Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Erilaiset kasvatusoppaat – niin lasten kuin koirienkin – kannustavat meitä kiinnittämään huomiota onnistumisiin ja palkitsemaan niistä. Epäonnistumisten huomionti ja erityisesti rankaiseminen ohjataan puolestaan jättämään vähemmälle. Näin toivotut mallit pääsevät vahvistumaan ja ei-toivotut hiipuvat pois, huomiotta jäätyään. Ihannetapauksessa. (Ja omakohtaisena kokemuksena pieni sivumaininta, että helpommin sanottu kuin tehty.)

Näin siis lasten ja koirien kanssa. Ehkä jopa puolisoonkin sovellettavissa? Mutta yksi saattaa usein unohtua. Yksi olennainen ja ehkä tärkein. Miten kohtelet itseäsi? Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Osallistuin tässä viikkoina menneinä yrittäjäkoulutukseen. Kulutin koulunpenkkiä, poimin pieniä informaation jyväsiä, yritin hahmottaa suurempia kokonaisuuksia. Ja nyt kun urakka on saatu päätökseen, on aika pohtia, mitä konkreettista käteen jäi koulutustodistuksen lisäksi? Miten voin soveltaa kaikkea kuulemaani ja oppimaani käytäntöön? Monien ajatusten keskeltä nousee yksi tärkeä oppi, oivallus ja henkilökohtaisen kasvun paikka: sisäinen puhe ja sen merkitys.

Olen mestari kiusaamaan itseäni. Asettamaan tavoitteita ja odotuksia. Suorittamaan niitä. Ja sitten sättimään itseäni, kun tavoitteiden saavuttaminen tuntuu mahdottomalta. Luokittelen itseni milloin saamattomaksi, milloin turhan tarkaksi pingottajaksi. Oma sisäinen ääneni on herkästi melko lannistava. Vaativa. Todellakin huomioin epäonnistumiseni. Ja todellakin rankaisen niistä itseäni, soimaamalla pitkään, hartaasti ja huolella. Varmuudeksi vielä palaan vanhoihin epäonnistumisiinkin, ettei vaan pääse unohtumaan. Mutta miksi? Emmehän arvostele negatiivisessa mielessä muitakaan jatkuvasti. Kun ystävä kokee epäonnistuneensa, löydämme usein tsemppaavan ja kannustavan tavan kohdata asian – tai löydämme ainakin inhimillisen ymmärryksen. Moniko ystävä todellisuudessa ympärillämme pysyisikään, jos kohtaisimme heidän ongelmansa samalla äänellä kuin omamme? Ajatuksillamme kun ei ole filtteriä – ja se voi tehdä elämästä toisinaan turhan rankkaa.

On tutkittu, että ihmisellä on keskimäärin 40000-70000 ajatusta päivässä. Valtava määrä, eikö totta? Jos näistä ajatuksista kolmasosakin on negatiivissävytteistä, sävyttävät ne herkästi koko päivän kulkua. Päätinpä asettaa itselleni tavoitteen, taas kerran. Mutta tällä kertaa lempeän sellaisen:

Tein päätöksen aloittaa päiväni positiivisilla ajatuksilla. Lupasin lohduttaa, kannustaa ja rohkaista itseäni enemmän. Ja päätin luottaa siihen, että onnistun.

Ajattelin lopettaa siis itseni turhan kiusaamisen. Senpä kunniaksi suon itselleni täysin vapaan perjantai-illan. Ja kokonaisen lauantain. Suunnitelmissa pihahommia perheen kanssa ja Antti Tuiskua areenalla tyttären kanssa, ei lainkaan hullumpaa! Kaupasta herkkuruokaa ja kukkakimppu. Saunan jälkeen koko perhe kainalokkain.

Ensin kuitenkin vielä hetken maalaan. Aika herkulliset värit tulossa uusimman Ladyn taustalle, eikö? Mikäli muuten sinulla on ollut mielessäsi taidehankinta tai -tilaus, otan tällä hetkellä mielelläni vastaan uusia asiakkaita!

Lempeitä ajatuksia viikonloppuusi!

Olemisen sietämätön keveys

Elämä tarjoaa aina toisinaan yllätyksiä, kaikille meistä. Minun piti viettää viikonloppuni Kööpenhaminassa, mutta kuinkas kävikään, kotona ollaan. Mutta hei, se on elämää. Eikä kotona ole lainkaan hullumpi. Koti on mielentila ja aion luoda omastani leppoisan.

sophrosyne (n.) a healthy state of mind, characterized by self-control, moderation, and deep awareness of one’s true self, and resulting in true happiness.

Liekö syy keväässä? Luontoäidin talviuniltaan hiljalleen herättämässä luonnossa? Mukavasti putkeen menneessä työkuviossa? Siinä fiiliksessä – tai vähintäänkin toiveessa – että tekemäni työ alkaa tuottaa satoa, askel askeleelta. Tai henkilökohtaisessa elämässä tapahtuvissa iloisissa asioissa? Eikä kai sekään ole hullumpaa, että kirjoittamaan voi jo siirtyä ulos patiolle. Arvatenkin sanojen asettelu on suloisempaa silmät auringonvalosta sirrillään, iho enteilevästä lämmöstä nauttien. Tervetuloa pisamat! Kevät saa pienen ihmisen tuntemaan olemisensa kumman keveäksi. Ei lainkaan sietämätöntä.

Etsiipä syytä mistä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että oleminen tällä maapallolla just nyt tuntuu oikein hyvältä. Keveältä.

Olemisesta puheen ollen, olen aina ollut erityisen lahjakas siinä – jouten olemisessa siis. Toisinaan hiukan kadehtien olen kuunnellut ihmisiä, jotka kertovat puuhastelevansa aina jotain. Kas kun, minä en puuhastele. Muuta kuin ne pakolliset. Vaikka kyllähän ne tiskit tai pölypallerot minuakin häiritsevät. Mutta minun kokemukseni mukaan ne myös odottavat. Eivät siis häiritse minua siinä määrin, että jättäisin leppoisat treffit sohvan kanssa väliin, silloin kun sellaiset tarjolla on. On hienoa olla mestari jossain – ja minä olen jouten olossa! Enkä juuri tunne siitä edes sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Vaikka siinäkin olen kyllä taitava. Tästä olemisen taidosta olen kuitenkin ennemminkin jopa pikkuisen ylpeä. Tämän minä osaan!

Kulunut vuosi on ollut minulle kuluttava ja työläs. Vaikka tekeminen on ollut pääosin mielekästä, on kuitenkin kaikki uuden opettelu ollut odotetustikin kuormittavaa. Elämässä on pitänyt opetella lähes kaikki uusiksi, ajattelutavoista lähtien. Olen kyseenalaistanut tekemistäni, sitä että teenkö riittävästi. Niinpä usein olen tehnyt varmasti liikaakin. Niitä olemisen hetkiä en juuri itselleni ole sallinut. Nyt hiljalleen koen kuitenkin olevani jo hiukan paremmassa tasapainossa kaiken uuden kanssa. Ja suunnittelen sallivani itselleni jatkossa enemmän hetkiä taas olemiseenkin. Ajatteluun, aistimiseen, ja fiilistelyyn.

Nyt viikonlopun aion fiilistellä kevättä. En Kööpenhaminassa, mutta kotona. Tämän oman porukkani kanssa. Otan lauantain aivan vapaaksi töistä ja odotan olemisen olevan sietämättömän kepeää. Toki tiedostan realiteetit ja oletusarvoisesti oloni sietämättömyyden vuoksi pujahdan toki hermolenkille jossain välissä, mutta jätetään tämä seikka vähemmälle huomiolle. Ja keskitytään siihen, että illalla, kun lapset nukkuvat, toteutan seuraavanlaisen kombon: minä ja sohva, kaukosäädin ja kirja (koska valinnanvapaus ja toisaalta päätöksenteon vaikeus) sekä suklaa ja irtokarkit (samat perustelut kuin edellä, luonnollisesti). Takuuvarmaa olemisen keveyttä. Tiskit, pölypallerot ja Kööpenhamina kyllä odottavat!

Mites sinä, nautitko jouten olosta?

Kirjoituksen kuvituksena on pari kollaasia töistäni. Minä ja ladyni. Minä ja abstrakti mielenmaisemani. Kumpi on enemmän sinua?

Alastomia totuuksia

Samalla kun ladyt maalauksissani muuttuvat rohkeammiksi, tulen ehkä paljastaneeksi jotain henkilökohtaisempaa itsestänikin. Käsiteltäisiinkö nyt siis hiukan alastomia totuuksia?

Kuulin kerran vertauskuvan, jonka mukaan aivot ovat kuin omenapuu. Ne versoavat uutta, kun niitä hoidetaan. Käänteisesti voisi ajatella, että ne väsyvät eivätkä tuota satoa, jolleivat saa arvoistaan hoitoa ja huolenpitoa. Voidakseen hyvin, ne tarvitsevat lepoa, ravintoa, liikuntaa, rakkautta, kiltteyttä. Iloa ja hyvyyttä. Oikeanlaista ruokintaa. Niitä tarvitsee ruokkia asioilla, jotka hyvillä tavoin haastavat. Luulenpa luetelleeni tässä juuri aika pitkälti kaikki ne syyt, jotka ohjasivat minua vaihtamaan elämäni suuntaa.

Tiedän, mitä on väsymys. Enkä tarkoita sellaista illan tullen mukavasti hiipivää väsymystä.  Tiedän, mitä on herätä väsyneenä. Suorittaa elämäänsä väsyneenä. Tehdä intensiivistä ihmissuhdetyötä ja olla perheenäiti – väsyneenä. Tiedän, millaista on olla toisia varten, vastaanottaa toisilta ja antaa itsestään. Vaikka tuntuisi, ettei ole yhtikäs mitään annettavaa. Yrittää yltää siitä huolimatta aina parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Koska mikään, mikä on vähän sinne päin, ei riitä. (Lukuunottamatta siivousta ja yleistä järjestelmällisyyttä). Mutta ylsinkö suorituksissani kiitettävään lopputulokseen? En tietenkään. Väsyin entistä enemmän.

Yhden erityisen väsyneen ajanjakson päätteeksi päätin hankkia vuosien tauon jälkeen itselleni taas maalaustarvikkeet. Maalaten ja piirtäen olin lapsuudessa ja nuoruudessa viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä ja halusin selvittää, olisiko taika edelleen tallella? No, olihan se – ja voimakkaampana kuin koskaan. Se onnentunne, jonka maalaamisesta sain, oli niin koukuttava, että pian vietin kaiken työltä ja perheeltä liikenevän ajan maalaten. Nipistin aikaa yöunista, jätin jopa syömättä, jotta saisin maksimoitua aikani maalaamiselle. Varsinainen terveydenhoitaja. Mutta niin tulin lopulta tilanteeseen, jossa oli tehtävä valinta.

Tässä kohtaa lienee jo selvää, mitä valitsin. Tein – ehkä ensimmäistä kertaa ikinä – päätökseni itsekkäistä syistä. Valitsin ruokkia itseäni hyvillä, onnelliseksi tekevillä asioilla. Valitsin ajatella uudella tavalla. Että suuntaa voi vaihtaa ja mikä vain on mahdollista, niin kliseiseltä kuin kuulostankin. Valitsin luottaa siihen kutkuttavaan luottamuksen tunteeseen. Eikä kai se valinta lopulta niin itsekäskään ollut. Eihän onnellisempi ja jaksavaisempi äiti/vaimo/tytär/sisko/ystävä kai niin huono juttu läheisilleenkään ole?

Päätös ei kuitenkaan ollut helppo. Luopua nyt vakaasta ja säännöllisestä työstä, jossa oli valtavasti hyviä puolia. Asioita, joista oli vaikea luopua. Ihmisen kohtaamista. Uuden elämän ihmettä. Mukana elämistä. Mutta kuka tietää, mistä vielä itseni jonain päivänä löydän? Jostain oli kuitenkin luovuttava, saadakseni tilalle jotain uutta.

Tätä hiukan henkilökohtaisempaa puolta itsestäni minua rohkaisi paljastamaan tämä tuorein leidini, kukas muukaan. Me nimittäin yhdessä päätimme kokeilla jotain aivan uutta ja rohkeaa. Tässä alastomassa kirjoituksessa olkoon minun tämänkertainen osuuteni rohkeudesta, muun alastomuuden lupaan jättää leideille, tästä edeskin. Pää pilvissä ja jalat maassa, siihen on hyvä tähdätä. Saanen esitellä, hän on Lady Heaven.

Lady Heaven, 116×89

Tarinat väsymyksestä ovat kaikille meistä tuttuja ja monille omakohtaisia kokemuksia. Sillä suurin osa ihmisistä kärsii jossakin vaiheessa elämäänsä henkisestä uupumuksesta. Väsymys on vaikea käsite. Se kuuluu luonnollisena osana elämään, mutta missä kulkee raja?

Muistitko kiittää?

Tai paremminkin – muistinko minä kiittää?

Lapsi säntää kyläpaikan ruokapöydästä leikkeihinsä. Tai vastaanottaa lahjan ystävältään. Saa kyydin kaverin vanhemmalta. ”Muistitko kiittää?”, kysyn usein lapsiltani. Toivon toitottaneeni sitä siinä määrin, että muistaisivat jo ihan oma-aloitteisestikin – ainakin melkein aina. Toivon, monien muiden vanhempien tapaan, että tervehtiminen ja sanat kiitos, anteeksi ja ole hyvä olisivat helppoja ja luontevia sanoja lasteni suusta. Tulisivat selkärangasta.

Mutta muistanko minä kiittää? Tai olla kiitollinen? Vaikkapa siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Ja auttavat. Siitä, että minulla on perhe. Siitä, että minä saan välittää ja huolehtia tärkeistä ihmisistäni. Siitä, että meillä on koti. Siitä, että taloudellinen tilanteemme on kutakuinkin vakaa. Saamme, mitä elääksemme tarvitsemme. Siitä, että elämme rauhassa ja turvassa. Siitä, että juuri nyt olemme terveitä ja hyvinvoivia. Siitä, että elämässä on rakkautta.

Siitä, että minulla on asioita, joita odottaa. Siitä, että minulla on ihmisiä, joita kaivata ja ikävöidä.

Ja siitä, että saan tehdä juuri nyt sellaista työtä, jota kohtaan tunnen suurta intohimoa. Siitä, että minulla on vapaus tehdä ja tavoitella nyt mitä ikinä haluan. Siitä, että unelmiani on toteutunut ja toteutumassa.

Toisinaan taas saa kiitollinen olla ihan vain siitä, että selvisi hetkestä. Tai että se hetki on ohi. Toisinaan saa kiittää siitä, että jokin vihdoin päättyy, huokasta helpotuksesta. Joskus saa olla kiitollinen siitä, että uskalsi. Että ei luovuttanut. Voitti pelkonsa ja lopulta selvisi.

Sitä en tiedä, kenelle tai minne kiitokset voi osoittaa esimerkiksi terveydestään tai onnekkuudesta elämässä. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Sen sijaan tiedän, että läheisiään harvoin tulee kiitettyä tarpeeksi. Ainakin minun. ”Kiitos kivasta päivästä.” Tai ehkä ihan vain; ”Kiitos, että olet.”

Ja tiedän myös kenelle osoittaa kiitollisuuteni työstä, jota nyt saan tehdä. Ne on nuo lähimmät ihmiseni, heidän myötään tämä on mahdollista. Kiitos. Ja sitten te, hyvät ihmiset. Te, joille saan maalata. Kiitos. Tämän kiitospuheen kuvituksena toimii Lady Liberty, jonka luomisprosessista olen ollut aivan erityisen kiitollinen. Minun matkani tämän ladyn kanssa päättyy nyt ja hän pääsee aloittamaan uutta tarinaa, uudessa kodissa.

Kiitos, että luit.

Kaksi maailmaa

Taide ei ole yhteiskuntamme sivutuote, vaan sen päämäärä. Meidän sukupolvemme tullaan muistamaan siitä, millaista kulttuuria loimme ja minkälaisia arvoja puolustimme. Uskon, että taiteella on mahdollisuus muuttaa ihmistä ja taiteilijoille on annettu voima siihen muutokseen.

Hannu-Pekka Björkman

Mielessäni on jo pitkään ollut eräs aihe kirjoitukselle. Aihe ei ole ollut sen vähäisempi kuin – taiteen ja kulttuurin merkitys hyvinvoinnille. Mahtipontista, eikö? Olen tehnyt lukuisia versioita, lähestynyt aihetta hiukan eri perspektiiveistä. Ja aina lopulta deletoinut kaiken kirjoittamani. Sanoma on tuntunut turhan paatokselliselta. En olisi jaksanut itsekään lukea. Kuivaa tekstiä rikkaasta aiheesta. Sitten koitti viime perjantai ja Jussi-gaala. Ja Hannu-Pekka Björkmanin puhe. Ja no, hän sanoikin sitten kaiken. Ja aika helpon tuntuisesti. Ei ihan turha taiteilija!

Huomaan herkästi pyöritteleväni päässäni aiheita, joista terveydenhoitajana kirjoittaisin. Ja samaan aikaan pohdin, kuinka yhdistäisin nämä kaksi maailmaa – sen mistä tulen, siihen mitä nyt teen ja mihin olen matkalla. Hyvinvointiin liittyvät asiat kun edelleen ovat minulle tärkeitä, vaikka terveydenhoitajan työ on vaihtunutkin luovaan työhön ja yrittäjyyteen. Ja missään nimessähän nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kulttuuriharrastuksen kun on todettu olevan yhteydessä koettuun terveyteen ja hyvinvointiin ja taiteen taas tutkitusti lisäävän luovuutta, iloa ja aktiivisuutta sekä vahvistavan kokemusta paremmasta elämänhallinnasta. Eivät aiheet kai lopulta tosiaankaan kovin kaukana toisistaan ole, kulkevat käsi kädessä jopa.

Joten saattaapa olla, että jatkossa julkaisen aina toisinaan juttuja myös hyvinvointiin liittyen, siitä kun kuitenkin jotain tiedän. Se on aihe, joka herkästi sivuaa kirjoituksiani ja tulee varmasti sivuamaan enemmänkin, kunhan vain löydän sen oman tapani. Sen ei-paatoksellisen. Miltä se kuulostaa?

Ja lopuksi, sitä mielen hoitoa parhaimmillaan. Kahden työlään prosessin palkkiona, saanen vihdoin esitellä; Lady Pearl ja Lady Delicate! Leidit ovatkin todella haastaneet minua viime aikoina, mutta minulla on kutina, että tästä se lähtee taas sujumaan! Tai jos ei kutina, niin ainakin toivo.

Lady Pearl, tilaustyö
Lady Delicate, tilaustyö

Kaksi aika erilaista maailmaa. Voimakasta ja herkkää. Kumman maailma viehättää sinua enemmän?