Piiabiia Atelierin takaa löytyy Piia Pieviläinen. 33-vuotias nainen, äiti kahdelle, vaimo yhdelle. Sijainti eteläisessä Suomessa.
Piiabiia Atelier on yhden naisen unelma. Siveltimestä syntyy sisustustaidetta.
Takana lähes puoli vuotta. Tätä uutta elämää. Yrittäjyyttä. Onko se ollut sellaista kuin kuvittelin? Ehkä jotain sinne päin. Osasin odottaa paljon työtä. Paljon uuden opettelua. Paljon epävarmuutta. Sen sijaan en ehkä niinkään osannut tai uskaltanut luottaa siihen, kantaako kaikki työ. Siihen, että pääsenkö edes alkuun. No, taisin minä päästä. Ja siitä kiitos kuuluu teille, hyvät ihmiset.
Minun tarinani luovan alan yrittäjänä on vasta alkanut. Viimeisin valmistunut työni kantaa nimeä Once upon a time. Koska jokainen kaunis tarina alkaa niillä sanoin. Ja niistä minun on hyvää jatkaa omaani eteenpäin. Ja eikö jokainen tarina tarvitse myöskin hopeareunukset? Sellaisetkin olen maalannut yhden tauluparin muotoon. Alla Silver Linings (vas.) ja Once upon a time(oik.).
Silver Linings, taulupari, 2 x 40×20Once upon a time, 65×54
Minun tarinani ei olisi päässyt alkuun ilman teitä. Eikä se myöskään pystyisi jatkumaan ilman teitä. Tällä taidearvonnalla haluan osoittaa kiitollisuuteni siitä teille. Oletko sinäkin ehkä kääntänyt elämässäsi uuden sivun tai kaipaat elämääsi hopeareunoja? Olisiko Once upon a time tai Silver Linings omiaan sinun seinällesi? Tai tunnetko ihmisen, jota haluaisit maalauksella ilahduttaa? Olet arvonnassa mukana kertomalla, kumpi maalauksista on enemmän sinun mieleesi. Voit tuplata tai jopa triplata voittomahdollisuutesi osallistumalla arvontaan samanaikaisesti myös Facebookissa ja Instagramissa.
Arvonta päättyy 23.4.2018. Voittajan nimi julkaistaan blogissa, oltuani ensin henkilökohtaisesti häneen yhteydessä. Onnea arvontaan!
Viikonloppu lupaili jo hyvää. Antoi armollisia enteitä tulevasta. Maukkaita makupaloja kesästä. Muistutteli etäisesti, miltä se tuntuu. Se kesä. Ei ehkä aikaakaan, kun jo vihertää? Ja kunhan koivu vain on hiirenkorvalla, muutan olohuoneemme patiolle ja keittiömme kesäkeittiöön. Ai että, kaikki on suunniteltu jo valmiiksi! Haluaisitteko kuulla enemmän?
Huoleton piha, ruukkupuutarha. Omenapuita, vadelmapensaita. Salvia ja sitruunapuu. Kyyhkyn kurnutusta kesäiltana. Pioneita ja pelargoneja, paljon niitä. Ruusupensaita ja räkättirastas. Laventelin tuoksu. Ruukuissa heinäkasvien huoletonta kahinaa. Näillä on menty jo useampi kesä, enkä näe tarvetta vaihtaa. Nämä elementit ovat yhtä kuin meidän pihan kesä.
Kuitenkin niin koti kuin pihakin on elämää varten ja niinpä maisemoinnin vakiovarusteisiin kuuluvat myös skuutit, trampoliini, maali ja kiekot lämimistä varten (kesät talvet), jalkapallot, frisbeet, pyörät ja hyppynarut. Petanqueen hurahti koko perhe viime kesänä. Kesäilta on täydellinen, kun koko perhe kisaa yhdessä, mittaa kenen kuula on lähimpänä, leikkimielisen (tosissaan) voitosta vääntäen. Pääskysen sirkuttaessa yllä niin vapaana kuin taivaan linnulta vain odottaa. Jostain kantautuu korviin etäisesti ruohonleikkurin ääni ja toisaalta tavoittaa naapurin grilliruoan tuoksun… Sauna on lämpiämässä, eikä aamulla ole kiire minnekään. Korttipakka odottaa pelaajiaan pation pöydällä. Joko tavoitatte tunnelman?
Lady Lavender, viimeisin valmistunut tilaustyö.
Kesäkeittiömme on vielä kalpeana pitkän talven jälkeen, vasta hiljalleen heräilemässä horroksestaan taas uuteen kesään. Tämä viime vuosituhannella rakennettu, alunperin autotallin virkaa toimittanut rakennus, muuntui muutama vuosi takaperin näppärästi kesäkeittiöksi, kun yksi pitkä seinäosuus sai väistyä lasiovien ja ikkunoiden tieltä. Syntyi täydellinen paikka kesäiseen ajanviettoon, ruoanlaittoon ja ruokailuun, seurusteluun. Sateelta tai paisteelta suojassa. Suunnittelenkin siirtäväni kesän tullen työhuoneeni tänne. Lähelle linnunlaulua, sitä kyyhkyn kurnutusta ja rastaan räksätystä. Myös pation pergolan suunnitelmat ovat pitkällä, vain toteuttamista vaille valmiit. Näen itseni jo pergolan suojiin jääteetä siemailemaan, uusia maalauksia ideoimaan ja kirjoituksia hahmottelemaan. Myös jääkahvi kelpaa, ehkä otankin molemmat? Kuinka elämä tuntuukin niin keveältä kesällä?
Elämä tarjoaa aina toisinaan yllätyksiä, kaikille meistä. Minun piti viettää viikonloppuni Kööpenhaminassa, mutta kuinkas kävikään, kotona ollaan. Mutta hei, se on elämää. Eikä kotona ole lainkaan hullumpi. Koti on mielentila ja aion luoda omastani leppoisan.
sophrosyne (n.) a healthy state of mind, characterized by self-control, moderation, and deep awareness of one’s true self, and resulting in true happiness.
Liekö syy keväässä? Luontoäidin talviuniltaan hiljalleen herättämässä luonnossa? Mukavasti putkeen menneessä työkuviossa? Siinä fiiliksessä – tai vähintäänkin toiveessa – että tekemäni työ alkaa tuottaa satoa, askel askeleelta. Tai henkilökohtaisessa elämässä tapahtuvissa iloisissa asioissa? Eikä kai sekään ole hullumpaa, että kirjoittamaan voi jo siirtyä ulos patiolle. Arvatenkin sanojen asettelu on suloisempaa silmät auringonvalosta sirrillään, iho enteilevästä lämmöstä nauttien. Tervetuloa pisamat! Kevät saa pienen ihmisen tuntemaan olemisensa kumman keveäksi. Ei lainkaan sietämätöntä.
Etsiipä syytä mistä hyvänsä, lopputulos on kuitenkin se, että oleminen tällä maapallolla just nyt tuntuu oikein hyvältä. Keveältä.
Olemisesta puheen ollen, olen aina ollut erityisen lahjakas siinä – jouten olemisessa siis. Toisinaan hiukan kadehtien olen kuunnellut ihmisiä, jotka kertovat puuhastelevansa aina jotain. Kas kun, minä en puuhastele. Muuta kuin ne pakolliset. Vaikka kyllähän ne tiskit tai pölypallerot minuakin häiritsevät. Mutta minun kokemukseni mukaan ne myös odottavat. Eivät siis häiritse minua siinä määrin, että jättäisin leppoisat treffit sohvan kanssa väliin, silloin kun sellaiset tarjolla on. On hienoa olla mestari jossain – ja minä olen jouten olossa! Enkä juuri tunne siitä edes sitä kuuluisaa huonoa omaatuntoa. Vaikka siinäkin olen kyllä taitava. Tästä olemisen taidosta olen kuitenkin ennemminkin jopa pikkuisen ylpeä. Tämän minä osaan!
Kulunut vuosi on ollut minulle kuluttava ja työläs. Vaikka tekeminen on ollut pääosin mielekästä, on kuitenkin kaikki uuden opettelu ollut odotetustikin kuormittavaa. Elämässä on pitänyt opetella lähes kaikki uusiksi, ajattelutavoista lähtien. Olen kyseenalaistanut tekemistäni, sitä että teenkö riittävästi. Niinpä usein olen tehnyt varmasti liikaakin. Niitä olemisen hetkiä en juuri itselleni ole sallinut. Nyt hiljalleen koen kuitenkin olevani jo hiukan paremmassa tasapainossa kaiken uuden kanssa. Ja suunnittelen sallivani itselleni jatkossa enemmän hetkiä taas olemiseenkin. Ajatteluun, aistimiseen, ja fiilistelyyn.
Nyt viikonlopun aion fiilistellä kevättä. En Kööpenhaminassa, mutta kotona. Tämän oman porukkani kanssa. Otan lauantain aivan vapaaksi töistä ja odotan olemisen olevan sietämättömän kepeää. Toki tiedostan realiteetit ja oletusarvoisesti oloni sietämättömyyden vuoksi pujahdan toki hermolenkille jossain välissä, mutta jätetään tämä seikka vähemmälle huomiolle. Ja keskitytään siihen, että illalla, kun lapset nukkuvat, toteutan seuraavanlaisen kombon: minä ja sohva, kaukosäädin ja kirja (koska valinnanvapaus ja toisaalta päätöksenteon vaikeus) sekä suklaa ja irtokarkit (samat perustelut kuin edellä, luonnollisesti). Takuuvarmaa olemisen keveyttä. Tiskit, pölypallerot ja Kööpenhamina kyllä odottavat!
Mites sinä, nautitko jouten olosta?
Kirjoituksen kuvituksena on pari kollaasia töistäni. Minä ja ladyni. Minä ja abstrakti mielenmaisemani. Kumpi on enemmän sinua?
Mun ikävä on niin kaunis, kun sillä on kasvot sun. On tunne niin kaunis, kaunis. Siihen tarraudun.
Lauloi Sillanpää radiossa. Ja minut valtasi tuttu surumielisyys. Se merkillinen surumielisyys on jossain määrin kulkenut mukanani aina. Jo melko nuorena ymmärsin sen olevan kaipausta ja ikävää. Melankoliaa? Koenkin ikävän aina olleen yksi perustunteistani. Kaipaan alituiseen rakkaitteni lähelle, ei väliä vaikka juuri nähtiin. Ja oman perheen myötä ikävöinti on saanut aivan uuden merkityksen; kuinka sietämätöntä onkaan ikävöidä omaa lasta. Vaikka ne ovatkin aina tuossa, venyttävät pinnaani niin että napsahtaa. Mutta joka ilta, kun Nukkumatti vie voiton, tuttu tunne taas hiipii. Se merkillinen surumielisyys on siis saanut aivan uuden aspektin. Se on kaipauksella sävytettyä rakkautta. Ikävää, haikeutta ja huolta.
Koen siis olevani varsin kokenut kaipailija. Harjaantunut ikävöijä. Jos ikävöinnin kokemusasiantuntijuuksia jaettaisiin, olisin varmasti varsin vahva ehdokas. Tällä viikolla harjaantuneisuuteni kuitenkin joutuu koetukselle. Pakkaan loppuviikosta pariksi päivää laukut ja suuntaan Kööpenhaminaan. Mies ja lapset jäävät kotiin ja vain minä lähden. Napanuoran venyvyyttä testataan – sitä ei ole liioin tehty! Onneksi sentään matkaseurana on oma sisko, niin ei olo liian orvoksi pääse käymään. Tavoite kuitenkin on nauttia keväisestä Kööpenhaminasta!
Olen löytänyt vuosien saatossa tästä merkillisestä surumielisyydestä myös lohdullisia ja kauniita puolia. Se, että ikävöin ja kaipaan, tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että minulla on elämässäni valtavan merkityksellisiä ihmisiä. Elämässäni on rakkautta. Kuinka onnetonta olisikaan se, jos ei olisi ketään, ketä kaivata? Ja kuinka onnellista onkaan kantaa muistoja niistä rakkaista, jotka kerran täällä ovat olleet. Niiden muistojen lisäksi vaalin myös näitä heiltä jääneitä aarteita. Arabiaa, kirjoja, valokuvia… Muistutuksia elämän kiertokulusta ja paikastani tässä ja nyt. Ikävä on tästä kaikesta hinta, jonka mielelläni maksan!
Onko meitä muita melankolisuuteen taipuvaisia? Entä löytyykö sinun kodistasi muistojen aarteita?
Samalla kun ladyt maalauksissani muuttuvat rohkeammiksi, tulen ehkä paljastaneeksi jotain henkilökohtaisempaa itsestänikin. Käsiteltäisiinkö nyt siis hiukan alastomia totuuksia?
Kuulin kerran vertauskuvan, jonka mukaan aivot ovat kuin omenapuu. Ne versoavat uutta, kun niitä hoidetaan. Käänteisesti voisi ajatella, että ne väsyvät eivätkä tuota satoa, jolleivat saa arvoistaan hoitoa ja huolenpitoa. Voidakseen hyvin, ne tarvitsevat lepoa, ravintoa, liikuntaa, rakkautta, kiltteyttä. Iloa ja hyvyyttä. Oikeanlaista ruokintaa. Niitä tarvitsee ruokkia asioilla, jotka hyvillä tavoin haastavat. Luulenpa luetelleeni tässä juuri aika pitkälti kaikki ne syyt, jotka ohjasivat minua vaihtamaan elämäni suuntaa.
Tiedän, mitä on väsymys. Enkä tarkoita sellaista illan tullen mukavasti hiipivää väsymystä. Tiedän, mitä on herätä väsyneenä. Suorittaa elämäänsä väsyneenä. Tehdä intensiivistä ihmissuhdetyötä ja olla perheenäiti – väsyneenä. Tiedän, millaista on olla toisia varten, vastaanottaa toisilta ja antaa itsestään. Vaikka tuntuisi, ettei ole yhtikäs mitään annettavaa. Yrittää yltää siitä huolimatta aina parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Koska mikään, mikä on vähän sinne päin, ei riitä. (Lukuunottamatta siivousta ja yleistä järjestelmällisyyttä). Mutta ylsinkö suorituksissani kiitettävään lopputulokseen? En tietenkään. Väsyin entistä enemmän.
Yhden erityisen väsyneen ajanjakson päätteeksi päätin hankkia vuosien tauon jälkeen itselleni taas maalaustarvikkeet. Maalaten ja piirtäen olin lapsuudessa ja nuoruudessa viettänyt lukemattomia onnellisia hetkiä ja halusin selvittää, olisiko taika edelleen tallella? No, olihan se – ja voimakkaampana kuin koskaan. Se onnentunne, jonka maalaamisesta sain, oli niin koukuttava, että pian vietin kaiken työltä ja perheeltä liikenevän ajan maalaten. Nipistin aikaa yöunista, jätin jopa syömättä, jotta saisin maksimoitua aikani maalaamiselle. Varsinainen terveydenhoitaja. Mutta niin tulin lopulta tilanteeseen, jossa oli tehtävä valinta.
Tässä kohtaa lienee jo selvää, mitä valitsin. Tein – ehkä ensimmäistä kertaa ikinä – päätökseni itsekkäistä syistä. Valitsin ruokkia itseäni hyvillä, onnelliseksi tekevillä asioilla. Valitsin ajatella uudella tavalla. Että suuntaa voi vaihtaa ja mikä vain on mahdollista, niin kliseiseltä kuin kuulostankin. Valitsin luottaa siihen kutkuttavaan luottamuksen tunteeseen. Eikä kai se valinta lopulta niin itsekäskään ollut. Eihän onnellisempi ja jaksavaisempi äiti/vaimo/tytär/sisko/ystävä kai niin huono juttu läheisilleenkään ole?
Päätös ei kuitenkaan ollut helppo. Luopua nyt vakaasta ja säännöllisestä työstä, jossa oli valtavasti hyviä puolia. Asioita, joista oli vaikea luopua. Ihmisen kohtaamista. Uuden elämän ihmettä. Mukana elämistä. Mutta kuka tietää, mistä vielä itseni jonain päivänä löydän? Jostain oli kuitenkin luovuttava, saadakseni tilalle jotain uutta.
Tätä hiukan henkilökohtaisempaa puolta itsestäni minua rohkaisi paljastamaan tämä tuorein leidini, kukas muukaan. Me nimittäin yhdessä päätimme kokeilla jotain aivan uutta ja rohkeaa. Tässä alastomassa kirjoituksessa olkoon minun tämänkertainen osuuteni rohkeudesta, muun alastomuuden lupaan jättää leideille, tästä edeskin. Pää pilvissä ja jalat maassa, siihen on hyvä tähdätä. Saanen esitellä, hän on Lady Heaven.
Lady Heaven, 116×89
Tarinat väsymyksestä ovat kaikille meistä tuttuja ja monille omakohtaisia kokemuksia. Sillä suurin osa ihmisistä kärsii jossakin vaiheessa elämäänsä henkisestä uupumuksesta. Väsymys on vaikea käsite. Se kuuluu luonnollisena osana elämään, mutta missä kulkee raja?
Olipa kerran, kauan sitten, pieni tyttölapsi, joka rakasti tarinoida. Hän rakasti sitä niin, että kuvitti tarinansa henkiin. Eli tarinoitaan aina hetken. Kasvettuaan isoksi, rakkaus tarinoihin jatkuu.
Lady Shhh, tilaustyö
Niin, sanomattakin taitaa olla selvää, että se pieni tyttö olin minä. Ja se rakkaus tarinoihin taitaa jatkua maalausten muodossa. Sillä jokaiseen maalaukseeni liittyy monenlaisia ajatuksia ja tunteita, kokonainen pieni tarina. Mutta maalauksen muuttaessa uuteen kotiinsa, on sen tarinasta taidettu kirjoittaa kuitenkin vasta alkusanat.
Jotta maalaus saadaan valmiiksi vastaanottamaan uusia tarinoita, prosessi usein vaatii verta lukuunottamatta niitä klassisia; hikeä ja kyyneleitä. Prosessi nimittäin harvoin on aivan kivuton, mutta toki toisinaan joku maalaus vain syntyy. Silloin tosin luulen alitajuntani kirjoittaneen sen maalauksen tarinaa jo hyvän aikaa ennen varsinaista käytännön työtä. Ja niin maalaus on lopulta vain valmis syntymään. Useimmiten näin ei kuitenkaan ole ja luomisprosessiin mahtuu monen monta turhautumisen ja epäröinnin hetkeä, ennen kuin lopulta koen saattaneeni maalauksen maailmalle valmiiksi.
Yhden maalauksen työstäminen vie aikaa muutamista päivistä muutamiin viikkoihin, toisinaan puhutaan kuukausista. Omassa elämässä ehtii tällaisissa ajanjaksoissa tapahtumaan jo monenlaista, joka ei voi olla siirtymättä kankaallekin. Oman kokemukseni mukaan onnistunut työ vaatiikin joko muutamia tuskastumisen hetkiä tai vaihtoehtoisesti hetkellisen hurmaavan flow-tilan. Toisin sanoen, onnistunut työ vaatii tunteita.
Mistä niitä tunteita sitten herää? Unista, niistä aika paljon. Muistoista ja mielikuvista. Elämäntilanteista. Kaikesta ympäriltä aistitusta. Silmänräpäyksiin tallentuvista väreistä, muodoista ja kuvioista. Ja yhtä unohtamatta; aivan tavallisesta arjesta – siinä onkin sitten tunteita aivan täyslaidallinen, kun meidän arjesta puhutaan. On mistä valita! Mutta jotta jaksan luoda, tarvitsen niitä hyviä tunteita. Surullisena, väsyneenä, vihaisena tai muuten vain allapäin en ole tuottava. Ja ne parhaat ideat syntyvät tyypillisesti täysin arvaamatta, niitä ei voi hoputtaa tai kiirehtiä.
Tilaustöissä taas asiakkaiden omat tarinat antavat maalaukselle aivan oman mausteensa. Ne ovat hienoja tarinoita elävästä elämästä. Toisinaan niissä tarinoissa on upeasti onnistuttu, toisinaan ne taas ovat todellisia selviytymistarinoita. Yhdistävää niissä taitaa olla onnellinen loppu – tai ainakin usko siihen. Kiitollisena ja ihaillen olen kuunnellut nämä tarinat, jättänyt ne hautumaan alitajuntaani – ja lisännyt maalaukseen niistä ripauksia. Ja näistä ripauksista on usein syntynyt työlle sen sielu.
Voisi siis kai sanoa, että minä kirjoitan vain maalauksen alkusanat, korkeintaan ensimmäisen luvun. Sillä tarina taitaa todella vasta alkaa, kun luovutan luomani toisten käsiin. Usein mietin, mitä kaikkea se tuleekaan vielä näkemään. Armas ladyni. Ainakin toivon, että lady ja uusi omistajansa tulevat elämään elämänsä yhdessä onnellisina loppuun asti.
Lapsi säntää kyläpaikan ruokapöydästä leikkeihinsä. Tai vastaanottaa lahjan ystävältään. Saa kyydin kaverin vanhemmalta. ”Muistitko kiittää?”, kysyn usein lapsiltani. Toivon toitottaneeni sitä siinä määrin, että muistaisivat jo ihan oma-aloitteisestikin – ainakin melkein aina. Toivon, monien muiden vanhempien tapaan, että tervehtiminen ja sanat kiitos, anteeksi ja ole hyvä olisivat helppoja ja luontevia sanoja lasteni suusta. Tulisivat selkärangasta.
Mutta muistanko minä kiittää? Tai olla kiitollinen? Vaikkapa siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka välittävät. Ja auttavat. Siitä, että minulla on perhe. Siitä, että minä saan välittää ja huolehtia tärkeistä ihmisistäni. Siitä, että meillä on koti. Siitä, että taloudellinen tilanteemme on kutakuinkin vakaa. Saamme, mitä elääksemme tarvitsemme. Siitä, että elämme rauhassa ja turvassa. Siitä, että juuri nyt olemme terveitä ja hyvinvoivia. Siitä, että elämässä on rakkautta.
Siitä, että minulla on asioita, joita odottaa. Siitä, että minulla on ihmisiä, joita kaivata ja ikävöidä.
Ja siitä, että saan tehdä juuri nyt sellaista työtä, jota kohtaan tunnen suurta intohimoa. Siitä, että minulla on vapaus tehdä ja tavoitella nyt mitä ikinä haluan. Siitä, että unelmiani on toteutunut ja toteutumassa.
Toisinaan taas saa kiitollinen olla ihan vain siitä, että selvisi hetkestä. Tai että se hetki on ohi. Toisinaan saa kiittää siitä, että jokin vihdoin päättyy, huokasta helpotuksesta. Joskus saa olla kiitollinen siitä, että uskalsi. Että ei luovuttanut. Voitti pelkonsa ja lopulta selvisi.
Sitä en tiedä, kenelle tai minne kiitokset voi osoittaa esimerkiksi terveydestään tai onnekkuudesta elämässä. Se on jokaisen henkilökohtainen valinta. Sen sijaan tiedän, että läheisiään harvoin tulee kiitettyä tarpeeksi. Ainakin minun. ”Kiitos kivasta päivästä.” Tai ehkä ihan vain; ”Kiitos, että olet.”
Ja tiedän myös kenelle osoittaa kiitollisuuteni työstä, jota nyt saan tehdä. Ne on nuo lähimmät ihmiseni, heidän myötään tämä on mahdollista. Kiitos. Ja sitten te, hyvät ihmiset. Te, joille saan maalata. Kiitos. Tämän kiitospuheen kuvituksena toimii Lady Liberty, jonka luomisprosessista olen ollut aivan erityisen kiitollinen. Minun matkani tämän ladyn kanssa päättyy nyt ja hän pääsee aloittamaan uutta tarinaa, uudessa kodissa.
Taide ei ole yhteiskuntamme sivutuote, vaan sen päämäärä. Meidän sukupolvemme tullaan muistamaan siitä, millaista kulttuuria loimme ja minkälaisia arvoja puolustimme. Uskon, että taiteella on mahdollisuus muuttaa ihmistä ja taiteilijoille on annettu voima siihen muutokseen.
Hannu-Pekka Björkman
Mielessäni on jo pitkään ollut eräs aihe kirjoitukselle. Aihe ei ole ollut sen vähäisempi kuin – taiteen ja kulttuurin merkitys hyvinvoinnille. Mahtipontista, eikö? Olen tehnyt lukuisia versioita, lähestynyt aihetta hiukan eri perspektiiveistä. Ja aina lopulta deletoinut kaiken kirjoittamani. Sanoma on tuntunut turhan paatokselliselta. En olisi jaksanut itsekään lukea. Kuivaa tekstiä rikkaasta aiheesta. Sitten koitti viime perjantai ja Jussi-gaala. Ja Hannu-Pekka Björkmanin puhe. Ja no, hän sanoikin sitten kaiken. Ja aika helpon tuntuisesti. Ei ihan turha taiteilija!
Huomaan herkästi pyöritteleväni päässäni aiheita, joista terveydenhoitajana kirjoittaisin. Ja samaan aikaan pohdin, kuinka yhdistäisin nämä kaksi maailmaa – sen mistä tulen, siihen mitä nyt teen ja mihin olen matkalla. Hyvinvointiin liittyvät asiat kun edelleen ovat minulle tärkeitä, vaikka terveydenhoitajan työ on vaihtunutkin luovaan työhön ja yrittäjyyteen. Ja missään nimessähän nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Kulttuuriharrastuksen kun on todettu olevan yhteydessä koettuun terveyteen ja hyvinvointiin ja taiteen taas tutkitusti lisäävän luovuutta, iloa ja aktiivisuutta sekä vahvistavan kokemusta paremmasta elämänhallinnasta. Eivät aiheet kai lopulta tosiaankaan kovin kaukana toisistaan ole, kulkevat käsi kädessä jopa.
Joten saattaapa olla, että jatkossa julkaisen aina toisinaan juttuja myös hyvinvointiin liittyen, siitä kun kuitenkin jotain tiedän. Se on aihe, joka herkästi sivuaa kirjoituksiani ja tulee varmasti sivuamaan enemmänkin, kunhan vain löydän sen oman tapani. Sen ei-paatoksellisen. Miltä se kuulostaa?
Ja lopuksi, sitä mielen hoitoa parhaimmillaan. Kahden työlään prosessin palkkiona, saanen vihdoin esitellä; Lady Pearl ja Lady Delicate! Leidit ovatkin todella haastaneet minua viime aikoina, mutta minulla on kutina, että tästä se lähtee taas sujumaan! Tai jos ei kutina, niin ainakin toivo.
Lady Pearl, tilaustyöLady Delicate, tilaustyö
Kaksi aika erilaista maailmaa. Voimakasta ja herkkää. Kumman maailma viehättää sinua enemmän?
Pensseli kädessä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Välillä niin, ettei aivan tiedä kumpaa tekisi – maalaisiko vielä hetken, vai kirjoittaisiko sittenkin ajatuksensa auki.
Too many people miss the silver lining because they’re expecting gold. -Arthur Yorinks
Kuten vaikkapa eräänä helmikuisena tiistaina tai joulukuisena sunnuntaina, on minulla tänä maaliskuisena perjantainakin muutama hopeareunainen ajatus. Hopeareunainen siksi, että toisinaan niitä kauniita, positiivisia ja toiveikkaita puolia asioista joutuu etsimään oikein tietoisesti. En usko olevani ainoa, joka joutuu välillä tietoisestikin kääntämään ajatuksiaan positiivisempaan. Eikä niiden todella tarvitsekaan aina sellaisia olla, positiivisia. Kaikista asioista ei vain löydä niitä hopeareunoja, vaikka kuinka etsisi. Mutta olen päättänyt haastaa itseäni etsimään niitä enemmän.
Otanpa kevyenä esimerkkinä vaikkapa epäjärjestelmällisyyteni. Se on asia, johon on helppo tuskastua – olen monessa suhteessa sellainen mañana-tyyppi, tavarat eivät todellakaan kulkeudu aina omille paikoilleen, pinoja ja kasoja kertyy. Tietyissä määrin näen sellaisen hallitun kaaoksen jopa viehättävänä. (Mieheni valitettavasti ei). Mutta ehkä juuri tämän piirteen ansiosta jää tilaa myös kaikelle luovalle, niin työssä kuin elämässä yleensä. Minusta ei todella taida jäädä lapsille muistikuvaa äitinä, joka piti paikat aina tip top. En ole opettanut esimerkilläni heille paljon järjestelmällisyydestä, mutta ehkä sen sijaan jostain muusta elämässä tärkeästä.
Toinen esimerkki arkisesta tilanteesta, joka on tuttu minun lisäkseni ehkä monelle muullekin? Siitä hetkestä, kun lapsi osoittaa mieltään pontevasti, ties kuinka monennen kerran jo sinä päivänä. Siihen on helppo väsähtää, mutta toisinaan siellä väsymyksen keskellä jaksaa herätellä sellaista pientä ajatusta, että onneksi se lapsi uskaltaa kiukutella (ja olla hirveä). Kaikella rakkaudella. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys, se että uskaltaa. Ja kas kummasti piirtyivät taas hopeareunukset.
Pensseli kädessä tosiaan ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Ajatustyö ei tule koskaan valmiiksi, mutta onneksi siinä sivussa syntyy kuitenkin jotain valmistakin. Nyt syntyi tämä taulupari, ’Silver Linings’.
That’s not a gray hair, honey. That’s your silver lining. -Pamela Price
Yksi onnellinen ajatus keskellä arkisinta viikkoa ei voi olla huono ajatus, eihän?
And you’ll know you’re on your path when it really doesn’t matter what anyone thinks of it. All that matters is you’re going to the place you’ve always belonged. -JmStorm
Tämä ajatus kiteyttää oivallisesti tämänhetkiset ajatukseni. Olen onnellinen, että olen tässä pisteessä. Olen onnellinen, että uskalsin tehdä päätöksen heittäytyä uuteen. Olen onnellinen, että pystyin. Ja ennenkaikkea onnellinen, että sain.
Olen onnellinen siitä, että enää kaikki ei jännitä. Aina ja koko ajan. Yöllä ja päivällä. Enää en juuri murehdi, mitä muut miettii. Minä vain teen. Tätä omaa juttuani. Kirjoitan ja maalaan. Ja olen onnellisempi kuin koskaan ikinä ennen. Best ever sanoisi kymmenvuotiaani. Se on ilmeisen yleispätevä ilmaisu kaikkeen positiivissävytteiseen. Mutta päätökseni muuttaa elämäni suunta oli toden totta – best ever.
Onnelliseksi minut tekee myös tämä Lady. Hän on pian valmis ja päättää pitkän leidittömän kauden.
