Aika tekee tragediasta komediaa

Palasin viikonloppuna helmikuisten valokuvien ääreen. Sain kulkea niiden matkassa Floridaan. Aurinkorasvan ja merituulen tuoksuun. Auringon paahteeseen ja lempeän lämpöiseen uimaveteen. Ne saivat kaipaamaan maapähkinän makuista aamukahvia ja donitseja. Ystävällisesti tervehdyksensä huikkaavia ihmisiä. Illallisia herttaisissa ravintoloissa, kiireetöntä yhteistä aikaa. Pitkiä automatkoja ja kikattavaa kaksikkoa takapenkillä.

Kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, eikö? Sillä muisteluni todella taitavat olla hiukan irrallaan todellisuudesta. Jos aivan rehellisiä ollaan, kuvien myötä piirtyi mieleeni myös toisenlainen todellisuus. Kokemukseni mukaan kiireetön yhteinen aika perheen kesken saattaa yllättävän usein tarkoittaa myös aikaa kaikenlaiseen nahisteluun, nälkäkiukkuun, väsymykseen, erimielisyyksiin, mökötykseen.

Alla olevasta kuvasta saattaisi välittyä fiilis illasta, jota on edeltänyt paahteisen kuuma päivä. Sitä katsomalla melkein kuulee heinäsirkkojen sirityksen ja aistii vielä merisuolan ihollaan. Siinä aivan eittämättä on tunnelmallinen ravintola. Herkulliset tuoksut voi tuntea nenässään ja lämpimän puheensorinan sekä aterimien kilahtelun kuulee korvissaan. Todellisuudessa muistan yrittäneeni ottaa kuvaa lapsukaisistani. Hetki ei kuitenkaan osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi, heidän kaulailunsa ei nimittäin varsinaisesti ollut lämminhenkistä. Päädyin kääntämään kameran linssin heistä hieman korkeammalle ja nappaamaan sen sijaan kuvan pimeästä yötaivaasta.

Tässä sen sijaan on piirretty vallan taitavasti, eikö? 7-vuotiaan tarmolla ja tarkkuudella on luotu ravintolan paperiseen pöytäliinaan yksityiskohtainen jäljennös akvaariosta, jota aiemmin päivällä livenä ihasteltiin. Ai että, kyllä siinä ruoan odotus sujui mallikkaasti. Ei tarvittu kännyköitä tai tabletteja itsensä viihdyttämiseen. Piirustus kyllä on upea ja syystäkin oltiin ylpeitä, mutta hermohan sitä tehdessä kyllä meni. Hai ei nimittäin onnistunut siten kuin toivottiin ja taiteilija oli täysin valmis lähtemään ravintolasta jo ennen ruoan saapumista. Eikä se ruokakaan sitten pettyneenä enää oikein maistunut. (Juomatkin kaatui liinalle, ks. vasen yläkulma.)

Ja ne automatkat sitten. Voi pojat, aivan oma lukunsa. Takapenkiltä kuului kyllä kikatustakin, se on varma. En vain tarkkaan muista missä vaiheessa. Sen kuitenkin muistan, että siellä riideltiin. Ja sen, että etupenkillä kiristeltiin hampaita.

Usein aika kuitenkin tekee tehtävänsä  ja muuttaa lopulta tragediankin onnellisesti komediaksi. Seuraava matka koittaa taas pian, mutta sitä ennen ehdimme kokemaan vielä monen monta tragikoomista hetkeä ihan täällä kotonakin!

Kunpa asiat voisi paijata paremmiksi

Kunpa sydämen ja järjen äänet eivät olisi niin usein erimielisiä.

Kunpa murheet olisivat yhä vain asfaltti-ihottumat polvissa.

Kunpa misseillä olisi valta tuoda maailmaan rauha.

Kunpa ajatuksensa ehtisi kuulla paremmin.

Ja kunpa kuulisi toistenkin.

Kunpa kivikkoiset tiet olisivat aurinkoisia lyhyempiä.

Kunpa joskus voisi katsoa elämää taaksepäin ja ylpeästi todeta, että tein sen, ennemmin kuin todeta, että kunpa olisin tehnyt.

Kunpa ajassa voisi pyrähtää hetkeksi tulevaisuuteen vain tarkistamaan, että kannattaako tämä.

Ja toisaalta… Kunpa osaisi elää vain tässä hetkessä.

Kunpa ajan voisi itseasiassa pysäyttää juuri tähän. Lempeän lämpimään toukokuiseen iltaan. Siirtyä viikonloppuun mieli täynnä kaikkea keskeneräistä… Työtä enimmäkseen (yksi niistä kuvana tässä alla). Mutta onhan tässä viikonloppu taas aikaa. Jäsennellä juttunsa järjestykseen. Kuuntelen tässä ensin ruohonleikkurin hurinaa, kastelen kukat ja päätän, että nyt on hyvä.

Ja vielä lopuksi huomio tuohon otsikkoon viitaten; monen asian muuten saa. Kokeilkaa!

Entä jos äitienpäivä ei olekaan pelkkää juhlaa?

She doesn’t always get the credit, but she always has the job, because she is a mom. -JmStorm

Ja niin meni äitienpäivä. Vietitkö mukavan sellaisen? Vai vain… sellaisen. Sosiaalinen media täyttyi taas perheonnea hehkuvista päivityksistä. On odoteltu peiton alla, kun keittiöstä kuuluu tenavien puuhastelua. Nautittu vuoteeseen tuodusta aamiaisesta, ihasteltu lahjakääreistä paljastuvia aarteita, niitä pikkukätösten aikaansaamia. Tuoksuteltu upeita kukkakimppuja. Nautittu laatuajasta.

No, sain minäkin availla niitä lahjapapereita. Ilahtua märistä pusuista poskella ja pulleista käsistä kaulan ympärillä. Herkutella lasten leipomilla leivonnaisilla. Niiden lisäksi sain myös tuntea sen mittaamattoman laajan tunneskaalan, joka äitiyteen kai kuuluu. Rakkaudesta raivoon ja kaiken sen väliltä. Herkutella äitiydesta sen kaikilla mausteilla. Yltäkylläisyyteen asti. Päivässä oli hetkiä, joita en välttämättä perhealbumissa myöhemmin välittäisi muistella. Mutta elämää se on äitienpäivänäkin. Ja aivan yhtä ansaittu päivä se on jokaiselle, riippumatta siitä, kuinka suureellisesti sitä juhlistetaan.

Äitienpäivän kaltaiset pyhät saattavat olla vaikeita monille meistä. Päivään ladataan ehkä odotuksia, jotka eivät sitten aivan toteudukaan. Some täyttyy päivityksistä, jotka toisille tekevät kipeää. Tai muistuttavat jostain, mikä elämästä puuttuu tai minkä kerran on menettänyt. Toivottavasti päivässä oli hyviä hetkiä jokaiselle äidille. Jokaiselle äidiksi kaipaavalle. Äitiään kaipaavalle. Tai lapsensa menettäneelle. Nyt on taas jo arki.

MOTHER (muhth-er) -noun

1. Someone who will love you unconditionally, till her last breath.

Sellaisia me olemme. Ja se riittää. (Sen kun oppisi.)

Huomaattekin ehkä, että olen siirtynyt työskentelemään kesäkeittiöstä terassille? Ihan vain, koska vaihtelu virkistää. Kesäkukat ovat jo melkein päässeet ruukkuihin, vielä muutama odottaa istutustaan. Entä mikä tuo maalaus on? Sen tein äidille.

”Behind all your stories is always your mother’s story, because hers is where yours begins.”

Välitilinpäätös

Se oli perjantai 17.11.2017.

Ihmeellisen kylmä ja kuulas marraskuinen päivä. Sellainen, jolloin taivas on vuodenaikaan nähden merkillisen kirkas ja taivaalta pystyi erottamaan tähdet. Se antoi jo enteitä tulevasta talvesta, joka sitten kuitenkaan ei aivan vielä tullutkaan. Päivä kulki monella tapaa kuten aina ennenkin. Aamulla töihin, töistä kauppaan. Illalla lenkki ennen saunaa. Miksi tuo päivä sitten on piirtynyt niin tarkasti mieleni muistikirjaan? Se oli päivä, jona irtisanouduin. Päivä, jolloin otin ensimmäisen konkreettisen askeleen kohti uutta elämää.

Maanantai 11.12.2017

Tasan puoli vuotta sitten koitti ensimmäinen maanantai, jolloin en enää mennyt neuvolaan töihin. Muistan tunteen tuoreena. Se oli sekoitus epävarmuutta, intoa, jännitystä, onnea. Haikeutta. Ylpeyttä. Hitonmoista pelkoa – ja samaan aikaan myös kummallista luottamusta. Odotusta. Epävarmuuden mainitsin jo etunenässä, mutta siihen on tämä lista myös hyvä päättää. Sillä epävarmuuteen heittäytymistä, sitä se oli. Ja siitä lähtien se on ollut sen sietämistä.

Nyt kun olen saanut tämän puolikkaan vuoden harjoitella uutta elämää, on tunteiden kirjo edelleen sama, mutta niiden ylitse vyöryävä voima on laantunut. Enää ne vyöryvät ylitse vain silloin tällöin ja enimmäkseen on jo tasaisempaa. Tunteiden kirjo on tosin saanut muutaman uuden vakiovieraan. Luova työ on herättänyt aistimuksia, joihin entisessä oravanpyörässä en ehtinyt saamaan kosketuspintaa. Puhutaan nyt vaikkapa innosta ja inspiraatiosta, joka äkkiarvaamatta yllättää tai herättää keskellä yötä. Tai ihanasti kutkuttavasta onnesta, joka luovaa onnistumista enteilee. Mutta puhutaan myös epätoivosta ja kaiken kattavasta lamaannuksesta. Sillä sellaisiakin päiviä on. Mutta kuten sanoin, enimmäkseen on jo tasaista. Ja tällä tarkoitan kai tunnetta, että tässä on hyvä.

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi siihen kylmään marraskuiseen päivään. Tai paremminkin sen päivän iltaan. Iltaan, jonka takana oli päivä ja päätökset, joiden tiesi monella tavalla olleen merkityksellisiä, peruuttamattomiakin. Sellaisia päiviä kohtaa elämässään lopulta aika harvoin, ainakin tällainen turvallisuuteen ja tuttuuteen tuudittautuva ihminen. Sellaisia päiviä ei myöskään aivan purematta niele. Niinpä illalla, pimeän jo tultua, lähdin lenkille, ajatuksiani selkiyttämään, hengittämään tolkkua päähäni ja selkeyttä sydänalaani. Kun epävarmuus, into, luottamus ja pelko risteilivät yhtenä sekavana aallokkona. Katselin kirkasta tähtitaivasta pellon laidalla, tutun lenkkipolun varrella ja mietin, olenko tehnyt oikein? Kantaako tämä? Pyysin universumilta ääneti jotain merkkiä, voisiko joku tähti vaikkapa ystävällisesti hieman lennähtää tai tuikkia? Revontulet loimahtaa? Tai joku lintu edes visertää merkityksellisen serenadin? Mutta ei, tähdet pysyivät paikallaan, revontulet piilossa ja linnut hiljaisina. Ja minä jatkoin matkaa. Kunnes.

Jostain etäältä kuului kumeaa pauketta. Vihellys, pamaus ja taivas räjähti valoissa. Pelloille valui taivaalta kaunis valosade. Jokainen vihellys ja pamaus tarjosi toinen toistaan isompaa ja kauniimpaa. Minä sain sen. Oman merkkini. Katsoin näytökseni rauhassa loppuun, yksin, siinä pellon laidalla. Ja tuudittauduin ajatukseen, että tämä kyllä kantaa. (Toim.huom. Oikeasti kyseessä oli kotikylämme joulukadun avajaisten ilotulitus. Mutta jätetään se mainitsematta ja pidetään illuusio yllä.)

Nyt on toukokuun 11. päivä vuonna 2018 ja minä maalaan ja kirjoitan. Kesäkeittiössä. Linnunlaulussa ja laventelin tuoksussa. Toisinaan edelleen kaipaa niitä konkreettisia merkkejä luomaan uskoa, että enhän tee tätä turhaan. Mutta enimmäkseen jo tunnen tämän kaiken kannattelevan. Harjoittelen uudenlaista ajankäyttöä ja sitä, ettei työaikoja ole. Nautin sen eduista ja opettelen hallitsemaan sen haittoja.

Ihmeellistä on elämä, sanotaan. Ja minä taidan uskoa.

Lista unelmista

  1. Tee lista asioista, joista tulet iloiseksi ja onnelliseksi.
  2. Tee lista asioista, joita teet päivittäin.
  3. Vertaa listoja.
  4. Sovita listat yhteen.

Näin tein. Tällä viikolla tulee kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun aloin konkreettisesti tavoittelemaan unelmaani. Olen tässä hiljalleen ymmärtänyt, että on ihan ok vaihtaa suuntaa. Se, että polku on erilainen, ei tarkoita, että olisi eksynyt. On ihan ok olla matkalla ja keskeneräinen. Sellaisia kaikki maalauksenikin tällä hetkellä ovat.

Miltä sinun listasi näyttävät?

Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Erilaiset kasvatusoppaat – niin lasten kuin koirienkin – kannustavat meitä kiinnittämään huomiota onnistumisiin ja palkitsemaan niistä. Epäonnistumisten huomionti ja erityisesti rankaiseminen ohjataan puolestaan jättämään vähemmälle. Näin toivotut mallit pääsevät vahvistumaan ja ei-toivotut hiipuvat pois, huomiotta jäätyään. Ihannetapauksessa. (Ja omakohtaisena kokemuksena pieni sivumaininta, että helpommin sanottu kuin tehty.)

Näin siis lasten ja koirien kanssa. Ehkä jopa puolisoonkin sovellettavissa? Mutta yksi saattaa usein unohtua. Yksi olennainen ja ehkä tärkein. Miten kohtelet itseäsi? Millainen on sinun sisäinen äänesi?

Osallistuin tässä viikkoina menneinä yrittäjäkoulutukseen. Kulutin koulunpenkkiä, poimin pieniä informaation jyväsiä, yritin hahmottaa suurempia kokonaisuuksia. Ja nyt kun urakka on saatu päätökseen, on aika pohtia, mitä konkreettista käteen jäi koulutustodistuksen lisäksi? Miten voin soveltaa kaikkea kuulemaani ja oppimaani käytäntöön? Monien ajatusten keskeltä nousee yksi tärkeä oppi, oivallus ja henkilökohtaisen kasvun paikka: sisäinen puhe ja sen merkitys.

Olen mestari kiusaamaan itseäni. Asettamaan tavoitteita ja odotuksia. Suorittamaan niitä. Ja sitten sättimään itseäni, kun tavoitteiden saavuttaminen tuntuu mahdottomalta. Luokittelen itseni milloin saamattomaksi, milloin turhan tarkaksi pingottajaksi. Oma sisäinen ääneni on herkästi melko lannistava. Vaativa. Todellakin huomioin epäonnistumiseni. Ja todellakin rankaisen niistä itseäni, soimaamalla pitkään, hartaasti ja huolella. Varmuudeksi vielä palaan vanhoihin epäonnistumisiinkin, ettei vaan pääse unohtumaan. Mutta miksi? Emmehän arvostele negatiivisessa mielessä muitakaan jatkuvasti. Kun ystävä kokee epäonnistuneensa, löydämme usein tsemppaavan ja kannustavan tavan kohdata asian – tai löydämme ainakin inhimillisen ymmärryksen. Moniko ystävä todellisuudessa ympärillämme pysyisikään, jos kohtaisimme heidän ongelmansa samalla äänellä kuin omamme? Ajatuksillamme kun ei ole filtteriä – ja se voi tehdä elämästä toisinaan turhan rankkaa.

On tutkittu, että ihmisellä on keskimäärin 40000-70000 ajatusta päivässä. Valtava määrä, eikö totta? Jos näistä ajatuksista kolmasosakin on negatiivissävytteistä, sävyttävät ne herkästi koko päivän kulkua. Päätinpä asettaa itselleni tavoitteen, taas kerran. Mutta tällä kertaa lempeän sellaisen:

Tein päätöksen aloittaa päiväni positiivisilla ajatuksilla. Lupasin lohduttaa, kannustaa ja rohkaista itseäni enemmän. Ja päätin luottaa siihen, että onnistun.

Ajattelin lopettaa siis itseni turhan kiusaamisen. Senpä kunniaksi suon itselleni täysin vapaan perjantai-illan. Ja kokonaisen lauantain. Suunnitelmissa pihahommia perheen kanssa ja Antti Tuiskua areenalla tyttären kanssa, ei lainkaan hullumpaa! Kaupasta herkkuruokaa ja kukkakimppu. Saunan jälkeen koko perhe kainalokkain.

Ensin kuitenkin vielä hetken maalaan. Aika herkulliset värit tulossa uusimman Ladyn taustalle, eikö? Mikäli muuten sinulla on ollut mielessäsi taidehankinta tai -tilaus, otan tällä hetkellä mielelläni vastaan uusia asiakkaita!

Lempeitä ajatuksia viikonloppuusi!

Ajatus

Ympäröidä itseni asioilla, joilla on merkitystä. Ihmisillä, joiden lähelle kaipaan. Tavoitteilla, jotka innostavat. Kutkuttavat onnellisesti ympäri kehoa. Toteutuvat aikanaan?

Siinäpä se pääpiirteittäin.

Seinällä Day Dream (vasemmalla, 55×46, 200EUR) ja Once Upon a Time (oikealla, 65×54, 285EUR). Voisivat olla myös sinun?

Hengähdys Tukholmassa

Kolme päivää Tukholmassa ei muuten ole lainkaan hullumpi ajatus. Kolme päivää aikaa hengittää, aistia ja ottaa etäisyyttä. Sillä sitä on välillä otettava, jotta näkee lähelle. Ja Tukholmahan on tähän oivallinen paikka!  Nimittäin se vähä, minkä ehkä risteilyjen ohessa ennen muinoin olen kaupungista kokenut, on toden totta ollut vain mitätön pintaraapaisu. Jälkeenpäin olen huomannut, että naapuristamme löytyy vallan hurmaava pääkaupunki. Kaupunki, jonka jokaisella kaupunginosalla on aivan oma erityinen fiilis tarjottavanaan. Ja ne omat lempparipaikkani, ne taitavat löytyä Östermalmilta, Södermalmilta ja Gamla Stanista.

Saimme nauttia auringonvalossa kylpevistä kaupungin kaduista. Kevät selvästi meitä askeleen edempänä. Kesä enää vain nurkan takana. Tuulensuojassa, auringonpaiste poskilla, pystyi jo hetken kuvittelemaan sen olevan tässä ja nyt.

Nauttia väreistä ja tuoksuista. Kaupungin äänistä. Vieraista kielistä. Haahuilusta sivukaduille. Kääntyä kadunkulmasta summan mutikassa siihen suuntaan, joka houkuttelevammalta näytti. Nauttia kerrankin siitä, että suunnitelmaa ei ole.

Nauttia Tukholman moni-ilmeisyydestä. Tyylikkäästä Östermalmista, rennosta Södermalmista  ja herttaisesta Gamla Stanista. Nauttia kaupungin arkkitehtuurista ja luonteesta. Eurooppalaisesta fiiliksestä. Välttää julkisia kulkuneuvoja ja kulkea kävellen. Jottei mitään jää aistimatta.

Nauttia ajoittaisesta sateenropinasta Alfons Muchalla koristellun sateenvarjon alla. Sitten nauttia tuoksusta, joka keväistä sadetta seuraa. Tiedättehän sen tuoksun?

Nauttia katukahviloista. Kääriytyä vilttiin, ellei auringonvalo helli lämmöllään. Tilata kuppi lämmintä. Katsella ihmisiä. Pohtia minne ovat menossa, mistä tulossa. Ja ehkä siinä samassa pohtia sitä samaa itsestään.

Niin, kolme päivää Tukholmassa ei tosiaan ollut lainkaan hullumpi ajatus. Mieleen piirtyi maalaus, jota kangas onkin jo odottanut.

LOHDULLINEN LISTA (ja arvonnan voittaja)

Nämä ovat niitä päiviä. Kun aurinko pysyy piilossa ja kaikki on harmaata. Kun mielikin sellaiseksi pyrkii. Mutta tarvitseeko mielenkin olla? Ei kai. Herkemmin ehkä kuitenkin on. Ehkä näin harmaanakin päivänä, kaiken ankeudenkin keskeltä, voi löytää kuitenkin muutaman mukavan ajatuksen? Vaikka väkisin. Voihan sitä kokeilla? Koska olen vannoutunut listojen ystävä, kokeillaan tällä kertaa niiden loputtomien to do-listojen sijaan siis lohdullisten asioiden listaa.

Aina ei tarvitse loistaa.

Riittävän hyvä on todellakin riittävän hyvä.

Ja sinä olet riittävän hyvä.

Kaikki järjestyy.

Pakastimessa on jäätelöä.

Sohva odottaa.

Ehkä huomenna paistaa aurinko?

Jostain kummasta päässä alkoi soimaan tutut sävelet sanoilla ”Myrskyn jälkeen on poutasää”. Vaikka ei täällä onneksi painita minkään muun kuin aivan tavallisen arjen kanssa, joten asiat ovat oikeasti vallan mallillaan. Koko perheellä on edessään muutaman päivän vapaat ja suuntaamme viettämään niitä Tukholmaan. Ehkäpä siellä paistaa se aurinkokin?

Ehdottoman iloiseksi minut tekee myös arvontaan osallistuneiden joukko, niin täällä kotisivuilla kuin Facebookissa ja Instagramissakin. Sydämellinen kiitos teistä jokaiselle! Kommenttejanne on ollut ihana lukea, moni teistä vaikutti kääntäneen elämässään juuri uuden suunnan ja taulu olisi varmasti ollut omiaan jokaisen teistä seinälle. Arvonta on nyt kuitenkin suoritettu ja voittajaksi valikoitui Instagramissa äänensä antanut Petra.

Hopeareunaisia ajatuksia joutuu toisinaan aivan tietoisesti etsimään. Nyt saan toimittaa Silver Linings-tauluparin uuteen kotiinsa, kenties muistuttamaan, että sieltä ne usein löytyvät, ne hopeareunat. Kun tarkkaan katselee.

Ja kas, aurinkokin taitaa taas paistaa?