä? Harrastuksista? Työstä? Kuka mistäkin ja ehkä se parhaimmillaan onkin monen tekijän summa. Ja ehkä sitä voimaa parhaimmillaan saa just niistä lapsista, sillä taitavat ottaa ja samalla antaa enemmän kuin mikään muu. Maailman parhaimmat tyypit.

Postauksen kuvitukseksi päätyi viimeisin valmistunut työni – ’Sea Breeze’. Sen maalasin heti Floridasta kotiuduttuani, kun lempeän merituulen ja aurinkovoiteen vielä pystyi haistamaan. Ja kun lomamieli oli tyhjennetty tälle kankaalle, pystyin jatkamaan niitä töitä, jotka keskeneräisiksi olivat jääneet ja aloittamaan taas uutta.

Vielä loppuun. Olivatko otteet elämästäni sinulle tuttuja? Kenties just tätä hetkeä tai jo elettyä elämää?