Oliko se ne Espanjan värit? Paahteinen kuumuus? Fiilis ylipäätään? Kuka tietää. Mutta se on varmaa, että lomalla sen päätin. Että kotiin palattuani laitan sen pitkään mielessä kyteneen idean toteutukseen, ihan ensitöikseni.
Ja niin tein. Maalasin viikonlopun yli lähes tauotta. Se syntyi helposti, kuin itsestään. En tiedä, joko se on valmis, mutta nimi hänellä jo on. Lady Frida. Jokin hänessä kiehtoo.
I paint self-portraits because I am so often alone, because I am the person I know best.
Frida Kahlo kiinnostaa minua. Jos hänellä olisi ollut älypuhelin, luulenpa, että hän olisi ollut aktiivinen selfieiden ottaja. Mutta elettiin tyystin eri aikaa – joten hän maalasi omia muotokuviaan. Aina uudelleen ja uudelleen. Se on mielenkiintoista.
I am my own muse, I am the subject I know best. The subject I want to know better.
Joka ilta hän levitti patjansa pieneen ovisyvennykseen. Vieressään reppu ja ostoskärry, siinä matkalaukku ja muutamia tiukasti teipein pakattuja muovipusseja. Makuupussi oli ehkä joskus ollut lämmin ja toimiva, nyt vain likainen ja riekaleinen. Nainen oli siro, melko nuori sanoisin. Alle kolmenkymmenen? Aamulla hän oli taas kerännyt tavaransa siistiin pinoon, pois oviaukon tieltä. Hän oli aina yksin, katse matalalla, vakava. Jonnekin hän lähti joka aamu, reppu selässään. Repussa koko omaisuus. Ja illaksi palasi patjansa luo.
Olen nauttinut Valenciasta. Aivan sydämeni kyllyydestä ja jokaisella solullani. Olen nauttinut ihanista tapaksista, kylmistä juomista. Olen nauttinut hitaasta käyskentelystä pitkin Valencian katuja. Olen nauttinut kaupungin äänistä ja tuoksuista. Hurmaavasta tunnelmasta. Ihmisten katselusta. Olen nauttinut auringosta ja lempeästä tuulesta. Olen nauttinut vilvoittavasta vedestä ja vesileikeistä lasten kanssa. Olen nauttinut perheestäni ja ollut onnellinen siitäkin, että koti-Suomessa on ihmisiä, joita saan kaivata. Olen nauttinut huolettomasta lomatunnelmasta. Olen kikattanut pöhköille jutuille, unohtanut kellon ja päivän uutiset. Olen rakastunut, Valenciaan ja elämään. Olen ollut vailla huolta huomisesta ja elämä on tuntunut kevyeltä.
Ja se on vaan niin väärin.
Minne hän menee joka päivä? Mitä hän miettii? Mitä hän on kokenut? Pelkääkö hän? Missä hän on vuoden päästä? Vieraileeko vakavassa katseessa koskaan häivähdys iloa? Onko hänellä unelmia? Onhan hänellä joku, joka häntä ikävöi? Onhan?
Saanko minä olla onnellinen? Onko minulla oikeus nauttia elämästä? Niitäpä mietin taas kerran kulkiessani hänen ohitseen. Nuori nainen, nuorempi kuin minä.
Valitsin sen varjoisan paikan. Levitin rantapyyhkeeni aurinkotuoliin ja nuuskuttelin vienoa kookoksen tuoksua. Jäänteitä edellisistä lomista lämmössä, luulisin. Silmäluomet painoivat jo lyijyn raskaina kaikesta päivän matkustuksesta. Epäilemättä äskettäin syöty pizza margaritakin antoi oman lisänsä raukeaan oloon. Katukivet hohkasivat kuuman päivän jäljiltä ja nenään leijaili huumaava tuoksu läheisestä ravintolasta. Ehkä sitruunaa – valkosipulia ainakin! Ohi ajavan skootterin pärinä katkaisi ajatukset, kun jostain etäältä kuului ihmisten elämänmakuista ilakointia. Espanja taisi tehdä maalin? (Tai putosi jatkopeleistä, kuten myöhemmin selvisi.) Lapset olivat olleet ihmeellisen ihanasti yhdessä, ainakin hetken. Annoin luomien painua kiinni. Vasta ensimmäinen ilta Alicantessa – ja minähän lomailen jo kuin vanha tekijä!
Näitä hetkiä on helppo jäädä ikävöimään. Sitä voi tulla herkästi hiukan kummallinen olo pois lähtiessään, jostain vieraasta paikasta siis. Paikasta, jossa on viettänyt unohtumattomia lomahetkiä. Sitä paikkaa saattaa jäädä ikävöimään. Mutta sen lisäksi, saattaa ihan hiukan jäädä myös ikävöimään sitä, mitä tunsi siellä olleensa. Tai sitä, millaiseksi tunsi itsensä siellä ollessaan. Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun on tarpeeksi kaukana arjesta saadakseen uudenlaisen kosketuksen itseensä. Saa tuntea, millaista on olla minä jossain muualla.
Me saavuimme siis eilen Espanjaan, aurinkoiseen Alicanteen tarkemmin ottaen. Täällä on lämpö, tapakset ja ulkomaan tuoksu. Espanjan kieli – se kiihkolla ja intohimolla ilmaistu. Arki on kaukana. Ja olo kevyt. Riemukas sellaisella tavalla, johon arkena ei useinkaan ehdi.
Muutaman yön kuluttua aiomme sanoa Alicantelle kiitollisena hei heit ja tervehtiä iloisesti Valenciaa, ennen lopullista määränpäätämme Madridia. Muutama kohde siis matkan varrella – muutama mahdollisuus löytää itsensä aina uudelleen.
Travel not to find yourself, but to remember who you’ve been all along.
Ajattelinkin sen katseen olevan viisas. Ikään kuin tietävän jotain. Jotain, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Mitähän se tietää? Jotain menneestä? Tai ehkä tulevasta? Salaperäiset kasvot eivät kuitenkaan paljastaneet. Enkä minäkään sen kummemmin enää miettinyt, kunhan maalasin.
Elettiin kevättä 2017 ja elin vielä ”entistä elämääni”. Sitä, jolloin olin päivät neuvolassa töissä ja illat tasapainoilin perheenäidin velvollisuuksien ja intohimoni maalaamisen välillä. Minulla ei ollut vielä tietoakaan ladyistäni, saati aavistusta siitä, minne elämä on minua aivan pian kuljettamassa. Se kaikki oli odottamassa vasta nurkan takana, niin ne ladyt kuin suuret muutoksen tuuletkin.
Mutta oliko tämä katse kuitenkin jo tiennyt? Oliko tämä maalaus jo enne kaikesta tulevasta? Senkö se maalauksen nainen siis tiesikin?
”There is a voice that doesn’t use words. Listen.”
Otin tässä hiljattain nämä kasvot jostain syystä uudelleen työn alle. Olin varastoinut maalausta yli vuoden, pitänyt sitä jo aivan unholassa. Kunnes mieleeni yllättäen pyrki idea. Halusin jatkaa tätä maalausta sillä sekatekniikalla, johon juuri tällä hetkellä olen niin kovin viehtynyt – niillä langoilla ja maaleilla. Niillä sain kehystetyksi naisen aivan uudella tavalla. Vangitsin sen tietävän katseen. Ja annoinpa hänelle nimenkin – Lady Omen (suom. enne).
Olen tähän asti pitänyt ensimmäisenä ladynäni erästä aivan muuta työtä (Lady Drama, toim.huom.), mutta olisiko Lady Omen sittenkin ollut se aivan ensimmäinen? Se, josta Lady by Piiabiia Atelier-sarja sai kuin huomaamatta alkunsa. Nyt, 35 ladyä myöhemmin kaikki käy kummasti järkeen.
Lomasesonki taitaa käydä nyt kuumimmillaan. On keskikesän juhlaa ja suurimmalla osalla ehkä lomaakin. On aikaa perheelle, ystäville, sukulaisille. Voi tehdä ihan mitä huvittaa. Matkustella, mökkeillä, käydä sukulaisissa, tavata ystäviä. Tai voi olla tekemättä yhtään mitään. Nauttia joutenolosta. Aurinko paistaa ja elämä on yhtä auvoa.
Vai onko sittenkään? Entä jos pyhät tai lomat eivät sujukaan lainkaan niiden odotusten mukaisesti? Entä jos se keskikesän juhla olikin vaikka yhtä painajaista? Toisille loma saattaa sen auvon sijaan olla puhtaasti kriisi.
Lataamme herkästi suuria odotuksia lomiin ja juhlapyhiin. Ja se on selvä, kukapa ei odottaisi pieniä irtiottoja arjesta? Siinä sivussa ja aivan huomaamatta saattaa kuitenkin käydä myös niin, että lomailu muuttuu suorittamiseksi. Haalitaan kokemuksia, tehdään asioita ja tavataan ihmisiä, kun siihen kerrankin on aikaa. Voi käydä jopa niin hullusti, että loma väsyttää. Tai entäpä sitten, jos pariskunnan menohalut eivät lainkaan täsmää? Toinen toivoisi maailmalle ja toinen viihtyisi sukulaissedän mökillä. Tai rauhassa kotona, kun kerrankin saa vain olla. Tai toinen korkkaa odotetun lomajuomansa – sen ensimmäisen niistä lukuisista – ja toisella nousee karvat pystyyn pelkästä tölkin sihahduksesta.
Arki kaikkine rutiineineen saattaa kyllä rullata mukavasti ja lomaakin odotellaan, mutta sen koittaessa se saattaakin olla pelkkää kompromissia tai surkeaa yritystä siihen.
Lomalla yksinäisyys voi tuntua tavallista pahemmalta. Lomat ja pyhät vietetään perinteisesti perheen ja ystävien kesken, mutta entäpä jos joutuukin olemaan aivan yksin? Tai jos välit sukulaisiin ovat syystä tai toisesta niin kehnot, että yhdessäolo on stressin aihe jo itsessään. Tai yksinkertaisesti aivan mahdoton ajatus. Entäpä jos ystävät ovat liian kiireisiä? Aina on jotain muuta, sinua tärkeämpää. Somesta on kurja seurata toisten aktiivista elämää.
Tai sitten. Entä jos ei ole rahaa lomailuun?
Perheelliselle loma tarjoaa ihanan mahdollisuuden tiiviiseen, kiireettömään yhdessäoloon. Arki kun on herkästi yhtä aikataulujen yhteensovittelua, harrastuksia ja rutiineja. Hetkellinen tauko arkisesta oravanpyörästä kuulostaa täydelliseltä? Sitä se usein onkin. Ainakin osittain. Rutiinien rikkoontuminen ja harrastuksien tauolle jääminen saattaa kuitenkin tuoda omat haasteensa. ”Ei ole mitään tekemistä” ja energiaa on mukava kuluttaa vaikka sisarusten härnäämiseen. Tauotta. Koko ajan. Kun yhdessä ollaan 24/7 saattaa se kaiken ihanuuden lisäksi myös ihan hiukan myös ahdistaa. Perheen yhteinen laatuaika pitää sisällään aika laajan skaalan kokemuksia.
Tämä kirjoitukseni taitaa saada loman kuulostamaan yksinomaan kamalalta, mutta onneksi se on vain se toinen puoli. Ja onneksi se toinen puoli, se on oikeasti ihana. Onneksi lomat ovat myös mahdollisuus. Me lähdemme loppuviikosta koittamaan onneamme Espanjaan. Pikkuinen road trip helteisessä Espanjassa oman perheen kesken – näen siinä todellakin mahdollisuuksia moneen! Ja tähän loppuun näen viisaimmaksi siteerata seuraavia sanoja:
Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.” presidentti Mauno Koivisto
Tarvittiin yksi hupsu idea. Tarvittiin jo valmiiksi kepeä ja vähän höpsähtänyt mieli. Tarvittiin myös yksi rikkoutunut lampunvarjostin. Hubba Bubban tuoksuiset lapset eivät nekään voineet olla osaltaan vaikuttamatta prosessiin. Sillä niin syntyi:
Työn nimi: Lady Bubblelicious
Tekniikka: Sekatekniikka. Se lampunvarjostin (=paperi) ja akryylit.
Mitä ajattelin? Aika kepeitä ja kuplivia, tämä oli hyväntuulen työ alusta loppuun. Ihana muistutus siitä, että lopulta moni asia on aika tosi hyvin. Että on oikeinkin ok olla ottamatta kaikkea kovin vakavasti. Että höpsöily on suositeltavaa tai ainakin sitä kannattaa harkita vakavasti. (Verestin ehkä hiukan myös omia purkkakuplan puhallustaitojani. Taito oli tallella.)
Mitä kuuntelin? Lasten pöhköjä juttuja. Nautin sellaisesta ihmeestä, että pari päivää sujui melko kiukkuvapaasti. Liekö äidin keveämmällä otteella osuutta asiaan?
Siinä minä olen. Hetkenä, jolloin kaikki oli tosi hyvin. Kun universumin jokainen pala oli kohdillaan. Sain olla rento ja onnellinen. Tapahtunut oli hyviä asioita. Suunnitelmissakin hyviä asioita. Mutta ennen kaikkea, siinä hetkessä oli hyvä. Kun itsensä kanssa oli sujut ja mieli avoinna kaikelle uudelle. Ja aivan erityisesti – kun ympärillä oli ihmisiä, joista tulee onnelliseksi. Ja kun niillä ihmisillä on ihan yhtä huonot jutut kuin itselläsikin. Mikä rikkaus se onkaan? Että löytää ne oman elämänsä uniikit tyypit. Joiden kanssa oleminen on vain kevyttä ja helppoa. Jotka tuntevat sinut ja riität sellaisenaan. Niitä ei tarvitse montaa.
Sellaisia onnen hetkiä osaa pitää arvossaan ehkä etenkin silloin, kun on kohdannut myös niitä hetkiä, jolloin mikään ei tunnu olevan kohdillaan. Luulen, että elämä tarvitsee sopivasti kontrasteja. Ehkä elämä juuri silloin on täyttä? Ehkä onnea ja tasapainoa osaa pitää arvossaan, kun ne joskus ovat myös horjuneet?
Takana on siis akut täydellisesti ladannut viikonloppu. Onnellisten sattumusten summana syntyi myös mielikuva seuraavasta maalauksesta, jota sormet nyt malttamattomina syyhyävät toteuttamaan. Minä ryhdyn siis maalaamaan, toivottavasti sinunkin suunnitelmiisi kuuluu sinut onnelliseksi tekeviä asioita!
Vatsa huippuhyvästä katkarapupastasta pullollaan. Tuulinen päivä takana. Päivä on pitänyt sisällään vähän töitä, vähän siivousta. Kaupassa käyntiä ja ihan perusjuttuja. Poikkeuksellisen vähän maalaamista. Ihania kohtaamisia ja hyviä ihmisiä. Tv:stä perjantai-illan hömppää. Koko perhe koolla, sohvalla sikin sokin. Äidillä kuitenkin vatsassa perhosten levoton lepatus.
Trust the wait. Embrace the uncertainty. Enjoy the beauty of becoming. When nothing is certain, anything is possible.
Se äiti nimittäin elää hetkessä, jossa kaikki on uutta. Tunteessa, että edessä on kokonaan uusi elämänvaihe, jonka alku on vasta käsillä. Sitä jännittää, sillä suunnitelmissa on asioita, joita ei koskaan ennen ole tehnyt. Täysin uusia aluevaltauksia. Osaankohan? Hallitsenko tämän? Tai – tarvitseeko minun edes?
En usko, että asioita vain tapahtuu. Onnenkantamoisiinkin on aina syynsä. Useimmiten niitä on edeltänyt paljon työtä, ehkä epätoivon ja turhautumisen hetkiäkin. Lukuisia yrityksiä ja epäonnistumisia.
Kuvissa meidän seiniä. Taas vaihteeksi. Mutta sentään vaihtuvin tauluin! Kuvissa näkyvät maalaukset ovat molemmat uunituoreita. Tuo oikeanpuoleinen, suurempi niistä, sai tarinastaan täydellisen, syntyessään vaivattomasti kuin unelma.
Sen sijaan tuota toista työtä – sitä pientä ovaalin muotoista – ehdin jo pitää täydellisen epäonnistuneena. Mutta sepä tuli uniini – kuten töilläni usein on tapana – ja kertoi, mitä on vailla. Tein, kuten uni opasti ja jatkoin jo kertaalleen haudattua työtä. Ja niin epätäydellisyydestä tulikin jotain. Ainakin minulle.
Työn nimi: Perfectly Imperfect
Tekniikka: Sekatekniikka, langat ja akryyli
Mitä ajattelin työtä tehdessä? Latteuksia. Kuten että juuri epätäydellisyyshän tekee meistä kauniita ja inhimillisiä. Eihän ole mitään niin mielenkiintoista kuin erilaisuus, pienet kauneusvirheet ja yllättävät yksityiskohdat?
Mitä kuuntelin työtä tehdessä? Alan Silvestriä. Kuten aika usein teen. Tällä kertaa soi I’m Forrest… Forrest Gump. Uudelleen ja uudelleen. Koska se on ihana.
I may not be a smart man, but I know what love is. -Forrest Gump
Onko sulla homma hanskassa? Toisilla vaan on, aina. Joskus jopa aivan pulmaksi saakka. Saattaa nimittäin olla niin, että kun osaa vaan niin taitavasti pitää kaikki langat käsissään, niin ihan väkisinkin joutuu tekemään kaiken itse. Koska se on nopeampaa. Tai silloin homma menee just niin kuin haluaa. Koska oma tapa on parempi kuin muiden. Tai sitten; koska ei haluta vaivata muita. Koska on pärjättävä yksin.
Ja sekös uuvuttaa. Ennemmin tai myöhemmin.
Kun tekee liikaa, unohtaa siinä sivussa herkästi itsensä. Ja ehkä ne läheisetkin. Jos energiansa antaa jatkuvalle suorittamiselle, jääkö elämästä jotain olennaista huomaamatta? Mitä tapahtuisikaan jos opettelisi sietämään epätäydellisyyttä? Olisiko vaarallista, jos hiukan löysäisi otettaan? Jos opettelisikin kantamaan vastuunsa rennosti? Ja ehkä hiukan madaltamaan vaatimuksiaan? Olemaan itseään kohtaan lempeämpi? Harjoittelisi ottamaan vastaan apua? Ja sanomaan toisinaan myös ei? Antamaan anteeksi? Mitä jos opettelisikin olemaan välillä aivan järjetön? Ehkä nauttimaan hetkestä?
Minulla on viime aikoina pysyneet langat poikkeuksellisen hyvin ja kirjaimellisesti käsissä. Viime viikolla valmistui Lady Martha. Tilaustyö, jonka tein ensimmäistä kertaa sekatekniikalla ja joka innosti minua valtavasti! Siellä on ladyn päässä langat ja maalit sulassa sovussa. Innostuin ajatuksesta siinä määrin, että pian valmistuu samaisella tekniikalla taas jotain uutta!
(Ja vielä siihen alkuperäiseen palatakseni. Ehkä kirjoitus on muotoiltu jonkinlaiseen omakohtaiseen kokemukseen nojaten. Useimmiten langat eivät kuitenkaan aivan pysy hyppysissäni.)
Quiet people have the loudest minds. -Stephen King
Olen aivan vasta hiljattain ymmärtänyt, että ajatusmaailmani saattaa olla tavanomaista äänekkäämpi. Huomaan hyvin usein pyytäväni perheeltä, että ”odottaisitko hetken, äiti ajattelee”. Ehkä muutkin tekevät niin? Ehkei se ole mitenkään tavatonta, mutta yhtä kaikki, se on tuore oivallus minulle.
She dreams more often than she sleeps.
Hyvin usein kesken on ajatus. Ajatus joka liittyy johonkin kesken olevaan työhön tai joka tuo uutta oivallusta johonkin tulevaan. Tai tunne, jonka mielellään käsittelisi pois alta, jotta voi siirtyä taas seuraavaan. Hyvin usein pyörittelen mielessäni sinne pelmahtaneita sanoja, lauseita, teemoja ja tunnemaailmoita. Hyvin usein kesken on itse asiassa varsinainen ajatusten ilotulitus, jonka järjestykseen saattaminen vaatii keskittymistä ja aikaa.
Please kindly go away, I’m introverting.
Viihdyn ajatusten seurassa. Olen onnellisempi, kun saan päiviini paljon hiljaisia hetkiä. Hetkiä vain ajatuksille. Uusi elämäntilanteeni on onnekseni mahdollistanut sen paremmin. Varsinainen työaikani kun tyypillisisesti on hiljaisuutta. Hiljaisuudessa maalaan, kirjoitan ja vaivun ajatuksiini. Rauhassa, ilman paineita vuorovaikuttamisesta. Vain ajatukset seuranani.
Please forgive me if I don’t talk much at times. It’s loud enough in my head.
Olen introvertti. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö pitäisi ihmisten seurassa olemisesta. Päinvastoin. Ehkäpä uteliaan luonteeni vuoksi nautin kuuntelusta, ihmisten ja tilanteiden havainnoinnista ja tarkkailusta. En kaipaa keskipisteeksi, mutta tuttujen kesken saatan sellainenkin toisinaan olla. Elämä perheenäitinä on kaikkea muuta kuin hiljaisuutta. Se on jatkuvia ärsykkeitä, aina onnellisista niihin uuvuttaviin. Ehkä siksi rakastan hiljaista kotia, lenkkipolkua ja saunan hämärää: siellä voin sulatella rauhassa kaiken vuorovaikutuksessa kuulemani ja kaiken sanomani. Kaiken koetun ja aistitun. Hiljaisuudessa pääsen kaiken sosialisoinnin vastapainoksi omaan maailmaani – joka ei koskaan ole hiljainen. Herkkyys on voimavara, mutta se tarvitsee aikaa.
A quiet life stimulates the creative mind.
Tilaustöiden välissä tarvitsen myös tyhjentäviä huokauksia. Tuo pieni, alaoikealta löytyvä maalaus, se syntyi juuri sellaisena hetkenä, kun mielessä oli miljoona ajatusta, mutta yhdestäkään ei tahtonut saada otetta. Sen nimi on ’Huokaus’.
