by Piia Pieviläinen – Contact piia.pievilainen@gmail.com

Uusia tuulia

Tänään siitä on kulunut tasan vuosi.

Siitä, kun suljin neuvolan oven. Haikeana.

Siitä, kun otin ensimmäiset askeleeni yrittäjänä. Epävarmana.

Siitä, kun siitäkin huolimatta tein tietoisen päätöksen luottaa. Vaikka pelotti.

Siitä, kun ymmärsin, että minussa on voima muuttua. Ja että saan muuttua. Että voin muuttaa elämääni juuri siihen suuntaan kuin haluan. Aika vapauttavaa.

Siitä, kun ymmärsin, että voin tehdä unelmistani realistisia tavoitteita. Se oli ihanasti vatsan pohjasssa kutkuttava tunne.

Tänään takana on tasan vuosi sitä kaikkea.

Ja olen oppinut, että ihmeitä, niitä ihan oikeasti tapahtuu. Ja ollut siitä aika ihmeissäni.

Tiedän, että unelmia toteutuu. Olen tuntenut kiitollisuutta.

Tiedän myös, että unelmat harvoin toteutuvat ilman kovaa työtä. Olen ollut aika-ajoin väsynyt. (Kukapa ei olisi.)

Olen oppinut tuntemaan itseäni ja rajojani. Olen ehkä rauhoittunut.

Siksi en olekaan kirjoittanut koko syksynä. Vaikka mieli kyllä olisi tehnyt. Sen sijaan olen vain maalannut. Ja onnekseni nauttinut siitäkin. Tosi paljon itse asiassa.

Olen keskittänyt kaiken voimani maalaamiseen, sillä se on ollut nyt ensimmäisenä prioriteeteissani.

Sillä kävipä niin ihmeellisesti, että eräät tuolla suuressa maailmassa kiinnostuivat Ladyistäni.

Kiinnostuivat niin, että halusivat ryhtyä kanssani yhteistyöhön.

Pitkän prosessin päätteeksi allekirjoitin yhteistyösopimuksen. Epäuskoisena. Onnellisena. Kiitollisena. Innostuneena. Jännittyneenä. Pelokkaanakin.

Sillä tottakai kaikki uusi pelottaa. Mutta olen oppinut kuuntelemaan itseäni – ja menemään pelkojani päin.

Koska vain pelkojani minun lopulta on kiittäminen. Olen tarttunut niiden heittämiin haasteisiin ja ehkä muutaman erän voittaneena saan onnellisena löytää itseni tästä. Odottamassa jälleen jotain ihan uutta.

Ensi vuonna mun Ladyni ottavat ensiaskeleensa kansainvälisillä markkinoilla.

(Siitä lisää myöhemmin.)

Nyt taputtelen hyvin ihmeissäni ja hyvin hyvin kiitollisena ensimmäisen tilikauteni päätökseen. Takataskussa vähintään yhtä monta tunnetta kuin vuosi sitten, taas kokonaan uusi tunteiden kirjo.

Nostan ehkä yhden maljan. Ja lähden kiitollisena kohti uusia tuulia.

Tosi onnellisena.

Yrittämisen vaikeus

Ole realisti, mutta uskalla unelmoida.

Ole suunnitelmallinen ja järkevä. Pidä jalat maassa ja pää kylmänä. Mutta samaan aikaan ja aivan erityisesti – pidä se pää myös pilvissä ja ole luova.

Jaksa yrittää. Ja kuuntele voimiasi.

Usein pelottaa. Epäilyttää. Kun ainoa asia, mikä on varmaa, on epävarmuus. Kestä se – ja luota.

Entä jos kuitenkin epäonnistun? Mitä sitten tapahtuisi? Toisaalta – eikö jokainen joskus epäonnistu? Eikö sekin vie eteenpäin?

Ja silloin kun muut epäilee. Luota taas kerran itse.

Niin. Ole realisti, mutta uskalla unelmoida.

Ja entäpä jos onnistun?

Siihen ajatukseen takerrun. Ja punaisiin huuliin. Pelastaa ankeimmankin päivän. (Totuuden nimissä ajatus kuulostaa kyllä hyvältä, mutta ei arkipäivältäni. Nämä meikit minulle loihtikin ystäväni, josta on kovaa vauhtia kasvamassa upea maskeeraaja.)

Omat voimani olen viime aikoina keskittänyt maalaamiseen. Olen saattanut maailmaan kaksi uutta leidiä – Lady Noblen & Lady Floran. Ja molemmilla suureksi onnekseni on jo uusi koti.

Miten tämä tyyli uppoaa sinuun?

Odotusten täyttymys

Olen minä totisesti maalaillutkin. Muutaman työn ihan valmiiksi saakka ja muita lähestulkoon. Ja sen lisäksi, että olen maalannut töitäni eteenpäin, olen maalannut myös aitoja. Piha-aitoja tarkoitan. Ensin auttanut parhaan kykyni mukaan niiden rakentamisessa -ja sitten viettänyt lukuisia tunteja pensseli kädessä. Olen onnellisena antautunut pesänrakennusvietilleni.

Enimmäkseen olen kuitenkin unelmoinut. Ja odottanut. Olen tietoisesti uponnut omaan maalausmaailmaani, jotta aika kuluisi. Olen yrittänyt pitää itseni kiireisenä. Sillä odottaminen on tunnetusti vaikeaa, vaikkakin tämä nimenomainen odotus on ollut myös hyvin onnellista ja aivan erityisen suloista aikaa.

Yksi valtavan suuri ja tärkeä unelmani on ihan pian toteutumassa. Perjantaina tarkalleen ottaen. Unelma, jonka en aiemmin uskonut olevan mahdollista toteutua. Matkassa kun on ollut monia mutkia. Perjantaina meidän perhe kasvaa yhden äärimmäisen paljon odotetun jäsenen verran.

Odotusten täyttymys — ’Lady Wonder’, 55×46, sekatekniikka, 290EUR

Viimeisimmät maalaukseni olen maalannut tämä uusi perheenjäsen mielessäni. Lady Wonder ja Snow White ovat syntyneet aivan erityisen ainutlaatuisena hetkenä elämässäni.

Tervetuloa kotiin, Wonder’s Snow White Buddy. Odotusteni täyttymys.

Kuulutko jo Facebookissa Moderni ja skandinaavinen sisustus-ryhmään? Jos et, niin äkkiä liittymään! Löydät sieltä arvonnan, josta sinun on mahdollista voittaa itsellesi toinen näistä postauksen maalauksista.

Ryijyrakkautta

Onpa ollut hiljaista. Ja onpa siihen hiljaiseloon ollut syynsäkin. Vaitonaisena pysyneet some-kanavani ovat olleet luontainen seuraus yltäkylläisyyteen saakka täyteläisestä yksityiselämästä. Some on ollut hiljainen siitä yksinkertaisesta syystä, että päiviini ei ole mahtunut hiljaisia hetkiä. Lainkaan. Viimeiset kymmenen viikkoa olen ollut tarvittu. Joku on kaivannut minua. Jollakin on ollut minulle asiaa. Joku on kiukutellut minulle. Ihan. Koko. Ajan.

Niin, lasten kesäloma on ollut pitkä ja täynnä elämää. On ollut osin ehkä tylsääkin, jos lapsilta itseltään kysytään, sillä äiti on koittanut varastaa sieltä täältä hetkiä työlleen. Koittanut käynnistellä tyhjäkäynnillä käynyttä moottoriaan. Mutta todennut joka kerta, että turha yritys – hyvää ei synny hetkessä. Pakotetuissa hetkissä harvoin onnistuu.

Niinpä olen siirtänyt huomioni kotiin ja jättänyt tietoisesti työasiat vähemmälle. Ehkäpä sen seuraukseni ja toisaalta lankarakkauteni innoittamana kodin seinätkin ovat eläneet pieniä muutoksia. Meillä on nyt ihana, vanha perinneryijy – ja olen siitä kovin ihastuksissani! Sitä katsellessani tulin näpertäneeksi taas langoilla itsekin. Tulin kuunnelleeksi hiukan Katie Meluaa. Ja tulin maalanneeksi tämän, jonka pian alla näette. Olkoon teoksen nimi ’Dreams On Fire’, Meluan samaa nimeä kantavan laulun mukaan. Sillä siinä nimenomaisessa laulussa kysytään kysymys, joka puhuttelee minua kovin.

If all your dreams were on fire / Which one would you save?

'Dreams on Fire', 61x50, 260 EUR — ’Dreams on Fire’, 61×50, 260 EUR

Sormet syyhyävät lisää lankoja ja ideat odottavat toteutustaan. Tekisi ehkäpä mieleni aloittaa ihan oma sarjansa näille maalatuille ryijyilleni. Kenties Rug by Piiabiia Atelier, Lady by Piiabiia Atelierin rinnalle? Ja mikäpä minua estää. Ehkä se juuri on yksi niistä unelmista, jonka voisin napata talteen?

(Torstaina muuten koittaa arki. Mikä ihana asia.)

Esineellistänkö naisia?

Minä ja mun ladyni. Ne naiselliset, näyttävät, muodokkaat. Dramaattisetkin. Usein ehkä enemmän vain vähän höpsöt. Toisinaan myös aistilliset. Niitäpä olen miettinyt – lomallakin.

Kuuntelen mielelläni ihmisten ajatuksia ja kysymyksiä. Toki aivan kaikenlaisia sellaisia, mutta tällä kertaa tarkoitan oikeastaan niitä, joita ihmisille töitäni katsomalla herää. Ja tuo otsikossa esiintyvä kysymys, se on esitetty minulle lukuisia kertoja. Kysyjänään niin naisia kuin miehiä.

Esineellistätkö naisia?

Ja minä olen vastannut, että en. En kai, en käsittääkseni.

Maalaan naisia, koska voin. Koska – miksi en? Koska naiseus ja ihmisyys ylipäätään kiinnostavat minua loputtomasti. Koska olen nainen itsekin ja ylpeästi olenkin. Koska tiedän, mistä maalaan. Koska kauneutta on monenlaista, aivan kuten naiseuttakin. Koska inspiroidun siitä, aina uudelleen ja uudelleen. Koska persoonat kiehtovat minua. Tarinat kiinnostavat. Ja edelleen, itselleni kaikkein pätevimpänä ja yksiselitteisimpänä perusteena – koska miksi en?

Ja onpa minullakin herännyt kysymys. Miksi naisellisen naisen maalaaminen olisi naista esineellistävää? Onko se automaatio? Haluaisin ajatella, että ihmisiä esittävät maalaukseni olisivat vain yhdenlaisia kuvia tästä maailmasta. Ne ovat puhtaasti yhden ihmisen mielikuvituksen tuotetta, ihmisen, jolle itselleen ne maalaukset edustavat vapautta, iloa ja elämää. Naisen, joka toivoisi, että jos maalauksensa kannanottoja ovat, ne olisivat sellaisia ennemminkin vapauden puolesta kuin puolesta tai vastaan naisen esineellistämisen.

Silti tulen pohtivaksi. Annanko ympäristölle töilläni – omista lähtökohdistani huolimatta – aivan tahtomattanikin toisenlaisia viestejä? Sellaisia, jotka omien arvojeni kanssa riitelevät. Ai kamala. Esineellistänkö naisia?

Mitä mieltä sinä olet?

Avoid clichés, avoid generalizations, find your own voice, show compassion, and ask the important questions.

Amy Tan

Selfie

Oliko se ne Espanjan värit? Paahteinen kuumuus? Fiilis ylipäätään? Kuka tietää. Mutta se on varmaa, että lomalla sen päätin. Että kotiin palattuani laitan sen pitkään mielessä kyteneen idean toteutukseen, ihan ensitöikseni.

Ja niin tein. Maalasin viikonlopun yli lähes tauotta. Se syntyi helposti, kuin itsestään. En tiedä, joko se on valmis, mutta nimi hänellä jo on. Lady Frida. Jokin hänessä kiehtoo.

I paint self-portraits because I am so often alone, because I am the person I know best.

Frida Kahlo kiinnostaa minua. Jos hänellä olisi ollut älypuhelin, luulenpa, että hän olisi ollut aktiivinen selfieiden ottaja. Mutta elettiin tyystin eri aikaa – joten hän maalasi omia muotokuviaan. Aina uudelleen ja uudelleen. Se on mielenkiintoista.

I am my own muse, I am the subject I know best. The subject I want to know better.

Saanko olla onnellinen?

Joka ilta hän levitti patjansa pieneen ovisyvennykseen. Vieressään reppu ja ostoskärry, siinä matkalaukku ja muutamia tiukasti teipein pakattuja muovipusseja. Makuupussi oli ehkä joskus ollut lämmin ja toimiva, nyt vain likainen ja riekaleinen. Nainen oli siro, melko nuori sanoisin. Alle kolmenkymmenen? Aamulla hän oli taas kerännyt tavaransa siistiin pinoon, pois oviaukon tieltä. Hän oli aina yksin, katse matalalla, vakava. Jonnekin hän lähti joka aamu, reppu selässään. Repussa koko omaisuus. Ja illaksi palasi patjansa luo.

Olen nauttinut Valenciasta. Aivan sydämeni kyllyydestä ja jokaisella solullani. Olen nauttinut ihanista tapaksista, kylmistä juomista. Olen nauttinut hitaasta käyskentelystä pitkin Valencian katuja. Olen nauttinut kaupungin äänistä ja tuoksuista. Hurmaavasta tunnelmasta. Ihmisten katselusta. Olen nauttinut auringosta ja lempeästä tuulesta. Olen nauttinut vilvoittavasta vedestä ja vesileikeistä lasten kanssa. Olen nauttinut perheestäni ja ollut onnellinen siitäkin, että koti-Suomessa on ihmisiä, joita saan kaivata. Olen nauttinut huolettomasta lomatunnelmasta. Olen kikattanut pöhköille jutuille, unohtanut kellon ja päivän uutiset. Olen rakastunut, Valenciaan ja elämään. Olen ollut vailla huolta huomisesta ja elämä on tuntunut kevyeltä.

Ja se on vaan niin väärin.

Minne hän menee joka päivä? Mitä hän miettii? Mitä hän on kokenut? Pelkääkö hän? Missä hän on vuoden päästä? Vieraileeko vakavassa katseessa koskaan häivähdys iloa? Onko hänellä unelmia? Onhan hänellä joku, joka häntä ikävöi? Onhan?

Saanko minä olla onnellinen? Onko minulla oikeus nauttia elämästä? Niitäpä mietin taas kerran kulkiessani hänen ohitseen. Nuori nainen, nuorempi kuin minä.

Alicanten ilta

Valitsin sen varjoisan paikan. Levitin rantapyyhkeeni aurinkotuoliin ja nuuskuttelin vienoa kookoksen tuoksua. Jäänteitä edellisistä lomista lämmössä, luulisin. Silmäluomet painoivat jo lyijyn raskaina kaikesta päivän matkustuksesta. Epäilemättä äskettäin syöty pizza margaritakin antoi oman lisänsä raukeaan oloon. Katukivet hohkasivat kuuman päivän jäljiltä ja nenään leijaili huumaava tuoksu läheisestä ravintolasta. Ehkä sitruunaa – valkosipulia ainakin! Ohi ajavan skootterin pärinä katkaisi ajatukset, kun jostain etäältä kuului ihmisten elämänmakuista ilakointia. Espanja taisi tehdä maalin? (Tai putosi jatkopeleistä, kuten myöhemmin selvisi.) Lapset olivat olleet ihmeellisen ihanasti yhdessä, ainakin hetken. Annoin luomien painua kiinni. Vasta ensimmäinen ilta Alicantessa – ja minähän lomailen jo kuin vanha tekijä!

Näitä hetkiä on helppo jäädä ikävöimään. Sitä voi tulla herkästi hiukan kummallinen olo pois lähtiessään, jostain vieraasta paikasta siis. Paikasta, jossa on viettänyt unohtumattomia lomahetkiä. Sitä paikkaa saattaa jäädä ikävöimään. Mutta sen lisäksi, saattaa ihan hiukan jäädä myös ikävöimään sitä, mitä tunsi siellä olleensa. Tai sitä, millaiseksi tunsi itsensä siellä ollessaan. Tiedättekö sen tunteen? Sen, kun on tarpeeksi kaukana arjesta saadakseen uudenlaisen kosketuksen itseensä. Saa tuntea, millaista on olla minä jossain muualla.

Me saavuimme siis eilen Espanjaan, aurinkoiseen Alicanteen tarkemmin ottaen. Täällä on lämpö, tapakset ja ulkomaan tuoksu. Espanjan kieli – se kiihkolla ja intohimolla ilmaistu. Arki on kaukana. Ja olo kevyt. Riemukas sellaisella tavalla, johon arkena ei useinkaan ehdi.

Muutaman yön kuluttua aiomme sanoa Alicantelle kiitollisena hei heit ja tervehtiä iloisesti Valenciaa, ennen lopullista määränpäätämme Madridia. Muutama kohde siis matkan varrella – muutama mahdollisuus löytää itsensä aina uudelleen.

Travel not to find yourself, but to remember who you’ve been all along.

Alicanten ilta

Enne – Lady Omen

Ajattelinkin sen katseen olevan viisas. Ikään kuin tietävän jotain. Jotain, mistä minulla ei ollut aavistustakaan. Mitähän se tietää? Jotain menneestä? Tai ehkä tulevasta? Salaperäiset kasvot eivät kuitenkaan paljastaneet. Enkä minäkään sen kummemmin enää miettinyt, kunhan maalasin.

Elettiin kevättä 2017 ja elin vielä ”entistä elämääni”. Sitä, jolloin olin päivät neuvolassa töissä ja illat tasapainoilin perheenäidin velvollisuuksien ja intohimoni maalaamisen välillä. Minulla ei ollut vielä tietoakaan ladyistäni, saati aavistusta siitä, minne elämä on minua aivan pian kuljettamassa. Se kaikki oli odottamassa vasta nurkan takana, niin ne ladyt kuin suuret muutoksen tuuletkin.

Mutta oliko tämä katse kuitenkin jo tiennyt? Oliko tämä maalaus jo enne kaikesta tulevasta? Senkö se maalauksen nainen siis tiesikin?

”There is a voice that doesn’t use words. Listen.”

Otin tässä hiljattain nämä kasvot jostain syystä uudelleen työn alle. Olin varastoinut maalausta yli vuoden, pitänyt sitä jo aivan unholassa. Kunnes mieleeni yllättäen pyrki idea. Halusin jatkaa tätä maalausta sillä sekatekniikalla, johon juuri tällä hetkellä olen niin kovin viehtynyt – niillä langoilla ja maaleilla. Niillä sain kehystetyksi naisen aivan uudella tavalla. Vangitsin sen tietävän katseen. Ja annoinpa hänelle nimenkin – Lady Omen (suom. enne).

Olen tähän asti pitänyt ensimmäisenä ladynäni erästä aivan muuta työtä (Lady Drama, toim.huom.), mutta olisiko Lady Omen sittenkin ollut se aivan ensimmäinen? Se, josta Lady by Piiabiia Atelier-sarja sai kuin huomaamatta alkunsa. Nyt, 35 ladyä myöhemmin kaikki käy kummasti järkeen.

Lady Omen

Uskotko sinä enteisiin?

Ihan(a) kamala loma

Lomasesonki taitaa käydä nyt kuumimmillaan. On keskikesän juhlaa ja suurimmalla osalla ehkä lomaakin. On aikaa perheelle, ystäville, sukulaisille. Voi tehdä ihan mitä huvittaa. Matkustella, mökkeillä, käydä sukulaisissa, tavata ystäviä. Tai voi olla tekemättä yhtään mitään. Nauttia joutenolosta. Aurinko paistaa ja elämä on yhtä auvoa.

Vai onko sittenkään? Entä jos pyhät tai lomat eivät sujukaan lainkaan niiden odotusten mukaisesti? Entä jos se keskikesän juhla olikin vaikka yhtä painajaista? Toisille loma saattaa sen auvon sijaan olla puhtaasti kriisi.

Lataamme herkästi suuria odotuksia lomiin ja juhlapyhiin. Ja se on selvä, kukapa ei odottaisi pieniä irtiottoja arjesta? Siinä sivussa ja aivan huomaamatta saattaa kuitenkin käydä myös niin, että lomailu muuttuu suorittamiseksi. Haalitaan kokemuksia, tehdään asioita ja tavataan ihmisiä, kun siihen kerrankin on aikaa. Voi käydä jopa niin hullusti, että loma väsyttää. Tai entäpä sitten, jos pariskunnan menohalut eivät lainkaan täsmää? Toinen toivoisi maailmalle ja toinen viihtyisi sukulaissedän mökillä. Tai rauhassa kotona, kun kerrankin saa vain olla. Tai toinen korkkaa odotetun lomajuomansa – sen ensimmäisen niistä lukuisista – ja toisella nousee karvat pystyyn pelkästä tölkin sihahduksesta.

Arki kaikkine rutiineineen saattaa kyllä rullata mukavasti ja lomaakin odotellaan, mutta sen koittaessa se saattaakin olla pelkkää kompromissia tai surkeaa yritystä siihen.

Lomalla yksinäisyys voi tuntua tavallista pahemmalta. Lomat ja pyhät vietetään perinteisesti perheen ja ystävien kesken, mutta entäpä jos joutuukin olemaan aivan yksin? Tai jos välit sukulaisiin ovat syystä tai toisesta niin kehnot, että yhdessäolo on stressin aihe jo itsessään. Tai yksinkertaisesti aivan mahdoton ajatus. Entäpä jos ystävät ovat liian kiireisiä? Aina on jotain muuta, sinua tärkeämpää. Somesta on kurja seurata toisten aktiivista elämää.

Tai sitten. Entä jos ei ole rahaa lomailuun?

Perheelliselle loma tarjoaa ihanan mahdollisuuden tiiviiseen, kiireettömään yhdessäoloon. Arki kun on herkästi yhtä aikataulujen yhteensovittelua, harrastuksia ja rutiineja. Hetkellinen tauko arkisesta oravanpyörästä kuulostaa täydelliseltä? Sitä se usein onkin. Ainakin osittain. Rutiinien rikkoontuminen ja harrastuksien tauolle jääminen saattaa kuitenkin tuoda omat haasteensa. ”Ei ole mitään tekemistä” ja energiaa on mukava kuluttaa vaikka sisarusten härnäämiseen. Tauotta. Koko ajan. Kun yhdessä ollaan 24/7 saattaa se kaiken ihanuuden lisäksi myös ihan hiukan myös ahdistaa. Perheen yhteinen laatuaika pitää sisällään aika laajan skaalan kokemuksia.

Tämä kirjoitukseni taitaa saada loman kuulostamaan yksinomaan kamalalta, mutta onneksi se on vain se toinen puoli. Ja onneksi se toinen puoli, se on oikeasti ihana. Onneksi lomat ovat myös mahdollisuus. Me lähdemme loppuviikosta koittamaan onneamme Espanjaan. Pikkuinen road trip helteisessä Espanjassa oman perheen kesken – näen siinä todellakin mahdollisuuksia moneen! Ja tähän loppuun näen viisaimmaksi siteerata seuraavia sanoja:

Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan.” presidentti Mauno Koivisto

Lue myös: Entä jos äitienpäivä ei olekaan pelkkää juhlaa?